Juoksutarinoita 128. Rohkeushyppy (28.4.1999)

Illalla tulee Suomen jalispeli. Sloveniaa vastaan. Kuulemma tv-huoneessa voi katsoa hiljaisuuden jälkeenkin. En tiedä jaksaako. 

- Se on, jätkät, rohkeushyppypäivä! Lindqvist mesoaa.

- Onko pakko huutaa noin helvetisti?

- Sori, sori, ei oo ihan sellasta vaimenninta.

- On huomattu...

Aamupalalle mennään auringonpaisteessa. On vähän outo juttu, että tässä ollaan Suomen erikoisjoukoissa. Erikoisjoukoissa, joka on sadan miehen porukka jossain tiilitaloissa jollain kylällä. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Ehkä meissä vuoden päästä jo on jotain ihmeellistä.

Aamulla on vielä sulkeisia, mutta lounaan jälkeen lähdetään marssille. Varusteena M62 ja pikkureppu. Ei asetta. Onneksi.

Marssi on täällä nimitys lenkille, jolla yleensä vain kävellään. Leveitä teitä muodossa pari- tai kolmijonossa, kapeampia jonossa. Nyt, kun on rohkeushyppy luvassa, niin varmasti on jotain räpyläpotkulämmittelyä. 

Aurinko paistaa. Lämmin ei ole, mutta  keväältä tuoksuu. Välillä kävellään kääpiökävelyä ja välillä tulee taaksepoistua, mutta pääasiassa vain marssitaan. Tuoksuu mänty ja roudasta sulava hiekkakangas. Lopulta saavutaan Hyppytornille. 

---

- OSASTOO - ASENTO! ILMOITAN LASKUVARJOJÄÄKÄRIKOULUN VARAJOHTAJALLE! HERRA KAPTEENI, KOLMAS JA NELJÄS JOUKKUE VALMIINA ROHKEUSHYPPYYN! 

- KIITÄN - LEPO! OLETTE TULLEET ROHKEUSHYPPYYN. TIEDÄN, ETTÄ SE PELOTTAA. SILTI JOKAINEN TEISTÄ SUORITTAA SEN. SEURAAVAKSI MENETTE AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ SUORITTAMAAN ROHKEUSHYPYN. HYPYN JÄLKEEN ILMOITATTE MINULLE TUOLLA TUOLIN LUONA. TOIMIKAA! 

Luutnantti Kasslin laittaa meidät järjestykseen ja toimimaan. Onneksi en kovin kärjessä ole. Aalto on aina ensin. On se särmä jätkäkin kyllä. 

Torniin nousee jono pelokkaita miehiä. Minun edellä on Piipponen. Se on tainnut harrastaa laskuvarjohyppyä, eikä kyllä vaikuta pelokkaalta. Hiljainen se on. 

Hyppytorni on 12 metriä korkea. Olen ensimmäisellä portaalla, kun ensimmäinen hyppää sieltä ulos. Hyppymestarina on Sotilasmestari Lind. Vanha ukkeli, kuin Rambosta revitty. 

Ylhäälle näkyy vähän ja kuuluukin jo. Laitetaan valjaat, niin kuin harjoitushallilla. Sitten valmiusasentoon ja MENE-komennolla ulos. Tuossa ei voi käydä mitään. Alla on pehmeää hiekkaa. Alhaalla on jarrumies. Se on rohkeuskysymys, niin kuin kympistä veteen hyppy. Annat mennä vaan!

Valjaat tuntuvat huonoilta. Kapeat remmit ja tuntuu, että kivekset jää puristuksiin vaikkei remmejä edes kiristä. 

Noustaan Piipposen kanssa hyppytasanteelle. Luutnantti Kasslin katsoo meitä tuimaisti. Se näyttää siltä, kuin olisi näytellyt sekä Kummisedässä että Rockyssa. 

- No niin, ketäs seuraavana pelotellaan? Lind kysyy. 

- Alokas Piipponen, Herra soti...sotamestari...

- Voi perkele, Piipponen... Olen minä sitäkin, käänny ympäri! Entäs toinen? 

- Alokas Pyylampi, Herra sotilasmestari! 

- Joku on sentään vähän kuunnellut tai jopa opiskellut... Kohta se pyy lähtee oksalta vai mitä? Lind iskee silmää ja nauraa käheästi. 

- Kyllä, Herra sotilasmestari! 

Sotilasmestari pyörittää meitä ja tarkastaa soljet ja remmit. En tiedä jännittääkö enemmän hyppy vai ilmoitus kapteenille. 

- ALOKAS PIIPPONEN!

- Herra Kapteeni! 

- SAA SUORITTAA! 

Ja Piipponen hyppää. Vaijerit rytkyvät, kuuluu vingumista. Piipponen liukuu kentän toiseen päähän. Aurinko paistaa komeasti mäntyjen takaa. Hiekkakenttä on maailman kirkkain paikka. 

- ALOKAS PYYLAMPI! 

- Herra Kapteeni! 

- SAA SUORITTAA! 

Luutnantti Kasslin nyökkää tarkoittaen ovelle menoa. Hyppään. Siinä ei pysähdy aika kuin elokuvissa, vaan heti tiputuksen jälkeen rysähtää, koko paketti heiluu, kiveksiin koskee, ja mies liukuu kohti kentän päätyä. Toisessa päässä muut auttavat irti kiikusta ja sitten pitääkin juosta jo kapteenin eteen. Olihan se kapteeni? 

- Herra Kapteeni, Alokas Pyylampi ilmoittautuu!

- Nopea suoritus, rohkeushyppy hyväksytty. 

- Kiitän, Herra Kapteeni 

Jes! Nyt se on tehty. Menen viemään kypärän pois mäntyjen alle ja hakemaan hanskat. Pitää mennä vastaaottopäähän. Muurahaiset ovat näköjään jo heränneet. 

---

TV-huone oli alakäytävän päässä oleva ajanviettohuone. Siellä oli televisio, joitain lehtiä ja vanhoja kurssikirjoja. Ei mitään ihmeellistä. Myöhemmin siellä oli mahdollisuus lukea esimerkiksi pääsykokeisiin hiljaisuuden jälkeen. 

Meillä oli käytössä kahta eri palveluspukua eli maastoasua, johon kuuluu takki ja housut. Ja periaatteessa myös päähine. M62 oli vuoden 1962 mallia eli vanha ja kuulunut mutta hyppykoulutukseen ja rymyämiseen ihan hyvä. Ei oikeasti niin huono kuin ikä voisi antaa olettaa. Toinen oli M91-malli eli eri väritys ja esimerkiksi vetoketjutaskut ja muuta hienoutta. Näistäkin oli kuluneempi ja ns. lomapuku-versio, jota ei ollut niin paljon käytetty. 

Sotilasmestari Lind on myös aidosti Lind. Hän on niitä Utti-legendoja, jotka moni saapumiserä muistaa. Eläneen näköinen ja kuuloinen, mutta karismaa melko lailla riittävästi. Todella kokenut hyppymestari, joka usein mainitsi, että "voimme pitää itseämme laskuvarjohyppääjinä sitten, kun meillä on enemmän hyppyjä kuin hänellä varavarjohyppyjä". Lindiin palaamme vielä useasti. 

Hyppytorni oli noin kilometrin päässä kasarmilta. Korkea torni, jonka hyppytasanne oli luotu simuloimaan lentokonetta. Sieltä hypätään hyppykoulutusaikana kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Pudotus ei lopulta tunnu miltään, lähinnä ärsyttää. Hypyn vastaanottajalle oli aidosti sellainen valtaistuin aukean laidassa. Sen edessä sai sitten kuulla kiitokset tai kunniansa. 

Rohkeushypyn jälkeen muuten pääsi ensimmäistä kertaa sotkuun. 

Juoksutarinoita 127. Cooperin testi (27.4.26)

- EI JUMALAUTA, SIKANEN! MITEN VOI OLLA KAKSI VASENTA JALKAA, JOTKA EI NOUDATA MITÄÄN MAANPÄÄLLISTÄ RYTMIÄ?! TAAKSE - PSTU!!!

Juostaan mahdollisimman nopeasti taakse asfaltilta. Vähän kangasmetsän puolelle.

- OSASTOOOO - KOLMIRIVIIN - JÄRJESTY!

Sulkeiset. Ihan perinteistä marssiharjoitusta. Luutnantti pitää. Iso mies. Tai iso ja ylipainoinen yläkroppa, mutta jotenkin aika vahva olemus. Sellainen, että tulisi turpaan, jos mies vaan kävelisi päin.

Vala on tulossa. Sitä varten pitää harjoitella marssia. Pisimmät miehet on pääsääntöisesti helvetin huonoja marssijoita lyhimmät ei taas pysy mukana. Tänä aamuna ei onnistu ollenkaan.

- JUMALISTE, OSASTO - SEIS! KTSE ..KEAAN - PIN! LEPO! EI TULE HELVETTIÄKÄÄN. SIKANEN EI PYSY TAHDISSA JA VIRRALLA ON PUOLEN METRIN JALAT, JOILLA EI PYSY MUKANA. HEIKKO ESITYS. ILLALLA HARJOITTELETTE YLIKERSANTTI AITTALAMMEN JOHDOLLA. NYT - TUPIIN - POISTU!

Juoksemme ovelle ja siitä reipasta kävelyä tupiin. Ruokailuun lähtöön on 20 minuuttia.

- Vitun Sikanen! Se ei osaa vittu kävellä yhtään, Lindqvist mesoaa. 

