Juoksutarinoita 54. Kulotettiin peltoa (12.5.1996)

Äitienpäivä. Äiti on lähtenyt töihin, joten aamujuhlintaa ei ole. Ostin sille suklaalevyn. 

On luvattu lämmintä päivää. Lähden heti aamupalan jälkeen lenkille. Ohjelmassa on pitkä lenkki. Kierrän Rimmin. 

Juoksen ensin Kuuskutosen osuuden, se on niin tylsä toisin päin. Välttelen asfalttia ja isoa tietä. Saulin puolelta Vanhan tien polulle, hetki 66:sen reunaa, levähdysalueen kautta Olkkosen ohi ja taas Vanhalle tielle. 

Älytön muurahaisten jono kulkee vanhalla tiellä. Sen tienhaaran kohdalla, jonka päässä asuu Helge-Noin. Mäki-Pollarin jälkeen on maailman tylsin pätkä. 2,5 kilometriä tienpiennarta. 

Aurinko paistaa jo kuumasti. Olisi pärjännyt shortseissa. Helposti. Rimmin tienhaara. Huh, helpotus. 

Vanha Rimmintie. Luulin pienenä, että tien halkeamista putoaa Kiinaan, koska isä sanoi niin. Yritin nostaa pyörän eturenkaan aina railon kohdalla ilmaan. 

Käännös hiekalle. Rimmin iso mäki on hieno. Jyrkin ja jylhin paikka Sapsalammella. Pohjalla Kukkolampi, jossa on niin kirkas vesi, että keskelläkinn; järveä näkee pohjaan asti. 

Reijo oli tienhaarassaan. Niin hidas liikkeissään, ettei ehdi kääntymään, kun sanon päivää. Erkin koira tulee kalliolle katsomaan. Se on joku husky. Siniset silmät, eikä hauku. Erkki on veneellä, varmaan verkoilla. Nostaa kättä. 

Alkaa tulla nälkä. Ja jano. Onkohan kotona limsaa? Ruisleipää, lauantaimakkaraa ja limsaa. Pitää malttaa juosta rauhassa, ettei hyppää ylivauhdiksi. 

Loppumatks menee jossain transsissa. On nälkä ja jano ja liian kuuma. Juoksu kulkee kuitenkin hyvin. 

Isä on postilaatikolla. Se on Saulin puolen pellolta tulossa. 

- No, mihnä kävit? 

- Kiersin Rimmin. 

- Kummin päin?

- Kuuskutonen ensin. 

- Näkykö ketään? 

- Reijo. Erkki kalassa. Ja Martti pyörällä. 

- Juttelikko Reijon kans? 

- No en. 

- Haikko lehren? 

- No enhän minä nyt koko matkaa viitti lehti kädes juosta! 

- Höh! Eihän se nyt isoa lenkkiä olis lopuksi tehny! 

- Ei jaksanut. 

Kävellään hiljaa kotiin päin. Isä heittelee isoja kiviä ojaan tieltä. 

- Mennään ruuan jälkeen kulottamaan tuo Saulin pelto. 

- Mun piti mennä Tonille...

- Pyyrä se avuksi. Vois Markkukin tulla. Ei haittaa, että on väkiä. 

- Pitää koittaa.

---

Pojat tulee apuun. Meiltä on koko perhe. Kuuma on kuin helvetissä. 

- No niin! Mää sytytän tästä pari linjaa palamaan ja rajaan traktorilla. Tomi, Toni ja Markku saa mennä tuonne mettän puolelle ja Tiina ja loput jää tähän. Haetta tualta ojasta vettä.

Ruoho lähtee hyvin palamaan ja kevyt tuuli kuljettaa sitä tieltä metsään. Tuli on hieno, mutta lopulta aika tylsä asia. Sami hyppii tulen yli. 

- Mikset tullu mopolla? 

- Justihin oli lamppu irti ja puhristin sitä vähän. 

- Eihän se ollu ees likanen!? 

- Aivan kuras! Se kototie on aivan rapakolla. 

