Juoksutarinoita 114. Kutsu pääsykokeisiin (14.12.1998)

Vielä tämä viikko ja sitten joululoma. Äidin mielestä pitäs lukea kirjoituksiin. En minä kyllä vielä joululomalla lue. Sittenhän on ihan lukulomakin sitä varten. Jarmon kanssa on sovittu, että sitten luetaan. 

Alkaa olla lunta. Pitäskö hiihtää tänään? Jalat on aika kireät. Jos olis vähän vähemmän tärähdystä? Tulisko vähän voimaakin armeijaan?

Koulussa on jotain puurojuhlan tanssiharjoituksia. Lintsaan ne sujuvasti. Käyn salilla. Se on järkevämpää. Ei kai ne tanssit nyt niin vaikeita ole, meen vaan johonkin taakse. Onhan ne nyt pari kertaa harjoiteltu. Ihan se siinä ryhmässä kulkee.

Äiti tulee pois Sinikan kyydillä. Voin mennä autolla kotiin. Pitäskö ajaa Jokivarren kautta? Näkis, olisko siellä latu. 

---

Latu oli. Onkohan sukset missä voiteessa? Vois niitä kyllä vähän katsoa. Taidan ottaa isän Järviset, on vähän paremmat. 

- ISÄ!!! 

 - No? Isä vastaa navettakellarista.

- Otan sun sukset! 

- Onko teillä huomenna jo hiihtua? 

- Ei, kun meen tänään Jokivarrelle. Siellä oli jo latu. 

- Niitä pitää voirella! 

- Joo, mää haen ne ja katton.

- Minä voitelen, sää et tiedä, missä voiteet on. Katootko postin? 

- E. Kuinka niin? 

- Sulle tuli Utista kirje. 

- Tuliko? Missä se on? 

- Joo. Tuvas. En avannu.K

Kävelen reippaasti sisään. Missä se posti on?  

"Teidät on kutsuttu laskuvarjojääkärikoulun pääsykokeeseen Utin Jääkärirykmenttiin..." Huhhuh... HUH - HUH... Jes! Sinne mennään, en kuitenkaan pääse urheilukouluun. Otan kirjeen, en kerro vielä isälle ja äidille. 

Sydän hakkaa. Ryhti kohenee. Katson hauiksiani... No joo, tekemistä on. Mutta kyllä minulla kunto kestää. Treenaan, niin että saan täydet pisteet. Tässähän vaatimukset onkin:

Reppujuoksu: 5 kilometriä. Radalla. Helppo. Sitä ei tarvitse treenata. 14 leukaa?!? Mitä?!? Saan ehkä kolme. Punnerruksiakin noin helvetisti... Hoh. Joo-o... On hommia. 

---

Isällä on huippusukset. Järviset, mutta kilpasukset. Olen kevyempi kuin isä, joten pitää painaa kovempaa suksea maahan. Mulla on pitkä fysiikka ja lyhyt matikka. En osaa laskea tuota, mutta tajuan voiman merkityksen käytännössä. Saatanan Veijo, kun on niin vaikeaselkoinen. 

Jokivarren pururata suksilla. Olenkohan muuten ollut koskaan hiihtämässä täällä? Näyttää niin erilaiselta talvella. On täällä jonkun muunkin auto. 

- Terve!

- Terve. 

- Etkös sää oo Markun poika? 

- Joo. Tomi. 

- No niin arvelinkin. Tunnekkos sää mut? 

- Juhani? 

- Joo. Oot tullut hiihtämähän? 

- Joo. Pitää harjootella, kun haen laskuvarjojääkäriksi. 

- Älä helvetissä!? Mää olin sillon 70-luvulla. 

- Ai jaa?! Oliko se kova paikka?

- Oli, mutta pirun hieno! Voitaas käydä täällä hiihtämäs yhres, niin mää kerron, mitä kannattaa tehrä.

- Joo, se passaa. Kyllä mää sinne meinaan, kun en varmaan pääse urheilukouluun.

- Eikä se mitään, vaikka pääsisitkin. Ei se reeni hukkahan mee. 

- No ei. 

- No meillähän oli pirun kylmä talvi... 

Juhanin kanssa hiihdetään kymppi. Juhani hiihtää vanhoilla Rotanloukku-siteillä. Ja aivan kuin sillä olis jotkut lapikkaat jalassa. Juhanin jutut nostaa innostusta. Vaikuttaa kovalta paikalta. Ehkä nyt teen jotain oikeasti tärkeää. 