- Tosi kiva sit illalla tuolla skutsissa harjotella,  Pekk jatkaa. 

- Vittu, pitäs käydä lyömässä, niin oppis olee, räyhää Savinainenkin. 

- Olkaahan nyt, jätkät, Pihlaja naureskelee, ei ole niin paha homma!

Menen hetkeksi makaamaan omalle sängylle, jalat sen ulkopuolella. Laitan silmät kiinni ja vihreän baretin silmille. 

Aika sama joku tuommoinen harjoitus. Tietysti illalla olis kiva olla tekemättä mitään. Ruuan jälkeen lähdetään Cooperiin. Tiedustelijat ja radistit on siellä jo.

---

Tulikohan syötyä liikaa? Keli on aurinkoinen, melkein kymmenen astetta lämpöisempi kuin eilen. Onko jo parikymmentä lähellä? 

- No, Pyylampi! Meneekö kolme ja puoli? 

- Kai se pitäs. En oo juossut koskaan Cooperia. 

- Täh!? Mitä teillä koulussa juostiin? 

- Kahta tonnia. 

- Miks? 

- En tiedä... Ehkä siks, että se oli virallinen yleisurheilumatka. Meidän opettaja oli kova yleisurheilija itsekin. 

Oikeastaan vaan meidän tupa ja pari muuta tietää, että olen juossut kilpaa. Eikä tarvitsekaan tietää. 

3.-5. joukkueet jaetaan kolmeen riviin ja ne vielä kahteen. Ensin juoksevat ykköset ja sitten kakkoset. Kakkonen laskee kierrokset ykköselle ja toisin päin. 

Minä saan parikseni Alfredssonin. Pitkä, ruotsiakin puhuva, vähän huonoryhtinen tyyppi, mutta iloinen. Se tuntuu maalaavan kännykän kuoria. Alfredsson aloittaa. 

Kaikkien pitäisi päästä kolme tonnia. Muuten tulee uusinta. Alfredsson juoksee 2900. Aika lompsuttelua. Muuten se on hyvä tyyppi. Aina vähän punainen. Suojanen oli huhujen mukaan juossut aamulla 3550. Siihen pitää vähän juosta jo. 

Meidän vuoro. Juoksen shortseissa ja T-paidassa. Porukkaa on aika paljon. Osaa joutuu varmasti ohittamaan kierroksella. Jos lähtisi 3.30-vauhtia, kun ei oikeastaan ole verrytelty. Polveen ei ihme kyllä suuremmin tunnu. 

---

HEP! Lähdetään liikkeelle. Minulla ei ole kelloa, mutta Laukkanen niitä sivusta huutaa. 1.25. No, se tuntuikin helpolta. Kiristän vähän, vain Laasonen pysyy mukana. Se kyllä vaikuttaakin hyväkuntoiselta. 

Toinen kierros on 1.23. Nyt ei kyllä riitä tämä vauhti. Kiristän selvemmin. Jalat tuntuu siltä, että niillä ei ole juostu hetkeen. Ei ole normaali fiilis. On kyllä myös todella paskat kengät. Jalkaterät alkaa hehkumaan kuumuutta. Hengitys toisaalta tuntuu ihmeen hyvältä. 

1.16. Oho!? Nyt tuli aika reipas kierros. Alle 3.30 kilsa. Jos vähän passaisi, ei tiedä kuinka hyytyy vielä. Rentoutan vähän takasuoralla. Takakaarteessa vähän tuulee vastaan, mutta muuten on hyvä keli. Pientä pölyä leijailee, mutta ei ongelmaa muuten. 

1.18. Parempi. Vähän hapottaa jalkoja, mutta ensimmäinen kierroksella ohitettava näkyy jo takasuoralla. Vihtavuori. Onpa yllätys. Tai se on yllätys, että se on kouluun päässyt. Mietin käsiäni. Rennosti, rytmikkäästi, hengityksen tahdittamana. 

1.20. Sanoiko se 1.20?! Miten se nyt niin hyytyi. Kierroksella ohitettavat! Perkele. Nyt tuntuu kyllä jo hengityksessäkin. Lisää ohitettavia. Seuraavakin kierros on 1.20. Yritän laskea yhteisaikaa kierroksille. Jotain 9.20-9.30 eli kaks kierrosta olis 3600 metriin ja aikaa kaksi ja puoli minuuttia. Nostan vauhtia. Polveenkin tuntuu. Ihan sama. 

1.11! Laukkanen huutaa jotain, mutta ei oikein korvat pelaa. Nyt on pakko mennä se yks kierros. Ei voi jäädä alle 3600 metriä. Juoksen lähes täysiä. Hengitys tuntuu pahalta ja suussa maistuu joku leivitetty kala. Varpaaseen on tulossa rakko. Alfredsson huutaa, Laukkanen huutaa. Ehdinkö maaliviivalle?

- YKSNOLLAKUUS! HYVÄ! PARIKYMMENTÄ SEKUNTIA VIELÄ! 

Parikymmentä?! Kuolen ihan just! Yritän pitää vauhtia yllä ja kaarre ei lopu koskaan. Pilli soi. Kaadun nurmelle. Rintakehä hakkaa maata vasten, korvissa humisee. Alfredsson tulee paikalle. 

- Helvetin makee juoksu! Ota vettä! 

- Ei pysty vielä... 

Laukkanen lampsii neljän metrin askelein paikalle. 

- Pyylampi. Hieno loppu. Olettekos te joku juoksija? 

- Jonkinlainen yrittänyt olla, Herra yliluutnantti. 

- Osaatteko hiihtää? 

- Ainakin perinteistä, Herra yliluutnantti. 

- Voisitte tulla hiihtojoukkueeseen. Siitä tulee syksyllä tietoa. 

- Kyllä, Herra yliluutnantti. Ei mitään juoksujoukkuetta olisi? 

- Ei ole, mutta puolustusvoimien yleisurheilumestaruuskisathan olisi aika pian. Se on usein hyppykoulutuskautta, mutta voin minä suositella, jos haluatte mennä?

- Pitääkö päättää nyt, Herra yliluutnantti? 

- Ei tarvitse. Jutellaan ensi viikolla, kun on suunnistusta. 

Tuntuu aika pahalta. Cooperin testi on kyllä perseestä. Nyt ymmärrän muita.  

---

Jalassa on rakko. Sen nyt arvasi. Odotetaan tuvassa, josko unohtaisivat sen marssikoulutuksen. 

- KOLMAS JOUKKUE - KÄYTÄVÄLLE KOLMIRIVIIN - JÄRJESTY! 

Ei unohtaneet. Perse. 

- KYMMENEN MINUUTIN PÄÄSTÄ ETUPIHALLA KOLMIRIVISSÄ. PÄÄLLÄ PALVELUSASU. TOIMIKAA! 

Paska. Ei jaksaisi yhtään. Kaikki on juosseet sen Cooperin, niin tuskin jaksavat keskittyäkään. 

Treenataan. Menee se paremmin, mutta ei hyvin. Ylikessut ovat myös vähän kypsiä koko touhuun. Aittalampi virnuilee jotain. 

- KUN EI TAHARO TULLA MITÄÄN, NIIN TAPAHTUU SEURAAVAA: ETURIVI ALKAA LAULAMAAN KÄSKYSTÄ "TIT-TIT-TIT-TIT-TIT-TIT-TIT-TIT-TITIDIDI-TITIDIDI", TOINEN RIVI LAULAA KÄSKYSTÄ "NA-NA-NA-NAA-NANA-NAA-NANA", JA KOLMAS RIVI KÄSKYSTÄ "THUNDER". ONKO SELVÄ? 

Porukka pyörittää päätään, mutta kun Aittalampi laittaa porukan laulamaan oikeassa rytmissä, niin kohta porukka kiertää kasarmia AC/DC:n Thunderstruckia laulaen. 

Kierrellään pari kierrosta, ja palataan tupiin. Vihdoin suihkuun ja lepäämään. Toivottavasti on leipää iltapalalla. 

---

Perinteinen muodossa marssiminen on yllättävän vaikeaa joillekin. Jos ei luonnostaan tai harjoittelun tuloksena ole rytmitajua, niin eihän sitä ole. Armeijan muodoissa pitkät ovat edessä ja pätkät takana. Siksi lyhyet meinaa aina olla vähän kiireessä, mutta paremmalta sekin näyttää kuin pitkä tökkimässä lyhyempien jalkoja. 

Osa kouluttajista oli verbaalisia neroja. Tuskin ne kaikkea paperille olisivat saaneet, mutta mielettömiä kieliasuja löytyi, varsinkin huonoille suorituksille. Ja oikeastaan sellainen humoristinen haukkuminen oli jopa ihan mukavaa, jos vertaa vain pelottavaan ja totiseen haukkumiseen. Oli sitäkin harjoittavia riittämiin. 

Cooperin testi oli kaamea. Tuossa kohdassa olin kuitenkin ihan hyvässä kunnossa ja pystyi kipeällä jalalla jopa vähän ylisuoritukseen. 3740 metriä. Tosin se oli aloitus-Cooper, eikä se jää kuin muistiin. Vielä on kaksi palvelusvuonna jäljelläkin. 

Laukkasesta puhun ihan oikealla nimellä, koska on eläköitynyt upseeri ja aidosti melkoinen Utti-legenda. Liikuntakasvatusupseeri taitaa oikea nimitys olla. Miehellä oli 3,5 metrin jalat ja housut vedetty kainaloihin. Älytön ajokoira sukset jalassa. 