- Laitetaas vesilinja niin ei nouse liekit! 

Oja on soinen ja haisee pahalta. Sinne pitää aina juosta ja sankojen kanssa ripeästi kävellä palolinjalle takaisin. 

Saapas vuotaa. Saatana, että pitää aina jollain vanhoilla paskoilla olla joka paikassa. Kun olen aikuinen, mulla on aina hyvät saappaat! 

- Meinasikko ratastaa ens viikoksi? 

- Jaa-a. Sulat tiät, niin on varmaan moporatsiaaki tulos. Jos vaan vastuksen laittaas, niin sais poiskin. 

- Meinaakko, että kerkiää? 

- Kyllä pit... Varo!!! 

- Ei saatana...

Liekit on noin neljä metriä korkeat! Heitetään sangolliset tuleen. Sama vaikutus kuin lusikallisella kylmää vettä kiehuvassa lihasoppakattilassa. Juostaan sivuun. 

Isä ajaa traktorilla tuhatta ja sataa ja viittoo meitä vihaisesti sivuun. Kaikki meistä juoksee vettä joka puolelle, mutta liekit roihuavat puiden korkuisina kohti metsää. 

Tien varteen pysähtyy pari autoa, josta tulee ihmisiä puvut päällä auttamaan. Ovat vissiin äitienpäivänjuhlista tulossa. 

Savua on silmissä ja hiki valuu, menee sekin silmiin. Juostaan aivan itsemme läkähdyksiin. Tuli on jo lähellä metsää. Sivuille se ei enää leviä. Isä ehtii juuri ja juuri kolata traktorilla palokujan, johon tuli stoppaa. Huh. 

Sammutellaan tulta vielä tunti. Minun Väiski Vemmelsääri -paita on täysin noessa. Tai paitahan on isän vanha. On täysin veto pois. Savua on koko tie täynnä.

- Poijat saunahan kans! Tomi käys laittamas tuli! Ja muista sitten pumpata vettä ja tuhkat sinne pihalle... 

- Joo, joo... 

Saunotaan poikien kanssa. Äiti tekee pannukakkua. Syödään ja ollaan sipissä. 

---

Vuoden 1996 äitienpäivä oli kaikkien aikojen kuumin äitienpäivä. Salossa mitattiin 26 astetta, Alavudellakin 23. Perinteinen kulotussää. 

Helge-Noin oli paikallinen vanha ukko, jolla oli lentolupakirja ja maneeri sanoa "noin" melko usein. "Minä noin tapan tuon ampiaisen tuosta noin."

En tykännyt Rimmin lenkistä. En tykännyt pitkistä lenkeistä. Isän mielestä ne oli parhaita. Ne oli parhaita minunkin mielestä sitten vasta 35-vuotiaana. 

Pienissä kylissä tärkeintä on se, että tiedetään, kuka liikkuu."Näkykö ketään?" Ja edelleenkin on tämä sama keskustelunkulku. Ehkä sillä pidetään kirjaa elossaolevista. 

Tuona äitienpäivänä oli erittäin lähellä palaa useampi hehtaari metsää. Tonin ja minun tarkkaavaisuus herpaantui hetkeksi ja liekit olivat äkkiä talon korkuiset. Voi olla, että siinä kuivuudessa ja tuulessa niin olisi käynyt, vaikka olisi tehty mitä. Mutta ainakin juostiin hetken aikaa melko kovasti sankojen kanssa. Tuon jälkeen tulen kanssa on tullut oltua aika tarkkana.

Kunnon saappaita ei ole. Nykyisetkin vuotaa. Saatana. 

Juoksutarinoita 53. Nylon Beat Aulavalla (27.4.1996)

Onpa kylmä. Mittari näyttää +5. Eikö huhtikuussa normaalisti ole lämpöisempi? 

Tänään pitäisi juosta vetoja ja on näin pirun raikasta. Menisikö sinne aamusta vai vasta päivällä? Ehkä menen jo aamusta ja sitten voi mennä ajoissa saunaan. Ja pelata ennen sitä. 