---

Minähän lusmuilin ison osan vanhojentanssiharjoituksista. Alavudella ne siis tanssitaan kolmosen jouluna. Puurojuhlassa ja silleen. Ei se vaan napannut. Cicapon osaan, mutta muut lajit olivat siinä ja siinä. 

Kutsu pääsykokeisiin sai melkomoisen treeni-innon aikaan. Hiihdin, juoksin, kävin salilla, tein lihaskuntoa hulluna. Ja voin kertoa - hulluna. 

Juhani oli ja on jännä tyyppi. Maanviljelijä, joka kulki lapikkaat jalassa. Oli kuitenkin ollut laskuvarjojääkäri 70-luvun tienoilla. Se on oikeasti ollut silloin ihan reipas koulutus. Jos armeijakuri ja ikävän kautta johtaminen oli minulla eri luokkaa kuin nykyisillä, niin on se vastaavasti tuolloin ollut ihan päätöntä. 

Juhani kuitenkin innostui siitä, että hain kouluun ja hiihteli minun kanssa mielellään, vaikka on varmaan sellaisen 25 vuotta minua vanhempi. Hauskaa ja jännittävää aikaa. 

Juoksutarinoita 35. Jytinän hölkkä (16.4.1995)

 

Kokko on tänä vuonna metsässä. Sitä on kaadettu  uutta tietokonetta varten. Minä kannan pahnapaalia. Isä käy vielä hakemassa sytytysainetta. Tuulee, niin kuin aina pääsiäisenä. 

Ruotsalaiset on meillä. Ne tulee myöhemmin papan kanssa kokolle. Ne ei tiedä, että sytytys on parasta viihdettä.

- Mistähän sitä nyt sytyttääs, että se lähtis?

- Pohjosesta tuulee, niin eikö sieltä?

- Joo, joo, mutta ei oo oikeen hyvää paikkaa. Piru, kun jäi harvaksi tua kasa. Mutta kun ei sillä kuormaajalla tahro saara ja ei viitti aina traktorin päältä nousta kattomaan.

- Mihin mää laitan tän paalin?

- Orotas ny vielä... Pitääskö se vaan tästä koittaa? Ei se auta... Tuas tänne se ny!

 

Isä tunkee pahnapaalin paloja syvälle risukasaan. Tuuli on puuskaista.

- Opetteles ny sytyttämään, niin mää pirän tuahta!

- Millä tikuilla?

- Tualla on muavipussis!

 

Saan sytytettyä, mutta tuohi sammuu tuulessa.

- Perkele! Kyllä pitää tuulla. Koitas ny uurestaan, niin mää yritän vähän suojata. 

 

Tuohi syttyy ja isä saa pahnan syttymäänkin. Tulee tuulenpuuska, ja tuli sammuu.

- Voi ny tottajumalauta! Jääkö sytyttämättä? Koitetaan ny vielä kerran. Ja tuuloo, tuuloo, niin perkeleesti. Noh!

- Tää on viimeinen tikku.

- Älä ny helvetissä?! Miten neki ny jo loppu? No, oo tarkkana ny sitte!

 

Olen oikein erityisen tarkkana. Isä suojaa tulta tuulelta ja vie tuohen varovasti pahnojen sekaan. Se syttyy. Levitetän sitä muihinkin pahnoihin.

- Kylläpä se sitten kääntyy tuuli toiseen suuntaan! Peijakas! Syödään sitten kylmää makkaraa. Meneehän se niinkin.

- Kyllä se siitä syttyy, pitää odottaa.

- Mää laitan vähän tehostetta.

 

Isä kaataa jotain jäteöljyn ja bensan sekoitusta muovimukiin ja heittää tuleen. WHUMMM!

- Oho! Kylläpä se nyt leimahti. No, palaa paremmin märjät puut... 

- Onko tuo nyt ihan turvallista?

- On, silloon, kun tietää mitä tekee.

 

Just. Hyvä ettei naama palanut. Muutkin tulee kokolle. Ei kulje pappa enää kovin reippaasti. 

Kokolle tulee lopuksi Matti, Erkki ja Pekkakin kelkalla. Pekka on aika pöhnässä. Kuuntelen miesten juttuja ja kohentelen kokkoa. Tulen vahtiminen on parasta hommaa pääsiäisenä.