Tuo Cooper oli kuitenkin varmaan sellainen, että sai jonkinlaista hyväksyntää porukalta, kun jossain oli aidosti hyvä. Se oli nuorelle miehelle ihan tärkeä juttu. 

Juoksutarinoita 125. Eka Kentän lenkki (23.4.1999)

 

"LASKUVARJOJÄÄKÄRIKOULUSSA HERÄTYS!"

Huh, nyt on kiire! Vessaan, naaman pesu, verkkarit päälle, helvetin ankeat Pro-Specsit jalkaan, ja valmiiksi odottamaan.

"KOLMAS JOUKKUE - ULOS KOLMIRIVIIN JÄRJESTY! JÄRJESTY-KOMENNOLLA LENTÄÄ KÄPYJÄ JA ASFALTIN PALOJA ELI LIIKETTÄ!"

Juostaan etupihalle ja järjestytään aika hitaasti ja säätäen. Ojennutaan miten kuten, mutta sinne päin.

"PASKA SUORITUS. ENSI VIIKOLLA TÄMÄ PITÄÄ MENNÄ PAREMMIN. NYT YKKÖSJOUKKUEEN JOHDOLLA AAMULENKILLE, MARS MARS!"

 Aamulenkki on juostu nyt kaksi kertaa. Se on 10-15 minuutin lenkki. Ensin mennään juurakkoista kangasmaastoa. Sitten tullaan pitkin polkua. Ollaan voimalinjalla. Pikkupätkä ja ollaan jo urheilukentän takana vallilla. Sieltä tullaan takaisin kasarmin pihalle. Kentän vallilta saa juosta omaa tahtia, siihen asti mennään joukkueittain. 

Tämä on minulle helppoa. Kiihdytän vapaan vauhdin osuuden. Tässä olen joka ainut kerta viiden joukossa. Sen päätän nyt. 

---

Aamupäivät ollaan luennoilla. Asiat on osin mielenkiintoisia ja osin ihan kuolettavan tylsiä. Riippuen opettajasta. 

Luennon aluksi vääpeli Laitasaari käy tiedottamassa asioista. Se puhuu vähän oudolla aksentilla. 

"NO NIIN. IILLLALLA ON ENSIMMÄINEN MAHDOLLISUUS SAAAAUNAAN. SITÄ ENNEN YLIKERSANTTIEN JOOOHDOLLA JUOKSETTE KENTÄN LENKIN. 18.30 JUOKSUVARUSTUSTUKSESSA PIHALLA MUODOSSA."

 Pekk istuu vieressä ja katsoo hämmästyneen näköisenä vääpelin poistuessa. 

- Mikä on Kentän lenkki? 

- Luin kurssikirjoista, että ne kiertää ton lentokentän tietä pitkin. 

- Jätkä jaksaa lukee noita kirjoja, varmaan muistat edellisenkin kurssin oppilaat?

- Kyllä mää ne aika hyvin muistan. 

- Ihme jätkä... 

Ihme jätkä se on itse. Kaikkeen löytyy kyllä negatiivinen pohjavire. 

---

Startti tapahtuu. Sitä vetää ylikersantti Forsberg. Ei ole iso ukko. Muistelen, että juoksi meidän kanssa jo pääsykokeissa. 

Vauhti on niin helvetin rauhallinen. Lenkkarit tosin on paskat. Tie on suhteellisen tasaista soraa. Loppu asfalttia. Jutella voi, mutta aika harvalla kestää kunto jutella. Forsberg on hiljainen, mutta ihan mukavan oloinen tyyppi.

Mukana kärkijoukossa on ainakin Ala-Niemi, Kurikasta. Se nyt on tuttu jo muutenkin maastojuoksuista. Sitten on Suojanen. Mystinen ja hiljainen ykkösjoukkueen hahmo. Kaikkien huhujen mukaan jonkinlainen samurai. Se kai käy toista kertaa tätä, kun joutui keskeyttämään viime vuonna koulutuksen. 

Lenkin jälkeen päästään saunaan. Sauna on alunperin lämminnyt metrin haloilla, mutta nyt on sähköinen kiuas. Liian kuuma. Lapin miehet heittää aivan liikaa löylyä. 

Enää ei ole niin kauhea ikävä helppoa ja turvallista kotielämää, mutta kyllä minä vielä mietin lopettamista. Huomenna käyn kysymässä, voiko linjaa vaihtaa erikoisjääkäristä tiedustelijaksi. Olen enemmän kestävyystyyppi. 

---

Aamulenkki oli monelle tuskallinen. Herätyksen ja juoksemisen takia. Minusta se oli päivän parhaita hetkiä. Olen aina ollut hyvä heräämään aikaisin ja juoksu nyt tietysti oli hyvin helppoa. Pro-Specsit oli aidosti aivan kamalat läpsyttimet lenkkareiksi.

Laitasaari oli vääpelinä vihattu mies. Kuten varmaan kaikki vääpelit aluksi. Toki hän oli aidosti pirullinen - vei tuoleja pois jos ne eivät olleet kohdillaan, pisti siivoamaan kaikkia paskapaikkoja ja niin edelleen. Toisaalta hyppykoulutuksessa oli ihan reilu ukko. Loppusodassa tarjosi meidän autokunnalle Mäkkärin ateriat. 

Kentän lenkki oli ja on Utin klassikko. Noin kahdeksan kilometriä soratietä. Tylsä kuin mikä. Aika harvoin lopulta juoksin sitä sittenkään, kun iltavapailla lenkillä kävin. 

Alkukauhu alkoi helpottamaan. Hyppykoulutuksen alku jo pelotti, mutta tavat alkoivat tulla tutuiksi. 

Minulle tuttuus on sitä, että opin tuntemaan ihmiset ja niiden sekä paikan historian. Siksi kävin juttelemassa lähes joka tuvassa, kuuntelemassa tornihuhuja, opettelemassa nimiä, kotikuntia, harrastuksia... Muistan vieläkin suuren osan kurssin ihmisistä nimeltä. 

Juoksutarinoita 124. Menin armeijaan (19.4.1999)

Tuulee pirusti. Mutta aurinko paistaa. Syön pari ruisleipää ja juon maitoa.

- Ota nyt banaani sitten mukaan ja vettä.

- Joo joo, äiti!

- Onko sulla nyt tarpeeksi vaatetta mukana?

- On. Sinne ei saa ottaa omia vaatteita kuin ne, mitkä on päällä. Loput saa sieltä.

- Voi, kuinkahan sinä pärjäät siellä...

- Lopeta nyt!

Otetaan valokuva ja sanotaan heiheit. Riittäis jo. Junaan pitää ehtiä. Noustaan sinne Seinäjoelta.

---

Autossa ihme kyllä saa soida Radiomafia. Backstreet Boysia. Onpa kiva. Isä yrittää ohjeistaa, miten kannattaa käyttäytyä ja olla tomerana, niin voi päästä rukkiin. Jos nyt edes kestäisi tuo jalka. En kyllä kerro, että se on kipeä.

Seinäjoen asemalla Kari jo odottaa. Saattaa siellä muitakin menijöitä olla, mutta ei uskalleta niille jutella. Ostan Friscon Guaranan. Friscotkin kuulemma loppuu. Myyty koko paska Coca-Colalle.

Isä antaa mukaan lakupussin.

- No, oo ny sitte reippahasti!

- Joo joo. Kuultu jo!

Mennään arkoina junaan. Meillä on litterat. On ärsyttävä nimi. Matkalippu. Miksi se ei voi olla matkalippu? Tupakalta haiseva konduktööri tulee meidän kohtaan. 

- Jaha, sekö on armeijaan lähtö?

- Joo...

- Ja pojilla on litterat siinä. Se on Riihimäellä sitten vaihto. 

- Joo...

---

Riihimäki. Vaihdetaan junaa. Nyt on jo selkeästi enemmän sen näköistä poikaa laiturilla, että voi arvailla suunnan olevan sama. Nahkatakkia, mokkanahkatakkia, tuulitakkia...

- Ootteko Uttiin menossa?

- Jep!

Itseämme huhuilla viihdyttäen kuljemme kalpeina kohti Kouvolaa. Tässähän oikeasti jännittää. Odotukset ovat jossain Vääpeli Körmyn ja muukalaislegioonan välillä.

"Seuraavana Kouvola. Nästa: Kouvola."

Voi saatana.

Hypätään junasta. Kukaan ei uskalla johtaa vaan lauma vyöryy muodottomana kohti asemarakennusta.

- KUULOLLA! UTTIHIN TULIJAT TÄNNE AUTOJEN SUUNTAHAN JONOHON!

Nuoren näköisiä armeijatyyppejä ohjaa meitä autoille. Tuon kovaäänisen on pakko olla Etelä-Pohjanmaalta, eihän täällä päin noin puhuta.

Nimi kysytään ja ohjataan kiipeämään kuorma-auton lavalle istumaan. Odotellaan auto täyteen ja sitten matka alkaa. Huhhuh.

Pressujen välistä näkyy vähän, mutta hyvin vähän. Kouvolasta on 15-20 minuuttia perille. Pysähdytään ainakin portille. Auto ajaa ruokalan eteen. 

- AJONEUVOSTA NOUSE! OMAT LAUKUT JÄÄ TUOHON TASANTEELLE, TAKIT JA LAKIT NAULAKKOON JA RUOKAILUUN! RUOKAILUAIKAA PUOLI TUNTIA. SITTEN TÄHÄN TASANTEELLE OMIEN VARUSTEIDEN LUO. PARIJONOSSA SISÄLLE JA LINJASTOLLE! 