Illallla mennään Aulavalle. Siellä on Nylon Beat ja Ann Bell Fell. Toni ja Esko tulee ja varmaan isompia meidän kylältä. 

Verkkailen metsätielle. Helvetti, miten onkin kylmä! Pitääkö hakea hanskat? En jaksa. Metsätiellä on osin kuraista ja osin vielä routaakin maassa. Keväältä kuitenkin tuoksuu. 

Ohjelmassa on 3*300m+3*150m kovaa hölkkäpalautuksella. Toiset juoksee näitä radalla. Voisi tässäkin joskus juosta piikkareilla, mutta se käy akillesjänteisiin ja tiellä on kiviä. 

Metsätien juokseminen on muutenkin vähän hankalaa routakauden jälkeen, kun maasto on epätasainen. Tiessä on möykkyjä, mutta vielä ei sentään ole heiniä tiessä. 

Yritän palautusten aikana potkia risuja ja käpyjä reitiltä pois. Pikkuhiljaa ne siirtyvät sivuun ja luovat nopeimman mahdollisen reitin kohdalle polun. 

Pitkäveto menee noin 51 sekuntiin ja Keskiveto noin 26 sekuntiin. Jalkoihin ei kovin paljoa satu. Haen kotiintullessa puita ja laitan tulen hellaan. Olen ihan jäässä. Pitää yrittää vältellä isää, ettei joudu töihin. 

Se ei onnistu. Joudun jyviä lajittelemaan. Kädet hapoille ja keuhkot täyteen pölyä. 

---

Saunassa on käyty. Laitan tukkaan hiuslakkaa, vaikka laitankin lippiksen päähän. Mutta sitten tukka on edes jotenkin, jos laitan lippiksen farkkujen vyölenkkiin. Lakka haisee vähän pienoismalliliimalle. Onkohan siinä samaa ainetta? Kannattaakohan sitä koskaan haistella?

Mulla on uusi dödö. Viininpunainen vvHarley-Davidson. Ei saa laittaa liikaa, ettei haise niin kuin pappa. Farkkutakki vai mokkanahkatakki? 

Seiskalta lähtevät Sapsun tienhaarasta. Eli ne on kaksi yli meidän kohdassa. Siihen on vielä aikaa. 

- Annapas, isä, rahaa! 

- "Annapas". Höh, minkäs takia mun sitä pitää antaa? 

- No, kun mulla ei ole. 

- Sittenhän sinne ei tartte lähtiä... Paljonkos se maksaa? 

- Kolme kymppiä maksaa sisälle ja sit siellä pitää syödäkin jotain... 

- Hui kauhistus! Sinne pitääs oikeastaan sun päästä ilman, kun ne on meidän puista tehty ne lavat tai se Viidakkodisko ainakin. No, loput takaasin! 

- Joo, joo! Kiitos! 

- Sitte ajois kotia, eikä mitään hölömöölyjä! 

Sieltä ne tulee. Porukassa on Pasi, Mika, Vesa ja Markot. Sitten on Tuomo, Toni ja Esko ja Miiakin näköjään. Isommat ajaa edellä. Mikalla ja Pasilla on kiljua mehukannussa. Hyi saatana! 

Jätetään pyörät Porttisen montun taa. Isoilla kivillä pidetään "hiljainen hetki". En tiedä mille, joku sapsulaisten juttu. Sen jälkeen lähdetään kävelemään pelloille päin. 

Tuomo tarjoaa kiljua. Maistan muka hiukan. Se näyttää maidolta, mutta maistuu appelsiinille ja hiivalle. Aivan hirveää. Marko tarjoaa Pink Catia. Parempaa, mutta ihan liian makeaa. Minä juon kyllä mieluummin Pepsiä. 

Pellolla on porukkaa siellä täällä. Keli on aurinkoinen, mutta pirun kylmä. Vaatetta on pikkuisen liian vähän. 

- Mennään äkkiä ohi! Mika ja Mikael on tuolla. Mika tönäs jonkun tuosta rinteeltä alaha. 