Kelkkamiehet lähtee. Metsässä vilisee valoja. Kylläpä ne lähti outoon suuntaan. No, kai ne omia jälkiä osaa.

---

Käydään seuraavana päivänä ruotsalaisten metsäpalstalla. Kelkan jälkiä menee metsässä  ristiin rastiin.

- Kyllä on ollut melkoosta ajelua. Kuinka pöhönäs ne lähti? Katto ny jumalauta miten läheltä sulaa! Sinne olis hukkunut, jos pikkuusenkin lähempää olis ajanut. Miten tuolta olis ylös päässy? Toholot!

 

Kuulemma Pekka oli eksynyt muista metsässä, ajanut melkein sulaan ja kotirannassa vielä ajanut rantasaunan seinään ja sammunut kelkan päälle. Nätisti. 

---

Jytinän hölkkä. Olen hyvässä kunnossa. Aamulenkillä päätin, että lähden kovaa. Karin vauhtia. Ihan sama mitä vauhtia se juoksee, mutta mukana juoksen niin kauan kuin pystyy.

On kylmä. Tai niin kylmä, ettei voi juosta lippis päässä. Tai en saa juosta, perhana. 

Kävelen totisena eturiviin lähtemään. Vanhempien ukkojen mielestä olen tiellä ja jään jalkoihin ja niin edelleen. Oottakaas, kun tuo ase laukeaa! Haen silmiini Karin. 

PAM! Lähden niin kovaa, että edellä on vain Hautalan Ville ja pari muuta. Lemettinenkin on jossain kaukana takana. Ne kyllä juokseekin pitkää matkaa. 

Kun käännytään hiekkatielle juoksen vasenta laitaa ja Kari oikeaa. Hautala menee kaukana, mutta me juostaan seuraavien porukassa. Kohta on eka kilsa. 

- Kolmenollakuus! Ootte, pojat, lähteny liian kovaa!

 

Paskat! Nyt katsotaan mihin riittää! Maantiellä juoksen Karin olan takana. Sillä näyttää helpolta. Eka kääntyy jo pois tieltä. No, se onkin aikuinen. 

Mutkassa katson taakse. Jumaliste, Järvenpään tytöt noin lähellä! Meidän sarjalaisia ei näy muita. 

Takaisin pikitielle. Alkaa kyllä jaloissa painamaan. Kari alkaa loittonemaan. Vielä tulee hyvä aika, nyt vaan rennosti. 

Korpisen kaupalla oksettaa. Siinä on ruotsalaiset huutamassa. En kuule yhtään, mitä huutavat. Mahaan koskee. 

Oikaisen S-mutkan. Vauhti hiipuu, kun yksin juoksen. Joku sakki on takana. Katson. Järvenpäät ja Johanna! Jumalauta, tytöille en häviä!

Metsänreunasta lyön kaiken peliin. Isä on huutamassa Heinon korjaamolla. En kuule, oksettaa. Jompi kumpi kaksosista on rinnalla. Tasapäin maaliin. Meinaan oksentaa. 

Mari voittaa muka sekunnilla. Jumalauta! Se oli tasapeli! Kari juoksi hullua vauhtia. Jos minä olen hyvässä kunnossa, niin se on huippukunnossa. 

Olen toinen. Saan palkinnoksi moottoriöljyä. Myyn sen isälle viidellä kympillä. 

---

Pohjanmaalla poltetaan pääsiäisenä kokkoja. Se on edelleen hieno juttu, vaikka olen yli nelikymppinen. Pääsiäinen on suosikkijuhla. Eikä siihen liity minulla tai meillä mitään uskonnollista, jos ei noitien polttoa oteta huomioon. 

Isä on erityisen huvittava silloin, kun joku ei onnistu. Melko monesti on ollut naurussa pitelemistä, kun se manaa kaiken vastustamista. Edelleen on näin. Ja edelleen kokon sytyttäminen on samanlaista räppäämistä. 

Pekka oli kylän miehiä. Ihan mukava mies, mutta valitettavasti sielläkin perinteinen Turmiolan Tommi vei miestä liikaa, lopulta myös hengen. Työmies, mutta väärät huvit. 