Mennään syömään. Äärettömän kova nälkä ei ole, koska jännittää edelleen. Pää kuitenkin uskottelee, että syödä kannattaa just nyt. 

---

Odotellaan tasanteella. Juttelu on poikamaista small talkia. Varautunutta. Pohjalainen ylikersantti tulee ruokalasta ja sovittelee nuuskaa huuleen. 

- HUOMIO! OMAT KAMPPEHET KANTOON JA PARIJONOHON! 

Meidän porukka ei siihen ihan tuosta vain osaa mennä, mutta pikkuhiljaa siihen päästään. 

- SITTE PERÄSSÄ KOHTI VARUSVARASTUA, MARS! 

Lähdetään käpsimään keväisen ja mäntyisen varuskunta-alueen läpi oikeastaan pois päin varuskunnasta. Meitä on noin parisenkymmentä. 

Tullaan vanhan, puisen ja ison rakennuksen pihalle. 

- OSASTOO... SEIS! NYT OLLAHAN VARUSVARASTOLLA. TÄÄLTÄ SAATTE KAIKKI VAATTEHET JA VARUSTEET. SEURAATTE OHJEETA JA ETENETTE REIPPAHASTI! KUN ENSIMMÄISET KYMMENEN ON VERMEHENSÄ SAANUT, NIIN JOKU MEISTÄ VIE TEIRÄT TUPIA KOHTI! ONKO KYSYTTÄVÄÄ? 

Astumme sisään varastoon. Siellä on melko lailla tunkkainen haju. Haisee pestyille työhaalareille. Kaikki on kuitenkin hyvin järjestyksessä ja meille on tehty jonkinlainen reitti, mitä kuljetaan. 

Ensimmäiseltä elämäänsä kyllästyneeltä varastotyöntekijältä saadaan aivan helvetin iso säkki. Säkkiin kerätään aivan järkyttävä määrä tavaraa, josta osa kuulemma kannattaa sulloa reppuun ja laittaa oma laukku siihen isoon säkkiin. 

Ensimmäinen ryhmä jo lähti, minä olen toisessa, kun sukunimen perusteella mennään. Meitä lähtee ohjaamaan se pohjalainen. Aurinko paistaa aika nätisti mäntyjen välistä, kun raahataan pirullisen raskaita ja epäkäytännöllisen muotoisia säkkejä kohti kasarmia.

---

- TÄMON NY SITTE TEIRÄN KÄYTÄVÄ. OVEN VIERES LUKOO, MIHIN TUPAAN MEETTE JA SISÄLLÄ LUKOO MIKÄ SÄNKY JA KAAPPI KUULUU TEILLE. KAAPIS LUKOO, MITEN SE PITÄÄS TÄYTTÄÄ. JA SE ONKIN NY TEIRÄN SEURAAVA HOMMA. MOON TÄS KÄYTÄVÄLLÄ, NIIN KYSYKÄÄ, JOS TULOO KYSYTTÄVÄÄ.

Löydän tupani. Lumisuo. Ulko-ovesta sisääntullessa se on toinen oikealla. Tupaan tulee muutama muukin. Iso ja äänekäs ja iloinen kaveri meuhkaa jo toisella puolella kaappiaan.

- Moro! Mää oon Linkvisti! Miten vitussa nämä tänne saa mahtumaan?

- Terve. Pyylampi. En oo vielä yrittänytkään. Mutta on meillä aikaa, kun tunti on vielä aikaa ilmoittautuakin. Ei kaikkien juna varmaan edes ole täällä vielä.

- Totta! No katotaan yhessä!

Ikkunan vieressä kaikki kamat melko leveällä touhuaa lyhyt kaveri. Käyn tervehtimässä. Se on Jokelainen, kuulemma.

Pian tupaan tulee myös vaalea ja laiha, vähän kireän oloinen tyyppi. Puheen perusteella jostain aika Helsingistä. Varmasti rasittava jätkä.

Sen jälkeen sisään saapuu käheä-ääninen, vähän maailmaomistajan elkein toimiva, lihaksikas kaljupää. Lahdesta varmasti. Missään muualla ei sanota "taakke".

---

Kaikki ovat saapuneet, kaapit on jota kuinkin saatu täytettyä. On käyty yhteisellä luennolla ja nyt ollaan iltapalalla pihalla.

On vähän kylmä. Meille on isosta padasta teetä ilman maitoa ja sokeria, sämpylä ja voita sekä omena jos haluaa.

Tee on aivan hirveää. Istuskelen puheliaan salolaisen kanssa, Pihlaja nimeltään. Sitten viereen tulee se lahtelainen. Savinainen on sen sukunimi. Se valtaa keskustelun ja alkaa kertomaan, miten voi opettaa meille itsepuolustusta ja kuinka hänellä on kotona lähitaisteluun sopiva pamppu. Mietin, että meillä olis kotona kirves, mutta en minä kumpaakaan kyllä mukanani kantaisi.

Käydään vielä suihkussa ja jossain laskennassa. Hiljaisuus tulee kymmeneltä. Menen sänkyyn ennen sitä. Nukun ihan oven vieressä. Paikat on jaettu pituuden mukaan. Linkvisti on mua pidempi, joten se on vastapäätä.

- LASKUVARJOJÄÄKÄRIKOULUSSA HILJAISUUS!

Kukaan ei uskalla puhua. Vessaan saa mennä vasta tunnin päästä. Kotiin on ikävä. Pelottaa. Pitäisikö huomenna vaan sanoa, että en minä sittenkään pysty tähän? Jos valehtelisi, että polvi on niin kipeä. Menisi vasta vuoden päästä. Jotenkin ahdistaa, mutta nukahdan pian.

---

Tuo ensimmäinen päivä tuntui viikolta. Polveen aidosti koski. Varusteet oli helvetin raskaita juoksijanylkylle. Toisaalta ne näytti olevan sitä myös muille.

Varusvaraston haju on sellainen, jonka luultavasti jokainen armeijan käynyt saa mieleensä vain ajattelemalla. Hyvin tunnistettava. 

Minähän olin laiha, painoa oli mennessä 67 kiloa. Moni enemmän massaa omaava oli aika nälissään, kun ruokaa ei iltapalan päälle enää ollutkaan. Minua lähinnä epäilytti kaikki.

Linkvisti ja Pihlaja vaikuttivat mukavilta ja reiluilta tyypeiltä. Muista en vielä osannut sanoa. Lahden tyyppi ei oikein alkujaan maistunut. Tarkennetaan nyt tässä, että ihmisiin tutustuu vuoden mittaan aika eri tavalla. Aluksi ankeat hahmot voivat lopulta olla niitä parhaita ja toisin päin. 

Kotiin olisi ollut kiva soittaa, mutta sille lupa oli vasta tulevana viikonloppuna. Huomatkaa, että hyvin harvalla oli kännykkää. Minulla ei ollut. Ei meidän tuvassakaan tainnut kaikilla olla.

Tunnelma oli odottava. Odotin, että pääsen kotiin ja vuosi menisi äkkiä.

Littera on muuten ihan latinan kieltä ja tarkoittaa kirjainta. Suomessa ja intissä se on virallisesti luottokuljetuslippu eli VR kuljettaa sillä ihmisiä ja tavaraa velaksi, jonka PV sitten jälkeenpäin maksaa. 

Juoksutarinoita 123. In the Army Now

On päästy pitkälle Juoksutarinoita. Tai oikeastaan on päästy vain alkuun, mutta useampaa tapahtumaa on kopaistu.

Seuraavaksi on luvassa armeijavuosi. Sattuneesta syystä kaikkea ei voi kertoa ihan totuudenmukaisesti. Kokemukset kuitenkin ovat tosia, tuntemukset todellisia ja henkilötkin olemassa. Paikkoja on kuitenkin saatettu muuttaa ja muutenkin pysytään aidon kaltaisessa meiningissä. 

En ole keneltäkään lupia kysellyt, joten sen takia nimet on muutettu. Armeija on paikka, jossa tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei vaan synkkaa. Kantahenkilökuntakin on usein haukkujen kohteena. Jokainen tekee myös virheitä, joita ei välttämättä haluaisi allekirjoittaa. Siksi muutan tasapuolisuuden vuoksi kaikkien nimet pois lukien omani. Armeijakaverini tunnistavat itseään kyllä ja voivat omalla nimellään halutessaan kommentoida siellä, missä heitä mainitsen. 

Jos joku nyt ajattelee, että 'ei saakeli, inttijuttuja!', niin voi jättää lukematta. Se vain on niin herkkään nivelvaiheeseen osuva hetki usean suomalaisnuoren elämässä, että niitä juttuja ja niiden kertomista ei pois tarvitsekaan viedä. 

Eli Uttiin, Mars! 

Juoksutarinoita 117. Utissa testeissä - osa 2. (18.-19.1.1999)

Bussi nytkähtää liikkeelle. Väsyttää niin paljon, että tekisi mieli nukahtaa. Nojaan ikkunaan. Tykkimäki, jumaliste! Täälläkö se on?! 

Bussi ajaa tosi tasaista maisemaa, metsää on ympärillä, paljon muuta ei näy. Edessäpäin joku vanhempi hakija selittää jotain todella ufoa. Mikähän hullu tuo lienee? 