- Ai, Iso-Pontso? 

- Niin, niin!

- Ei ne tuolta asti meitä huomaa. Ne ei varmahan tuu sisälle. 

- Ei niin. Ne säästää rahat tupakkiin. 

Kävellään reippaasti portille. Isommat pojat jää pellolle. Miia tulee meidän mukana. Onkohan sillä kauheasti kavereita täällä? Ei pihalla ainakaan. 

- Jaha, kossit on lähteny naisihin!

- Ei, kun bändiä kattomaan. 

- Niinpä tietysti. Olokaa ihimiksi! 

Kävellään portilta pois. Isolla lavalla ei näy vielä ketään. Kaikki on vissiin viidakkodiskossa. Porukkaa ei muutenkaan sisällä ole vielä paljoa. 

- Kuka se oli siinä portilla?

- Jari. Se on ollu meillä sähkötöis. Sillä on Trans-Am. Se toi sen YK-joukoista. 

- Ai se on se. Ootko ollu kyyris? 

- Oon pari kertaa, mutta ei se sillon oo kovaa ajanut. 

- Isän kanssa ne on ajanut yli kahtasataa jossain Ähtärin lähellä. 

- Hei, tuolla on Jarmo, Jari ja Vesa. Mennään sinne!

Mennään kalliolle lähelle Viidakkodiskoa.

- Hep! Ootteko ollu kauan? 

- Justiin tultiin. Vesa väittää, että sillä on murtunut korvanlehti. 

- Ei se voi murtua, ääliö! 

- Ristus, se on murtunu! Haluakko selkääs? 

- Siinä ei oo luuta, niin se ei voi murtua! 

- Hö! Varmahan on murtunu! 

- No, olokaas ny! Oli hyviä perseitä diskos! 

- Ai, kaikki Alavudelta? 

- Joo, ne tulee vasta kahreksaks muualta. Käydään silti kiertämässä. 

Kierretään viidakkodisko ja seisoskellaan ympäriinsä. Kalliolla on hyvä paikka. Ostan pullon Friscoa. 

- Ann Bell Fell soittaa kohta! Mennään kattomaan! 

- Se on ihan paska! Ja paska on kyllä Nylon Beatkin. 

- Ei oo. Ann-Bell Fellissä on hyvät bassot. Subbari laulaa komeesti. 

- Täyttä paskaa. 

En voi ymmärtää kumpaakaan bändiä. Ja vielä vähemmän subbaritouhuja. Ann-Bell Fellin laulaja on hyvä, mutta musiikki hirveää. 

- Mennään syömään jotain! 

- Täh? 

- Mennään syömään! Nälkä! 

- Joo! 

Korvat soi. Vettä on alkanut satamaan. Sisällä oli kuuma ja nyt on kylmä. Onneksi laitoin farkkutakin. Se kestää vettä vähän paremmin. 

- Ei jumalauta! Joltain on tippunu viiskymppiä! 

- Pistä äkkiä taskuus! 

- No tietysti! 

Löysin viisikymppisen! Helkkari! Ostan kyllä porilaisen ja limsan. Toni tulee perässä penkille. 

- Kattopa, mää löysin satasen! 

- Älä nyt helvetissä! Mistä? 

- No ihan siinä tiskin edessä. Aika kuranen se kyllä on. 

- Mieti, jos ne on samalta tippunut. 

- Joo, ollahan ny rikkaita. 

Nylon Beatin aikaan päälava on ihan täynnä. Katsotaan melkein ovelta. Joku polttaa sisällä ja se viedään pois. 

- Tuo tumma on aivan hyvän näköönen! 

- No joo, ehkä. Mutta paskaa musiikkia. 

- Pitäskö lähtee pois? 

- Mennään vaan. 

Kävellään sateessa pyörille. On aivan helvetin kylmä. Kotona isä on katsomassa olenko juovuksissa. En ole, mutta jäässä kyllä. 