Järvenpään tytöistä tuli kovia juoksijoita. Minusta ei. Mutta muistan täysin, kuinka Karin kanssa katsottiin toisiamme maantielle tullessa, kun joku huusi väliajan. Oli hulluutta kummankin alkuvauhdissa. Kari kesti sen, minä en. 

Kyllä Jytinän hölkkä pitäisi elvyttää. Jaksaisikohan sitä...

Juoksutarinoita 12. Varmana voitosta (4.5.1993)

Poljen pyörällä kouluun. Menen Saulin mökin vierestä vanhaa kuuskutosta vaikka Anja ei tykkää. Jos jään kiinni, voin sanoa että siitä on turvallisempi mennä. Oikeasti siinä on vaan paremmat hyppyrit. 

Eilen jalkapalloa pelaamassa Tommi oli sitä mieltä, että Säilynoja on parempi kuin Varvio ja Viitakoski. Ei sitten varmasti ole. Pitää kertoa Heikille. Jussi on kuitenkin samaa mieltä Tommin kanssa. 

Tänään on koulujen maastomestaruuskisat. Voitan ne. Ylivoimaisesti. Lähtisinkö heti aluksi kovaa vai muiden vauhtia ja sitten nykäisy? Loppuun ei voi jättää, koska siellä on huono ohittaa. Harmi, kun reitti menee metsässä, niin kukaan ei näe rytminvaihdosta. 

Nisulan linja-auto tulee hakemaan. Kyydissä on jo Sulkavankyläiset. Ne haisee sikalalta. Meille on vain etuosan paikkoja. Menen istumaan Jannen viereen. Matka ei ole pitkä. 

Janne tulee minun kanssa verryttelemään. Juoksen sen kanssa reitin läpi ja jatkan yksin vielä hetken. Jalat tuntuvat siltä, että ne on hyvät kisassa. Kun voitan tämän kisan on minulla jonkinlainen arvostus heti yläasteen alusta. Ehkä isommatkaan ei kiusaa. 

Meidän startti on vuorossa. Lähtöpaikka vasemmasta laidasta, poikia on noin 40 rivissä. Ville on varmaan pahimpia vastuksia. En tiedä miten Christian ja Rami juoksevat pidempää matkaa. Alussa pitää joka tapauksessa lähteä kovaa. 

Pam! Ryhmä rynnii kohti metsää. Ville menee kärjessä, otan paikan Villen takaa. Tuntuu niin helpolta, etten viitsi edes pitää suuta auki. 

Polulla on vaikea ohittaa, joten kiristän Villen ohi hiekkatiellä. Juoksen kapeimman polun rennosti ja alan sitten kiristämään vauhtia. Ryhmä menee jo polunkin takia pitkäksi helminauhaksi. 

Voitan tämän varmasti. Päätän, että katson taakseni viimeisessä mutkassa, mutta muuten en. Askeleet takana kuuluvat koko ajan hiljempaa. Viimeinen mutka. Kierrän reteästi ulkokaarteesta ja katson taakse. Pari-kolmekymmentä metriä on eroa. Tulen maaliin ensimmäisenä hölkäten viime metrit. En viitsi edes tuulettaa. Tämähän oli varmaa jo ennen starttia. 

Meidän koulun Jannekin juoksi kympin joukkoon vaikka on vuotta nuorempi. Ville ja Christian on takanani. Ville hölöttää maalijonossa jotain vitsiä. Moni on aika hengästynyt. 

Käyn loppuverkalla. Toukokuinen metsä tuoksuu hyvälle. Kesälomalle ja vähän jo Suvivirrelle. 

---

Tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin olen ollut sataprosenttisen varma voitostani. En uskaltanut edes kotona sanoa, että tiedän voittavani. Näin kuitenkin oli. Olisin voinut juosta paljon kovempaakin. Muistan suhtautumiseni kisaan jopa vähän ylimielisenä, ja se on ajatuksissa hävettänyt jälkikäteen. Ylimielisyys on aika etovaa, vaikka varmaan välillä itsekin ylimieliseltä vaikutan. Mutta luonteeni on tarkkaileva, joten en viitsi ottaa aluksi kantaa. 

Alavuden seudulla oli muutama linja-autoyrittäjä. Mm. Nisula, Linja-Viitala, Pakkalan liikenne ja Korpelan liikenne. Usein mentiin yhdessä Sulkavankyläisten kanssa. Siellä oli paljon sikaloita, joten ne kaikki haisivat ehdottomasti sikalalle. Saattavat haista vieläkin. 