Nyt näkyy joku torni ja risteys. Huoltoasemakin. ABC? Mikä se sellainen on? Tuossahan on joku vanha lentokonekin. Aika siistiä. Ja lentokenttä! Nyt vähän jännittää kyllä. Käännytään oikealle ja ajetaan kohti porttia. Näyttää ihan aidolta armeija-alueelta. Sellaiselta kuin telkussa. 

Bussi pysähtyy matalan tiilirakennuksen eteen. 

- No niin. Jätätte varusteenne autoon. Sitten eri luvalla noustaan autosta tuohon portaiden eteen. Siitä johdetusti menemme syömään. Sille on aikaa 30 minuuttia. Syömästö lähdetään yhtenä ryhmänä takaisin bussille ja kohti hiihtorastia. Kysyttävää? 

Käsiä ei nouse. Me nousemme. Pihalle. Onkin nälkä oikeastaan. Paljonkos meitä on vielä jäljellä? Ehkä nelisenkymmentä. 

Mennään jonossa sisään. Ja ruokalinjastolle. Leipää, maitoa, porkkana ja lihakeittoa. Jälkiruuaksi kiisseliä. Aika vanhoja keittäjätätejä. Birgitan rutkua vanhempia. 

- Viisi minuuttia ja bussille. Vessassa kannattaa käydä.

Suoraanko tästä mennään hiihtämään? Kymppi? Ei helvetti. Takareisi kramppaa ihan justiinsa. 

---

- Hyvä. Nyt sitten viimeinen fyysinen koe. Hiihto. Otatte tästä sukset. Pituuden mukaan. Ja saappaat. Kun kaikilla on varusteet lähdetään ladulle. 

- Saako hiihtää omilla suksilla? 

- Ei saa. Vaan armeijan suksilla hiihdetään. 

- Nämä on talvisodassa käytetyt!

- Hmh... Kaikki hiihtävät näillä armeijan uudemmilla suksilla. 

Joku urpo on ottanut jotkut sata vuotta vanhat sukset?! Mitä helvettiä! Hymyilen Tampereelta olevalle pojalle. Vesa muistaakseni se oli. 

- Jätkä meinas hiihtää omilla suksilla. 

- On sillä tollaset pussihousutkin. 

- Ei saatana... 

Siteet ovat vammaiset. Saappatkin aikamoiset kohlot. Mutta olenhan minä jollain isän vanhoilla paskoilla hiihtänyt. Kai se tästä. 

- Hyvä. Sitten lähdetään minun perässä viiden kilometrin verryttelylle. Koittakaa pysyä perässä. 

Vanha ukko hiihtää kuin hullu. Helvetin kovaa näillä paskoilla. Rata on rankka, se kiertää ampumarataa. On niin lämmin, että osa ladusta on tosi pehmeä. Kierros on vajaa kaksi kilometriä. Se kierretään kolmesti. 

- No niin. Osa pysyi huonosti perässä, mutta keli on aika pehmeä. Maksimipisteet saa 22.30 alituksella ja siitä pisteet laskevat yhdellä/minuutti. Kovaa se ei ole. Alle puolen tunnin pitää päästä, muuten hylätään. 

Ei saakeli. Melkoinen vauhti. Eihän tästä pääse juuri kukaan. Jos seuraan Mattia, niin eiköhän tämä hyvin mene. 

Matti lähtee kovaa. Ei sellaista vauhtia pääse. Mutta olen ryhmässä sen jälkeen. Pari muutakin. Pitkä poika jostain Turusta, joku Orivedeltä ja minä. 

Ensimmäinen kierros. Aivan pirun kuuma. 

- Kevennetään vähän kelin takia. Alle 24 täydet pisteet! 

No minä jo ajattelin, että aika tappoa olisi ollut. Matti menee sadan metrin päässä, Turun poika on jäänyt taakse, mutta Oriveden ukko on mukana. Se jää viimeisessä nousussa ja tulen toisena maaliin. Nyt on melko puhki! 

- No niin! Luetellaan ajat: Ensimmäinen  23.20, toinen 24.19, kolmas 24.40... Loput hylätään. 

- Palautetaan sukset ja sitten busseihin. Tästä kasarmille, jossa kaikki käyvät suihkussa. Hylätyt kuljetetaan asemalle, muut menevät varuskuntasairaalaan terveystesteihin.

Huhhuh... Nyt on muuten hapoilla. Pyyhe on varmasti märkä, mutta pitää käydä suihkussa. 

- Tuosta ovesta sisään. Johdetusti yläkertaan, siellä teille näytetään tupa ja suihkut. Puoli tuntia aikaa peseytyä. Sitten ulkovarusteissa käytävällä. Kävellään varuskuntasairaalaan. 

---

Kyllä voi väsyttää. Nälkäkin on. Mutta fyysiset testit läpi! Perkele! Riittääköhän näkö? Siitä kuulemma jää paljon pois.

Varuskuntasairaala on keltainen aika pieni rakennus. Haisee, no, sairaalalta. Vanhoja opetuskuvia seinällä ja pari sairaalan potilasvaatteissa olevaa poikaa sängyissä. 

- Menette istumaan ja odottamaan tuonne. Teidät kutsutaan nimellä lääkärin huoneeseen ja sen jälkeen sitten muutamia terveystestejä. 

---

- Mmmmsään... Mmmmstumaan.....

Sanoikohan se istumaan? Nyt ei ehkä ole ihan kovimman pään sotilas tämä lääkäri.

Mies mumisee ja mittaa verenpainetta, refleksejä, katsoo ryhtiä. Onpa nuivaa.

- Mmmmnko kipuja missään?

- Polvi on nyt vähän kipeä.

- Mistä ja miksi?

- Juoksen kilpaa. Juoksijan polvi. Sivusta. Ei se tavallista elämää haittaa.

- Täällä ei ole tavallista.

- No sanotaan, että se ei haittaa, jos sillä ei juokse kilpaa.

- Mmmm... Seuraavaksi kuulo ja näkö.

- Selvä.

Kuuloa testataan kopissa. Siellä on jotain nuoria testaamassa. Olisiko ne varusmiehiä vielä itsekin? Menen koppiin ja painelen nappeja piippausten kuuluessa. Kopissa haisee navettahiki.

Tulosta ei kerrota. Sitten näöntarkastus. C-taulukko.

- Ja toinen silmä suljetaan toisella kädellä. Sitten kerrot, mihin suuntaan aukko osoittaa. Onko valmista?

- Juu.

- Vasen-oikea-vasen alaviistoon-ylös...

- Riittää. Teillä oli kaikki oikein. 2,0 tulos. Erinomaista.

Siinä ei kyllä ollut mitään vaikeaa. Ehkä minulla on hyvä näkö. Eihän isälläkään laseja ole ja se on melkein 50-vuotias.

Sitten on vielä 3D-näkö. Katsotaan pienestä luukusta ja joku siirtää tapin tietylle etäisyydelle, jonka jälkeen itse pitää tarpeista rullaamalla saada toinen tappi mielestään samalle tasolle. Jännä testi, mutta tulosta ei kerrota.

Sitten odotellaan. Lopulta kerrotaan, ketkä pääsivät läpi ja kenet pistetään pois. Näkö karsii monia.

---

Lähdetään kävelemään ruokalaa kohti. Syödään, päästään huoneisiin ja saunaan. Olisi ihan kiva levätä. Kello on kuitenkin jo seitsemän illalla.

- Huomio, kaikki testattavat! Klo 20 auditoriossa jatketaan kirjallisilla testeillä.

No mitä jumalauta! Vieläkö tässä jotain kokeita? Kävellään auditorioon. Jään takariviin aivan oikealle. Edessä seisoo kuluneen näköinen mies. Kuulemma Lind.

- Iltaa, kakarat!

- Iltaa...

- Vastataan iltaa, Herra sotilasmestari! Iltaa, kakarat!

- ILTAA, HERRA SOTILASMESTARI!

- No niin. Päivä on ollut pitkä, mutta vielä tehdään muutamia testejä. Aloitetaan älykkyystestillä, joka teidän tapauksessa lienee turhaa.

Mikä perkeleen ukko se tämä on? Puhuu silmät kiinni ja näyttää jostain Rambosta revityltä!?

Teemme testin, jossa pitää jatkaa kuviota, kertoa rattaiden pyörimissuuntia ja piirtää eri tyylisillä kuville jatkoa.

Seuraavaksi saamme luettavaksi taululta tarinan ja toisen puolen kuulemme tarinasta. Sen joten vastaamme kysymyksiin tarinasta.

Viimeisenä on vielä morsetustesti. Ensin opetellaan hetki morse-aakkossia ja sitten pitäisi saada niillä viestittyjä lukuja ja sanoja ylös. En saa mitään. Aivan mahdotonta.

Lopulta testi loppuu ja päästään iltateen ja sämpylän jälkeen tupaan. Olen aivan puhki. Hampaiden pesu ja sänkyyn. Nukahdan käytännössä heti.

Yöllä herään vessaan. Moni kuorsaa, mutta hyvin hiljaista on. Käytävään astuessani joku vastaanottaja osoittaa minua taskulampulla. Käyn vessassa ja menen takaisin sänkyyn. Nukun herätykseen asti hyvin.

---

On ollut sen verran rankkaa, että aamuherätys ei tunnukaan niin pahalta. Jalat ovat melko jäykät. Näyttäisi olevan muillakin.

Kevät on tulossa. Alkaa aamut valkenemaan. Aamupala menee koomassa. Mitähän vielä on jäljellä? Ei mitään fyysistä ainakaan.