---

Huhtikuu oli jotenkin kylmä. Muistan monta lenkkiä, että oli vaan pirun kylmä. Ja tuolla Aulavalla se vasta kylmä olikin. 

Aulava on Alavuden Urheilijoiden vuonna 1967 perustama tanssilava. Tanssien lisäksi siellä oli melkoisia festareita. Uriah Heep, Motörhead, Twisted Sisters... Eli aivan kovia tekijöitä. Sellaiseen paikkaan. 

Meidän teini-iässä se oli aivan kärkipaikkoja. Olisiko parhaimmillaan ollut noin tuhat nuorta. Siellä on nähty Apulantaa, Rasmusta ja Nightwishiä ennen niiden isoa menestystä. 

Tuo Sapsun väen yhteinen pyöräily oli jotenkin hieno tapa. En tiedä kauanko se oli tapana ollut, mutta samaan paikkaan vietiin pyörät ja kivellä pidettiin hiljainen hetki. Eli kymmenen sekuntia hiljaa. Tämä sama sitten opetettiin nuoremmille. Hienoja aikoja. 

52. Liukuoven nosto (23.3.1996)

Jason Arnott on tehnyt kolme maalia. Aika siistiä. Arnottin kortin on ensimmäinen, jonka sain ensimmäisestä korttipakkauksesta. Parkhurst ja. Ne on kyllä vähän rumia, mutta inva-kioskilla oli vain niitä ja Toppseja ja ne on vielä rumempia. 

Radiossa soi Babylon Zoon Spaceman. Teen "läksyjä" eli piirrän huoneessani. Yritän piirtää New York Islandersin logoa. Sain Jussilta kopioituna Jääkiekkolehden NHL-extran. Siirrän siitä viikonloppuna pelaajat Faceoffiin. Siistimpää pelata oikeilla nimillä. Voisikohan niistä tehdä itse pistepörssin? 

Lumipallo lentää ikkunaan. Isä on pihalla ja viittoo jotain. Avaan ikkunan. 

- No? 

- Laita vaatteet päälles ja tuu auttamahan! Liukuovi on tippunut kiskoiltaan. 

- Joo. Kohta. 

- Ei ku heti. Eikä parahia vaatteita sitte! 

Liukuovi on toisesta päästä tippunut kiskoiltaan ja roikkuu vinossa toisen pyörän varassa. 

- Saatana, kun on satanut lunta ja sitten ollut lämmintä, niin se on kasaantunut kiskoille. Kun lykkäsin auki, niin sehän meni niin lujaa, että nousi stopparin yli. Justihin sain kiinni, ettei koko ovi tullu alaha. 

- No mitäs nyt? 

- Se pitää saara paikallensa. Se on sitte pikkuusen painava. Monta sataa kilua.

- Eihän me sitä jakseta nostaa? 

- Pakkohan se takaasi on saara. Sieltä tuloo lunta niin paljon sitte latohon, että menöö kaikki pilalle. Koitetaanpas nostaa. 

Ei puhettakaan, että se nostamalla saataisiin käännettyä. Lankuista tehty liukuovi natisee, kun toisen pyörän kiinnitys jo antaa periksi. 

- Voi ny tottajumalauta! Kohta se hajuaa tuokin! 

- Miks ne on noin painavat? Eikö kannattais olla peltiset ovet niin ku muuallakin on?

- Kannattais ja kannattais. Ne kuule maksaa! Eihän ovis mitään vikaa oo, kun ne vaan pysyy kiskoollansa. Mää haen tikkahat ja yritän tuolta ylähältä painaa sitä seinää kohoren. 

Isä hakee alumiinitikkaat ja säätää niitä pidemmäksi. 

- SAATANA!!! Jo jäi sormi välihin. Ja verta tietysti. Perkeleen perkeleen perkele! Hae rautakanki äläkä vaan seiso siinä! 

Yritän olla nauramatta. Otan rautankangen noin metrin päästä käteeni. 

- No mitä mää teen? 

- Laitat sen kangen tuonne alle ja kangootat sillä tuota ovia. Mää meen tuonne ylähä ja koitan painaa sen kiskoillenss. 