Janne S oli poika kotini ja kisapaikan puolesta välistä. Janne hiihti kilpaa ja luonnollisesti pärjäsi juoksussakin keväällä. Janne painoi kerran meidän kotitiellä vahingossa etujarrua täydestä vauhdista ja lensi sarvien yli. 

Olin syksyllä menossa yläasteelle. Se tietysti jännitti. Pelkäsin kiusaamista, koska niin kuin kaikkia, meitäkin peloteltiin pään tunkemisella 

vessan pönttöön jne. Sapsalammen koulu oli niin pieni, että siellä kiusattiin vuorotellen lähes kaikkia. Ja lähes kaikki varmaan kiusasivatkin. Yhteisö oli kuitenkin niin pieni (alle 30 oppilasta), ettei se kestänyt kenenkään kohdalla kauaa. Tosin opettajillakin oli enemmän mahdollisuutta puuttua. Kivaahan se kiusaaminen ei sillä hetkellä ollut, mutta itselleni tuo ajanjakso oli enemmän vahvistava. Ainakin niin sen koen. 

Kiusaamista ei kuitenkaan pitäisi sallia missään muodossa. Pahimmillaan se tappaa. 

Juoksutarinoita 6. Alavuden koulumestaruusmaastot (1992)

Isä tulee hakemaan koululta. Noloa. Nolompaa on vain se, että joudun soittamaan kevätjuhlassa Rafaelin enkelin pianolla. Hemmetin nössöä.

Alavuden koulujen maastomestaruuskisoihin ei meidän koulusta muita lähde. Täällä olisi kyllä muutama, joka voisi pärjätä hyvinkin. Jussi ja Tuomo nyt ainakin. 

Kisa käydään Jokivarren kentän maastossa. Käytiin siellä isän kanssa eilen. Kentältä lähtö, vähän metsätietä, josta kapealle polulle. "Polulla pitää olla ensimmäisenä, siinä on muiden vaikea ohittaa". Loppu tietä pitkin loivaan alamäkeen kentälle ja maaliin. Tasainen reitti.

Hiekkakenttä tämä varmaan on, vaikka kentästä kasvaakin ruohoa. Jalkapallomaalit on siirretty sivuun. Isot männyt heiluvat tuulessa. Taivas on sininen ja metsä vihreä. Kohta on kesäloma ja Barcelonan olympialaiset. 

Pienemmät juoksevat ensin. Ensin 1.-2.-luokkalaiset ja sitten 3.-4.-luokkalaiset. Onpa ne hitaita. Lähden verryttelemään. Yksin. Isää en mukaan halua. Se on liian noloa. 

5.-6.-luokkalaiset huudetaan viivalle. Paljon poikia, ei juuri tuttuja. Esko on Sulkavankylästä. Se on Tonin serkku ja osaa matkia Aku Ankkaa. Kutosluokkalaiset on tosi isoja. Niistä en tunne ketään. 

Starttipistooli pamahtaa. Joku starttaa älyttömän kovasti ja on hetkessä viisi metriä muita edellä. Ei hemmetti, sillä on kumisaappaat!? Pakko olla jostain Taipaleenkylästä. 

Nyt se jo hyytyy. Minähän olen aika kärjessä tässä, ehkä 15 poikaa edellä. Esko on tuossa vieressä. Ollaan metsätiellä, kohta polku alkaa. Teen rytmivaihdon ja olen ehkä kahdeksantena polulla. Liian myöhään kiristin. 

Polulla ei pääse ohi. Jaksaisin juosta kovempaa, mutta ei tuonne varvikkoon voi hypätä. Tullaan taas tielle. Muita kannustetaan. Meidän koulusta ei ole ketään. 

Maaliin on noin parisataa metriä. Menen viimeisessä mutkassa ohi muutamasta pojasta. Sisäkautta. Siinä oli vähän pehmeää hiekkaa, mutta hyvin siitä pääsi. 

Maalissa. Ollaan jonossa. Meiltä kysytään nimi ja koulu. Edellä on vain neljä poikaa: Tuomas, Juha, Ville ja Peter. Ville on vitosella ja keskustasta. En ollut kaukana. Olisin voinut voittaa. 