Meidän pitää mennä taas auditorioon. Miten siellä pysyy hereillä? Nyt on eri ukko edessä. Nuorempi.

- Nyt tehdään sitten ns. pällitesti. Aikaa puoli tuntia. Vastaatte edessä oleviin kysymyksiin, niin kuin teistä oikealta tuntuu. Kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia. 

- Vastattuanne odotatte ajan loppuun. Keräämme paperit ja sitten Menette tupiin odottamaan haastattelua. 

"Haluaisitko olla kukkakauppias?", "Kiristääkö vanne päätäsi?", "Koetko, että sinua kuunnellaan?" 

Jo on kysymyksiä. Ja sata kertaa samat kysymykset. Vastaan niin kuin tuntuu. Katson vielä, että samoihin kysymyksiin on samat vastaukset. 

Vastaukset kerätään ja sitten saadaan mennä tupaan. Tekisi mieli mennä sängylle makaamaan, mutta en uskalla. Istun jakkaralla ja kuuntelen muiden jutustelua. 

Minut kutsutaan seuraavaksi. Oven pielessä on ohjeet puhuttelusta: "Koputa-luvan saatuasi astu sisään-sulje ovi-astu pöydän eteen ja kerro selkeästi SUKUNIMI JA ETUNIMI-vastaa kysymyksiin". On tarkkaa... 

Avaan oven. Sisällä istuu kaksi miestä. Ovat varmaan vähän korkea-arvoisempia. Vähän nössön näköinen vaalea mies ja täydellisen jenkkisotilaan näköinen tummempi mies. 

- Pyylampi Tomi. 

- Päivää. 

- Päivää. 

- Mistä olet kotoisin?

- Alavudelta. 

- Jostain Pohjanmaalta? 

- Etelä-Pohjanmaalta. 

- Opiskeletko?

- Lukiossa viimeistä vuotta.

- Mihin sitten?

- En tiedä. Tänne armeijaan toivottavasti.

- Mitä harrastat?

- Urheilen oikeastaan. Juoksen kilpaa. Vähän musiikkia.

- Mitä matkaa?

- Kestävyysmatkoja.

- Miten olet pärjännyt?

- No piirin tasolla hyvin, mutta muuten huonosti.

- Miksi?

- On ollut aika paljon loukkaantumisia.

- Kestääkö paikat tätä koulua? Täällä on luvassa kovaa rasitusta.

- Kai ne kestää. Kesti ne testitkin.

- Se on vasta alkua. Miltä testit tuntui?

- No raskaat, mutta ehkä helpommat kuin luulin.

- Helpommat?

- Niin, tai ei ne niin pahalta tuntuneet... Ihan mahdolliset läpäistä.

- Vai niin. Onkos sulla jotain pelkoja?

- Öö... Millaisia?

- Esim. korkeita paikkoja, ahtaita paikkoja...

- Ei oikeastaan. Isoja vihaisia koiria vähän varon, mutta ei muuten.

- Pelkäätkö aseita?

- En yhtään. Oon ampunut paljon. Isällä on rynnäkkökivääri, jossa ei ole sarjatulta.

- Onko jotain, mistä tulee paha olo tai et mielelläsi tekisi sitä?

- En tykkää oikein katsoa, jos eläimet kärsii. Eläinten tappaminen ei ole mun juttu.

- Oletko ollut eläinten kanssa?

- Joo. Oon maatalosta. Meillä oli sonneja.

- Sodassa voi nähdä ikäviä juttuja. Myös kituvia eläimiä. Tai ihmisiä.

- Ei mua kituvat ihmiset niin häiritse.

- Jaa... No, tykkäätkö johtaa ihmisiä? Vai olla johdettavana?

- En minä ehkä käskemällä osaa johtaa. Teen mieluummin, mutta en välttämättä tykkää jos en saa itse vaikuttaa tekemiseen.

- Täällä ei yleensä saa.

- Tiedän. Mutta en minä silti siitä aina tykkää, tai voin olla eri mieltä, vaikka teenkin niin kuin käsketään.

- Suututko helposti?

- En. Tai omalle perheelle, mutta en muuten.

- Se on varmaan aika normaalia. No, miksi haet tänne tai miksi pitäisi valita sinut?

- Haluaisin tehdä jotain kunnolla. En ole oikein tehnyt vielä mitään.

- Et koulua tai urheillut?

- No, olen mennyt ehkä niin, että ne on tuntuneet helpolta.

- Haluatko näyttää siis jollekin?

- Itselleni. Ja varmaan isällekin, että oon muutakin kuin laiha juoksija.

- Jännittääkö pääsy?

- Jaa. Ei kauheasti. Teen sitten jotain muuta jos en pääse.

- Selvä. Tämä oli tässä. Voitte poistua. Hyvää kevättä!

- Sitä samaa!

Olipas se tenttausta. Olisikohan niistä eläimistä puhua mitään? Aika kummia haastattelijoita.

---

Lopulta testit loppuvat. Saadaan ruokaa ja meidät viedään asemalle. Osa ottaa kaljan. Juon Pepsin. Junassa nukuttaa niin paljon, että nukun Riihimäelle asti. Siitä Parkanoon on aivan tappoa pysyä hereillä. Isä on vastassa.

- No, pääsikkö eres läpi?

- Pääsin.

- Millon tulokset tulee?

- En tiedä.

- Pitääskö grillillä käyrä?

- Joo!

---

Utin varuskunta ei ole mikään iso alue. Tai tietysti on, mutta ei varuskuntia verrattaessa. Rakennuksia ei ole sadoittain. Kaikki on aika tiiviissä nipussa. 

Tunnelma oli jännä. Se oli elokuvallinen sellaiseen suomalaiseen tapaan. Joukossa oli aika outoja hakijoita. Ja sitten aivan tavallisen oloisia nuoria poikia. Pääasiassa hyväkuntoisia. Kun jollain piti karsia, oli näkö se yleisin karsija. Käytännössä kaikilla läpipäässeillä oli 1,6 näkö. 

Olin ihmeen varma siitä, että testit menevät hyvin. Kirjalliset testit olivat todella raskaita päälle. Piti keskittyä. Mutta olin koko yläasteen ja lukion tottunut etsimään aidan matalimman kohdan kokeisiin. Yritin etsiä mielestäni tärkeät kohdat, johon satsasin ja loput sitten jos kerkisin vastaamaan. Hyvä reissu, joka kannatti tehdä, vaikka tietoa sisäänpääsystä ei ollut. 

Utin ABC, joka on legendaarinen paikka, on muuten Suomen ensimmäinen ABC. 

Juoksutarinoita 116. Utissa testeissä - osa 1. (17.-18.1.1999)

- No, koita ny sitten tehrä testit tosissas.

- En ajatellut, meinasin ihan löysästi ottaa... Tietysti täysiä! 

- Tulookos se Kari? 

- Tulee. Seisoo tuolla jo. Tuu sitten Parkanosta hakemaan ylihuomenna!

- Moneltas se olikaan? Joskus kuurelta?

- Joo. Soitan, jos se on johonkin muuhun aikaan. Heippa! 

- Hep! 

Kari odottelee laiturilla. Mulla on armeijan lippu, littera. Seinäjoki - Kouvola - Seinäjoki. Jään kyllä takaisintullessa Parkanoon. 

- Jaha, se olis menoa sitten.

- Niin vissiin.

- Tuleekohan täältä paljon porukkaa?

- Jaa-a. Varmaan kaikki, jotka on meidän ikäisiä. Ei kai muuten sunnuntaina kukaan meidän ikäinen junalla mene.

- No ei kai...

- Mikko taitaa mennä vasta seuraavana testipäivänä?

- Niin se tais olla.

Kari ei ole älyttömän puhelias. Saattaa jännittääkin. En tosin ole nähnyt sitä kuin kaksi kertaa. Seinäjoella uimassa ja nuorisoseuralla. Hyväkuntoinen pesäpalloilija. Onko sellaisiakin?

Parkanosta kyytiin nousee Matti, jonka tiedänkin. Olin sen jälkeen toinen jokunen vuosi sitten pm-maastoissa. Se on hiihtäjä. Matka menee melko leppoisasti. Käydään ravintolavaunusta voileivät. Ei viitsi tuhlata rahaa. Eiköhän siellä ruokaa ole. Jeltsin oli joutunut sairaalahoitoon. Olisko vähän ryypännyt?

---

"Hetken kuluttua Kouvola. Nästa Kouvola."

Seistään muutaman pojan kanssa odottamassa junan pysähtymistä. Pakkasta on vähän. On sovittu, että mennään jonkun hampurilaispaikan kautta kasarmille. Otan samaa kuin edellä oleva. Ihan ok. Ei niin hyvää kuin Harrin grillillä.

Sitten kävellään vanhalle kasarmialueelle. Nuoret, mutta jämäkän oloiset miehet ottavat meidät vastaan. Laitos vaikuttaa Alavuden vanhan puolen koululta. Saadaan reppu, jossa on tyhjiä vesipulloja. 

- Nimi? 

- Syntymäaika? 

- Kotikunta?

- Toiseen kerrokseen, siellä tupa yksi. Sieltä vapaa punkka ja kaappi. Klo 20 iltapala tässä kerroksessa. Saunassa voi käydä, jos haluaa. Se on kahdeksaan asti lämmin.

Karun näköistä. Sellaista kuin elokuvissa. Yksinkertaiset sängyt. Yksi kaappi. Otan ensimmäisen yläsängyn. Poikia ja vähän vanhempiakin poikia tulee tipotellen kasarmille.