Isä kehuu. Se on harvinaista, mutta tärkeää. Silti noloa. 

Isä vie minut takaisin koululle. Meillä on käsitöitä. Esa kysyy miten meni. "Ihan hyvin". Hiotaan Tonin kanssa jakkaraa. Surform-höylällä vaikkei saisi. 

---

Matkana oli kilometri, mutta ei lenkki oikeasti ole kuin 800m. Se mitattiin isän kanssa jo silloin. 

Taipaleenkylässä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Se vain oli ns. kaukana, joten niitä pystyi pitämään vähän hölmömpinä. 

Toni oli yksi parhaista kavereistani lapsuudessa ja nuoruudessa. Esko on Tonin serkku ja yläaste oltiinkin sitten samalla luokalla. Monenlaista säätöä tuolla porukalla on ollut muutenkin. 

Näistä kisoista kun ajeltiin pois, muistan luvanneeni itselleni että 6.-luokalla voitan. 

Juoksutarinoita 5. Ensimmäinen Jytinän hölkkä 1992

- Ei sitten neljää pidempään!

- Ei mulla oo kelloa!

- Käyt kattomassa koululta. Neljältä kotia!

- Joo joo...

Neljältä. Vain tunti jalkapalloa, josta iso osa menee matkoihin. Mitä järkeä on mennä vain tunniksi pelaamaan?

Otan mustapunaisen polkupyöräni. Tehtiin se itse Heikin ja Tuomon kanssa. Siinä on vanha Monarkin runko ja keula jostain muusta pyörästä. Edessä on 20- ja takana 28-tuumainen rengas. Isän mielestä se on tehty purkamalla ehjiä pyöriä. "Markan seppä tekee kympin vahingon".

Tulen koulun kentälle. Jätän pyörän maahan. Jussi on jo paikalla, samoin Heikki ja Tuomo. Matti ja Tommi varmaan tulee kohta. Ehkä Petri ja Markokin. Eilen ne ainakin lupasi levähdysalueen kyläkokolla. Naurettiin, kun Antero oli päissään, eikä pystynyt soittamaan haitaria.

Äkkiä on tunti mennyt. Käyn soittamassa Heikin kotoa lisäaikaa. Pyöritän numeron 45325. 

En saa. Huomenna on kisat. Perkele!

---

Jytinän hölkkä. Mitä on jytinä? Ajetaan Jokivarren nuorisoseuran lähelle. Korjaamon pihalle. Meillä on valkoinen Toyota Camry. Se on hieno auto. Mittarissa 220 km/h.

Ihmisiä on hirveästi. Kävellään ensin ilmoittautumaan. Ei saa jäädä jälkeen. Haisee oudolta, kuulemma linimenttiä. Minusta täällä haisee myös paska. 

Pojat 12 4,3km. Aika pitkältä kuulostaa matka. Käydään verryttelemässä. Mikko on näköjään täälläkin. Kyllä minä ainakin sen voitan.

Kuulutus kutsuu juoksijat lähtöviivalle. Isä juoksee myös saman matkan. Juoksijoita on muutama sata. Vanhoja miehiä sukkahousuissa. Pujottelen kengännauhat. Minulla on uudet Reebokit Rasin sportista.

"Lähtöön minuutti!" 

Jännittää. Isä käskee juoksemaan lähellä ojan viertä etten kaadu ja jää isojen jalkoihin.

"Pam!" 

Tuntuu, että käsistä lähtee tunto. Juoksen niin kovaa kuin pääsen. Isot miehet rynnii ohi. Ollaan jo peltoaukealla. Pikitien reuna on vähän vinossa ja hankalasti juostava.

Tienhaara oikealle. Kuraista hiekkatietä. Uudet lenkkarit likaantuu. Katson näkyykö muita lapsia. Edessä menee joku valkotukkainen poika. Juoksee ihan urheilutakissa - Peräseinäjoen Toive. Mistähän se on? Saisinko sen kiinni?

Tullaan kuuskutoselle. Isolle autotielle. Tuntuu aika pahalta. Isä sanoi, että puoliväli on vasta tältä tieltä poistuessa. Juoksen vanhojen miesten kanssa.

- Ootkohan lähtenyt liian kovaa?

En ole. Mutainen ja mutkainen välipätkä. Taas tullaan pikitielle. Isä käski kiristää tästä, kun ajettiin ohi ennen kisaa. Edessä on vanha mies, jota isä sanoi Ylliksi. Ohitan Yllin. Se hengittää raskaasti ja pitää naisten sukkahousuja. Outo tyyppi. 

Korpisen kauppa. Ei voi olla pitkä matka. Yritän vaihtaa rytmiä, mutta jalat eivät toimi enää. Kuulutus alkaa erottumaan askelten äänten ja hengityksen takaa. 

"Pojat 12-sarjan voittoon juoksee Kari H."

Otan vielä loppukirin ja ihmiset taputtavat. Isäkin on jo auton luona. Sanon puoliksi ääneen "perkele!" ja saan jostain vielä yhden vaihteen. 

"Ja toiseksi kiristää Tomi Pyylampi ajalla 20.14!"

Ensimmäistä kertaa minun nimeni kuulutetaan. Valkopäinen poika hymyilee silmiään siristäen ja kävelee ottamaan mehua. Tuon minä vielä joskus voitan. 

---

Kävimme tuohon aikaan useana iltana koululla pelaamassa kavereiden kanssa jotain. Kesällä jalkapalloa, joskus pesistä. Talvella jääkiekkoa. Tunti oli vähän. Kolme tuntia keskiarvo. 

Jytinän hölkkä oli iso pääsiäistapahtuma aina toisena pääsiäispäivänä. Jokivarren nuorisoseura sijaitsi naapurikylällä, joten sinne oli helppo mennä. Tuohon aikaan ei juuri nähnyt trikoita, joten kuntoiluhullut juoksivat naisten sukkahousuissa, joiden päälle oli puettu juoksushortsit. Ylli oli tällainen. Mukava mies muuten ja kiinnostunut minunkin urasta vielä pitkään tuon jälkeen. 

Kari H:sta tuli merkittävä kilpakumppani pitkäksi aikaa. Ja tuon "rossipyörän" osti muuten seuraavana vuonna mummoni, joka oli silloin 73-vuotias. Hän ajoi sillä Ähtärin keskustaan ja pääsi lehteen. 

Juoksutarinoita 4. Revanssi Jokivarrella (1989)

Syksy on kääntymässä pimeäksi vuodenajaksi. Tuntuu, että jokaisena päivänä sataa vettä. Tänäänkin sataa vettä.

Koulussa oli ruokana tulimuusia ja porkkanaraastetta, jossa oli rusinoita. Illan kisa jännitti niin, etten syönyt kuin Metsätähti-jogurtin.

Puen verkkarit ja tuulitakin. Alla on harmaa college-paita. Liikaa vaatetta, mutta äiti pakotti. Sisko on lähdössä mukaan.

Ajetaan parkkiin Jokivarren pururadan pohjoispäähän. Tämä on eri paikka mihin ollaan isän kanssa ajettu, kun ollaan käyty muutamana iltana harjoittelemassa. Ihmisiä on aika monta. On jo aika viileää ja sumuista. Jälleen on Vesaisten maastojuoksut. 

En muista miltä Mikko näyttää, mutta sen minä haluan voittaa. Isä käskee verryttelemään. Käydään radan eteläosassa. Isä ohjeistaa juoksemaan koko matkan kärjen mukana riippumatta vauhdista. 

Sisko juoksee jotain lyhyttä matkaa. En jaksa seurata, koska jännittää. Mahaan koskee. Kohta on meidän lähtö. Mietin sitä nopeaa biisiä, joka oli Levyraadissa. Joku Europe.

Paavo kutsuu nimeltä viivalle. Tero, Antti, Tomi, Mikko... Mikko on mukana! Isä kiristää kengännauhat vielä kerran. En halua, että ne heiluu. Ne pitää pujottaa iltin ja nauhojen väliin. Heitän tuulitakin isälle. Käännän maastolippiksen lipan valmiiksi taakse. 

---

Hep! Jännitys loppuu. Aloitan niin kovaa, että pääsen kärkeen. En uskalla katsoa sivulle, jos Mikko onkin siinä. 

Väistelen käpyjä ja juuria. Sade vähän yltyy, paita tuntuu raskaalta ja haisee märältä. Juoksen ihan sisäreunasta ettei tule pidempi matka. Ennen jyrkkää alamäkeä on pimeää, valo on rikki. 

Katson taakse. Muut ovat 50 m takana! Miten minä näin kovaa olen juossut?! Jaksanko loppuun asti?