Iltapalaksi on teetä ja leipää. Myös omenoita ja banaaneja. Tee on hirveää. Leivän kanssa on voita. Syön kolme, koska on vähän nälkä. Iltapalan jälkeen on iltalaskenta tai joku sellainen.

- Hiljaisuus on klo 22. Herätys klo 6.00. Aamupala 6.10 ja 7.00 lähdetään jäähallille, jossa testit alkavat. Onko kysyttävää?

- Otetaanko kaikki tavarat mukaan?

- Otetaan. Kaikki.

Mennään sänkyyn. Kaikkia jännittää. On hiljaista. Vain autojen ja kaupungin ääniä kuuluu. Kuuntelen Apocalyptican kerran läpi ja ne pari Robert Plantia, jotka kasetille mahtui. 

Yritän nukkua. Ei tule uni. Valot vilkkuu. Kaikki pyörivät sängyssä. Nukun pätkissä. Tuntuu rauhattomalta kuin Arton luona kerrostalossa. Pieniä ääniä paljon. Ei luonnon ääniä. Kotona on hiljaista. Lintu voi laulaa ja rekka mennä joskus.

---

Kello on neljä. En ole hirveästi nukkunut. Ei jännitäkään oikeastaan, mutta kroppa valmistautuu. Niin kuin ennen tärkeitä kisoja. Menisikö kisat paremmin, jos nukkuisi kahdeksan tuntia ennemmin?

Torkahdan juuri ennen kelloa. Sitten tulee herätys. Pitää laittaa urheiluvarusteet ja mennä aamupalalle. Puuroa, leipää, tuoremehu ja kahvia. En juo. Silmiä väsyttää.

Mennään armeijanvihreään linja-autoon ja sillä Kouvolan jäähallille.

- Paririviin! Kaksi vierekkäin, monta peräkkäin!

Kävellään sisään. Varusteet jätetään sivuun. Tulee nimenhuuto. En ihan tiedä miten toimia. Ei muutkaan. Yhdellä on vanhat armeijan pussihousut?! Mitä helvettiä? Matti ja Kari on toisessa ryhmässä. Minulla on pari vanhaa miestä ja pari poikaa Lapista. Myös Tampereelta joku.

- Ensimmäinen ryhmä juoksemaan, toinen leuanvetoon!

Ei helvetti, pahin ensin. 14:llä saa maksimit. Kuusi pitää vähintään saada. Jos saisi kymmenen. Kotona olen saanut 15.

- Leukoja vedetään myötäotteella näissä tikkaissa.

Jumaliste! Sormen paksuiset tikkaat?! Kotona olen vetänyt laudoista tehdyssä kuivaustelineessä. Ei taida tulla mitään. Aakkosjärjestyksessä mennään.

- Pyylampi.

Voi helvetti, voi helvetti...

- Yksi, kaksi, kolme... kymmenen, yksitoista, kaksitoista... Seitsemäntoista, kahdeksantoista - kädet suoraksi - yhdeksäntoista, siihen jää!

Huh! Menipä se hyvin. Sain hyvän rytmin ja ennätyksen. Seuraavana on juoksu. Polveen sattuu, mutta ei tuo eka ryhmä kovaa juokse.

- Täytätte vesipullot vedellä, niiden painoksi tulee kahdeksan kiloa. Kannattaa laittaa reppu kireälle, ettei se pompi eikä sitä tarvitse koko ajan kädellä tukea.

- Ensin juostaan kaksi kilometriä alikersantin vauhtia verryttelyä, sitten alkaa kolmen kilometrin testi. Alle 12 min täydet pisteet, yli 14.30 min hylätty. Nopeammat ohittavat ulkokautta.

Miten saisi pakattua mahdollisimman tiukasti pullot? Ne pitää olla ihan täynnä, ettei hölsky. Saan ne ihan hyvin ja pian lähdetään juoksemaan. 

Alikersantti on pieni, mutta hyväkuntoinen. Katson kellosta, että mennään noin 5min/km-vauhtia. Helppoa. Ohitetaan kierroksella pari, ja pari tyyppiä lopettaa testit jo verryttelyjuoksussa.

Sitten lähtee kolme kilsaa. Alikersantti jää sivuun. Polveen sattuu ja ilma on huono. Ohitan monia kierroksella. Juoksen rennosti kovaa, en täysiä. On vielä monta juttua jäljellä.

- Pyylampi?

- Kyllä.

- 11.32. Mitäs te harrastitte, kysyy vanhempi armeijaukko.

- Kestävyysjuoksua. Polvi on ollut vähän kipeä.

- Hyvä tulos. Koitahan päästä läpi. Koville juoksijoille on käyttöä.

Seuraavaksi on vauhditon pituus, jossa maksimit saa 240 sentistä, minimi on kaksi metriä. Ei pitäisi olla vaikea. Hyppään 245.

Vatsat, selkälihakset ja punnerrukset ovat myös helppoja. Niitä olen tehnyt paljon. Koordinaatiotesti. Se voi olla vaikea. Pitää keskittyä, ettei tee virheitä.

- Lihaskunto-osuus ja juoksu on nyt tehty. Seuraavaksi siirrytään uimahalliin. Siellä hyppy-, uinti- ja sukellustesti. Tämän jälkeen siirrytään Uttiin ja ruokailuun.

- Ne, jotka ovat tässä vaiheessa tippuneet kuljetetaan rautatieasemalle. Uimahallille menevät kävelevät.

---

Saamme käydä hetken saunassa. Se tekee aina hyvää.

- Nytkö on se hyppy?

- Eiköhän. Kuinka korkealta se on?

- Ainakin kolmosesta. Voi olla vitosestakin.

- Se on vitosesta, sanon katsellen jalkoihini. En tykkää kuumista löylyistä.

- Mistä tiedät?

- Tuttu kertoi. Se oli viime vuonna. Ja luki se papereissakin.

Lähden suihkuun. Osaa pelottaa hyppy. Minua ei yhtään. Uskaltaisin hypätä pää edellä. Olen uinut ja hyppinyt koko ikäni.

- Hyvät herrat! Seuraavaksi kiipeätte hyppytorniin, viitoskerrokseen ja eri käskyllä hyppäätte jalat edellä alas! Sen jälkeen sukellatte kaksi rengasta neljän metrin syvyydestä ja nousette luvan saatuanne ylös! Suoritamme aakkosjärjestyksessä.

En ole ensimmäisessä porukassa. Venytän vähän takareittä. Se tuntuu siltä, että kramppaa. Yksi ei uskalla hypätä. Hylsy.

Kiivetään torniin. Haisee kloorilta. On se aika korkean näköinen. Ei kuitenkaan niin korkea kuin Torisevan kalliot tai Harrin rannan torni.

Hyppään vuorollani. Se ottaa vähän mahasta, mutta on äkkiä ohi.

- Sitten vaan sukeltamaan!

Olen suorana vedessä, puhallan keuhkot puolityhjäksi ja nostan käsiä sivulta ylös. Taitan itseni ja liu'un alas helposti. Otan renkaan ja ponkaisen pohjasta ylös. Toisen kerran sama ja homma hoidettu. Altaasta ylös. Katselen kaiteeseen nojaten muiden vaikeuksia sukeltaa. Ei kaikkien. Osa on varmasti uimareita. Niin sulavaa on liike.

Lopulta kaikki ovat hypänneet ja sukeltaneet. Alkaa uintitesti. 200 metriä alle 4.45. Maksimipisteet 3.15 ajalla. Uin 3.10. Paras ui alle 2.50. Se on kovaa. Tässä tippuu useampi. Ei uskoisi, että ihmiset ei Suomessa osaa uida.

Seuraavaksi lähdetään linja-autoilla Uttiin. Aika jännää. 

---

Testeihin pääsi kolmisensataa hakijaa, joista reilu sata valittiin. Testejä oli kolmessa eri testiryhmässä. Minun kanssa samaan ryhmään tuli Mikon kaveri Kari.

Testit lienevät koko lailla samanlaiset myös nykyään. Rankkaa niissä on enemmänkin tahti ja paine kuin niiden fyysiset vaateet. 

Testeihin meno jännitti, mutta samalla se myös kiinnosti kovasti. Oli yllättävän itsevarma olo, mikä ei kuulunut tuon ikäisen klopin perusominaisuuksiin.

Kasarmilla odotellessa hermostuneisuus oli koti-ikävän ja kauhun sekoitusta. Ajattelin toisaalta, että uskallanko minä hakea, jos vaikka pääsisinkin. Toisaalta muutkin vaihtoehdot pelotti. Jos en pääsisi, joutuisin Keskiselle töihin. Se ei ollut vaihtoehto.

Juoksutarinoita 114. Kutsu pääsykokeisiin (14.12.1998)

Vielä tämä viikko ja sitten joululoma. Äidin mielestä pitäs lukea kirjoituksiin. En minä kyllä vielä joululomalla lue. Sittenhän on ihan lukulomakin sitä varten. Jarmon kanssa on sovittu, että sitten luetaan. 

Alkaa olla lunta. Pitäskö hiihtää tänään? Jalat on aika kireät. Jos olis vähän vähemmän tärähdystä? Tulisko vähän voimaakin armeijaan?

Koulussa on jotain puurojuhlan tanssiharjoituksia. Lintsaan ne sujuvasti. Käyn salilla. Se on järkevämpää. Ei kai ne tanssit nyt niin vaikeita ole, meen vaan johonkin taakse. Onhan ne nyt pari kertaa harjoiteltu. Ihan se siinä ryhmässä kulkee.

Äiti tulee pois Sinikan kyydillä. Voin mennä autolla kotiin. Pitäskö ajaa Jokivarren kautta? Näkis, olisko siellä latu. 

---

Latu oli. Onkohan sukset missä voiteessa? Vois niitä kyllä vähän katsoa. Taidan ottaa isän Järviset, on vähän paremmat. 

- ISÄ!!! 

 - No? Isä vastaa navettakellarista.

- Otan sun sukset! 

- Onko teillä huomenna jo hiihtua? 

- Ei, kun meen tänään Jokivarrelle. Siellä oli jo latu. 

- Niitä pitää voirella! 

- Joo, mää haen ne ja katton.

- Minä voitelen, sää et tiedä, missä voiteet on. Katootko postin? 

- E. Kuinka niin? 

- Sulle tuli Utista kirje. 

- Tuliko? Missä se on? 

- Joo. Tuvas. En avannu.K

Kävelen reippaasti sisään. Missä se posti on?  

"Teidät on kutsuttu laskuvarjojääkärikoulun pääsykokeeseen Utin Jääkärirykmenttiin..." Huhhuh... HUH - HUH... Jes! Sinne mennään, en kuitenkaan pääse urheilukouluun. Otan kirjeen, en kerro vielä isälle ja äidille. 

Sydän hakkaa. Ryhti kohenee. Katson hauiksiani... No joo, tekemistä on. Mutta kyllä minulla kunto kestää. Treenaan, niin että saan täydet pisteet. Tässähän vaatimukset onkin:

Reppujuoksu: 5 kilometriä. Radalla. Helppo. Sitä ei tarvitse treenata. 14 leukaa?!? Mitä?!? Saan ehkä kolme. Punnerruksiakin noin helvetisti... Hoh. Joo-o... On hommia. 

---

Isällä on huippusukset. Järviset, mutta kilpasukset. Olen kevyempi kuin isä, joten pitää painaa kovempaa suksea maahan. Mulla on pitkä fysiikka ja lyhyt matikka. En osaa laskea tuota, mutta tajuan voiman merkityksen käytännössä. Saatanan Veijo, kun on niin vaikeaselkoinen. 

Jokivarren pururata suksilla. Olenkohan muuten ollut koskaan hiihtämässä täällä? Näyttää niin erilaiselta talvella. On täällä jonkun muunkin auto. 

- Terve!

- Terve. 

- Etkös sää oo Markun poika? 

- Joo. Tomi. 

- No niin arvelinkin. Tunnekkos sää mut? 

- Juhani? 

- Joo. Oot tullut hiihtämähän? 

- Joo. Pitää harjootella, kun haen laskuvarjojääkäriksi. 

- Älä helvetissä!? Mää olin sillon 70-luvulla. 

- Ai jaa?! Oliko se kova paikka?

- Oli, mutta pirun hieno! Voitaas käydä täällä hiihtämäs yhres, niin mää kerron, mitä kannattaa tehrä.

- Joo, se passaa. Kyllä mää sinne meinaan, kun en varmaan pääse urheilukouluun.

- Eikä se mitään, vaikka pääsisitkin. Ei se reeni hukkahan mee. 

- No ei. 

- No meillähän oli pirun kylmä talvi... 

Juhanin kanssa hiihdetään kymppi. Juhani hiihtää vanhoilla Rotanloukku-siteillä. Ja aivan kuin sillä olis jotkut lapikkaat jalassa. Juhanin jutut nostaa innostusta. Vaikuttaa kovalta paikalta. Ehkä nyt teen jotain oikeasti tärkeää. 

---

Minähän lusmuilin ison osan vanhojentanssiharjoituksista. Alavudella ne siis tanssitaan kolmosen jouluna. Puurojuhlassa ja silleen. Ei se vaan napannut. Cicapon osaan, mutta muut lajit olivat siinä ja siinä. 

Kutsu pääsykokeisiin sai melkomoisen treeni-innon aikaan. Hiihdin, juoksin, kävin salilla, tein lihaskuntoa hulluna. Ja voin kertoa - hulluna. 

Juhani oli ja on jännä tyyppi. Maanviljelijä, joka kulki lapikkaat jalassa. Oli kuitenkin ollut laskuvarjojääkäri 70-luvun tienoilla. Se on oikeasti ollut silloin ihan reipas koulutus. Jos armeijakuri ja ikävän kautta johtaminen oli minulla eri luokkaa kuin nykyisillä, niin on se vastaavasti tuolloin ollut ihan päätöntä. 

Juhani kuitenkin innostui siitä, että hain kouluun ja hiihteli minun kanssa mielellään, vaikka on varmaan sellaisen 25 vuotta minua vanhempi. Hauskaa ja jännittävää aikaa. 

Juoksutarinoita 113. Kutsunnat (26.10.1998)

Maanantai. Hyvinkäällä jotkut saatananpalvojat on pistäneet jonkun tyypin paloiksi. "Sen siitä saa, kun kuuntelee sellaista musiikkia". Saatanan mummot! Kyllä siinä pitää pää olla aika sekaisin, jos musiikin takia alkaa pienimään ihmisiä.

Tänään on kutsunnat. Jalkoja painaa maraton aika lailla. Armeija kiinnostaa, mutta ärsyttääkin, kun se on jotenkin sellainen asia, mistä isä haluaa päättää, mitä sen kanssa teen. Siltä ainakin tuntuu. 

Haen urheilujoukkoihin. Siinä ja siinä on, pääsenkö. Ei ole olleet tulokset kummoisia. Olen minä kyllä katsonut lentäjä- ja laskuvarjojääkärikoulutustakin. Siitä en ole isälle kertonut, enkä muillekaan vielä. Haluan hoitaa intin jotenkin "paremmin". 

---

Miksi kutsunnat on seurakuntatalossa? Miten se liittyy armeijaan? Äiti hössöttää jotain siinä ovella. 

- Tsemppiä! 

- Joo joo, mee ny jo! 

- Mun pitää tulla tänne kans juttelemaan keittäjän kanssa. 

- No ei mennä yhtä aikaa. 

- Minä menen sitten toista kautta. Tsemppiä! 

- Joo joo, jumalauta! 

- Mietipä kielenkäyttöä. 

Menen sisälle. Seurakuntatalon ovet ovat raskaat, mutta tutut. Jo eteisessä tuoksuu lihakeitto, punaiset virsikirjat, kuivahko nisupulla ja tylsyys. Paikalla on maastopukuisia miehiä. 

- Nimi? 

- Tomi. Pyylampi. 

- Sitten takkia naulakkoon ja tuonne istumaan. 

- Selvä. 

Onpa jäykkää. Menen istumaan Jussin viereen. Tunnelma on sellainen, ettei paikkoja nyt valita vaan mennään sinne, missä seuraava vapaa paikka on. 

Kuunnellaan virallisia ja vähän jenkki-henkisiä sanoja. Ei kai tässä nyt ihan Rambossa olla? Seuraavaksi pitäisi käydä täyttämässä lappuja ja sitten on lyhyt haastattelu. 

- Nimi? 

- Pyylampi. Tomi. 

- kotipaikka?

- Alavus.

- Olisit hakemassa urheilujoukkoihin, laskuvarjojääkäriksi ja lentäjäksi. Tiesitkö, että jälkimmäisissä ei välttämättä harjoittelu niin suju? 

- Joo. Tavallaan tiesin.

- Entä, jos et pääse näihin? 

- Eikös mulle joku paikka määrätä? 

- Kyllä. Onko Arto Pyylampi sukua? 

- Joo. Setä ja kummisetä. 

- Sittenhän me laitetaan sut sissiksi Kajaaniin!

- Selvä. Entä nyt? 

- Sitten vaan odottelemaan, tuleeko kutsua erikoishakuihin. 

Kutsunnat oli siinä. En jaksa mennä enää kouluun. Pääsiskö jollain Vaasa-Virrat-linkalla kotiin vai jaksaako kirjastoon mennä pariksi tunniksi? 

---

Hyvinkäällä tosiaan löytyi paloittelusurma. Elg tappoi ensin harjoitukseksi koiransa ja sitten kaveriporukassa kiljupäissään yhden seuralaisen. Saatananpalvojat olivat muotia ja tässäkin oli ennen murhaa kuunneltu black metallia. Ei meidän ikäinen nuoriso uskonut musiikilla olevan mitään tekemistä asian kanssa, mutta suuri yleisö kyllä käytti kaikki mahdolliset kortit juuri sen musiikin mustamaalaamiseen. 

En tiedä mitä isä ja äiti ajattelivat minun haluavan opiskella. Isän mielestä armeijaura olisi ollut järkevä. Kyllä minä sitä mietin, mutta ehkä minussa hiukan liikaa on anarkistia sellaiseen järjestykseen. Armeijan suorittaminen hyvin kuitenkin kiinnosti. 

Kummisetä Arto oli ja on Suomen nuorimpana ylennetty aikoinaan reservin luutnantiksi, kapteeniksi ja taitaapi olla jopa majuriksikin. Kaikesta muusta omaperäisyydestään huolimatta maanpuolustuksessa hänellä lie ollut erikoiskykyjä. Voi olla vieläkin. 

Kutsunnat olivat lähtölaskenta aikuisuuteen. Paljon enemmän kuin ajokortti ja 18-vuotispäivä.