Juoksen ylämäen lyhyellä askeleella. Isä huutaa, että takana kiristävät. Minä kiristän vauhtia selvästi. Viimeisen alamäen tulen niin kovaa kuin pystyn. Katson vielä taakse ja muut vasta aloittavat alamäen juoksun. 

Askel on viimeiseen ylämäkeen tiheä ja tarkka. Paita on läpimärkä ja verkkaritkin huonot. Mutta minä voitan! 

Ihmiset onnittelevat ja saan lusikan. Kotona saan isältä 10 markkaa. Siinä on Paavo Nurmen kuva, josta saa taittelemalla rotan. Lopulta tärkeintä on, että voitin Mikon. 

---

Lapsena mietin kisoja kilpakumppanien kautta. Halusin olla jotain tiettyä juoksijaa parempi. Tähän asti se oli Mikko. Voitin tämän ylivoimaisesti. Olin käynyt muutaman kerran lenkillä ja juossut kisareitin täysiä. Tuossa iässä se auttaa. Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi silloin juostiin verkkareissa ja college-paidoissa. Maailman raskaimmissa vermeissä. 

Mikko oli lopulta yläasteella ja lukiossa samalla luokalla, lukioaikaa säädettiin paljonkin samoissa porukoissa. 

Juoksutarinoita 3. Vesaisten maastojuoksut (1988)

On alkusyksyn ilta. Ajetaan sinisellä Mitsubishi Galantilla kohti Jokivarren pururataa. Tänään on Vesaisten mestaruuskisat. 

Rata on jotenkin pelottava. Se on leveä ja pitkä. Laakeita mäkiä ja isoja mäntyjä. Vanhan Kantatie 66:sen varressa autojen äänet ovat lähempänä ja hiekkakangas tuntuu jotenkin kylmältä ja kolkolta. Teollisuusalueen fiilis, vaikkei teollisuudesta ole tietoakaan.

Homman vetäjä Paavo on hauskannäköinen ja mukava mies. Isä tuntee sen ja Paavo tietää minut nimeltä. En tunne ihmisistä muita. 

Verrytellään lenkki isän kanssa läpi. "Ensimmäisen mäen jälkeen voi kiristää". Ilta viilenee ja tuntuu vähän keuhkoissa. Juoksen maastokuvioitu lippis päässä.

Muutama poika laitetaan viivalle viereeni. Käännän lippiksen väärinpäin, koska se tuntuu paremmalta ja nopeammalta.

Lähtö tapahtuu. Joku huutaa "hyvä, Mikko!". Olisiko tuo edellä menevä pitkä poika Mikko? Juoksen Mikon takana. Muut ovat jääneet.

Mikko kiristää ennen ensimmäistä ylämäkeä, mutta isä käski kiristää vastaa mäen jälkeen. En lähde mukaan. Mäen yläosasta on vesi valunut, pitää hypätä purouoman yli.

Kiristän alamäkeen, mutta en saavuta Mikkoa juuri yhtään. Ei tunnu pahalta, mutta jalat ei mene kovempaa. Mikko on isompi poika.

Mikko voittaa ja hänen isänsä on maalissa vastassa. Jään toiseksi. Ehkä 20-30 metrin taakse. Harmittaa, kun olisin voinut lähteä mukaan jo ensimmäisessä mäessä. Haluaisin juosta uudestaan. Heti perään. Voisin voittaa.

Paavo onnittelee ja kertoo palkintojenjaon olevan Jokivarren koululla. Menemme sinne. Siellä on mehua ja pipareita. Istumme samassa pöydässä Mikon ja Mikon isän kanssa. Saan palkinnoksi mitalin ja lusikan.

---

Vesaiset on Keskustapuolueen lastentoimintaa, mutta ilman poliittista saarnaa. Noita tapahtumia oli jonkin verran tuohon aikaan. Paavo oli aktiivinen setä. On vieläkin. Jokivarren pururata on todellisuudessa noin 2m leveä rata hiekkakankaalla. Purua vain nimeksi. Mittaa 1050m. Juoksimme vähän alle neljään ja puoleen minuuttiin. Tajusin jotenkin ensimmäistä kertaa mitä on taktiikka, vaikken termiä tiennytkään. Isän taktiikka oli mielestäni väärä. On vieläkin.