- Näinkö? 

- Kunnolla kiinni siitä kangesta! Se ei saa olla ku lehemän hännän pääs letkuamas! Nyt väännät, kun mää työnnän ovia. 

Nostan ovea sen minkä jaksan. Ei nouse tarpeeksi. Isän vääntökään ei riitä. 

- Nosta, nosta! 

- Nostan aivan täysiä! 

- Miten sekin on nuan heiveerööstä? Koitas ny oikein jaloolla ponnistaa! 

- Minä nostan aivan täysiä, saatana! En saa enempää, eikö kannattais tuolta päästä yrittää? 

- Ei siitä tuu mitään, kun pitäs vetääkin sitten yhtä aikaa. 

Isä tulee alas. 

- Voi ny helvetti... Koitetaas ny vielä kerran. Ota sää sillä kangella! 

Nostetaan. On lähellä, muttei lähelläkään. Isä heittää piponsa maahan ja potkasee sen lumipenkkaan. 

- Voi ny helvetin kuustoista, seittämäntoista ja kahareksantoista! 

Isä ottaa rautakangen minun kädestä ja hakkaa kangella ovea 5-10 kertaa niin kovaa kuin jaksaa. 

- Voi ny perkelehen perkele! Jeesuksenristuksenperse! Olkohon saatanan paska! On tärkiämpääkin tekemistä. Laita rautakanki paikallensa! 

Isä nostaa piponsa hankesta, heittää sen maahan vielä kerran ja pomppii sen päällä. Se kävelee sisälle. Hymyilen itsekseni. 

Katson ovea hetken ja työnnän sen varovasti seinän viereen. Laitan kangen kulman alle ja työnnän tosi hiljaa ovea samalla kun nostan kangella. KLONK. Ovi on kiskoillaan. 

No niin. Minähän sanoin! En varmasti sano isälle, että se meni noin helposti paikalleen. 

---

On lenkki-ilta. Meiltä lähdetään. Keli on mukava. Aika valoisa jo. Pikitie on sula, mutta Pyylammen takana on varmasti vielä vähän lunta. Ainakin kuraa. Tuoksuu kovalta juoksulta. Ehkä jopa ennätykseltä. 

Verkkailen tienhaaraan ja sanon lähteväni muutaman minuutin miesten perään. Minulla on punainen kello kädessäni. 

- Älä lähre sitten liian aikaasin! 

- En, en. Pitää venytellä vielä. 

Sinne ne ukot lähti. Juoksen muutaman kerran sillalle ja takaisin. Hyppelen muutaman kerran. Talitintit laulaa ja vesi lorisee tieltä lampeen. 

Heitän takin koivun oksalle ja kiristän kengät. On aika viileää, mutta kyllä kovaa juostessa lämpiää. Autot ovat menneet, tie on tyhjä. Voin lähteä matkaan. 

---

Innostuin NHL-korteista aika myöhään. Innostuin kuitenkin. Niihin meni paljon rahaa ja niihin nähtiin paljon vaivaa. Yllärinä keräilin San Jose Sharksin kortteja ja maalivahteja. Sami ja serkutkin tästä innostui ja kyllä niitä säädettiinkin. Kortit ovat edelleen tallessa. Tästä syystä 1995-2000 vuosien NHL on aika hyvin hanskassa. Ei esimerkiksi Ron Hextall minulle mikään Pittsburghin GM ole, vaan Philadelphian äksy maalivahti, joka teki ensimmäisenä maalivahtina maalin. 

On aiemminkin tullut kerrottua, että isä on erityisen hauska ukko vihaisena. Sellaista Aku Ankka -tyyppiä. Tuo liukuovi-episodi oli huvittava, varsinkin kun se piti tehdä jotenkin niin hankalasti. Ei kuitenkaan ollut rohkeutta vastustaa tarpeeksi. Eikä varsinkaan olla oikeassa. Liukuovet kyllä todellisuudessa painavat paljon ja ovat edelleen aika vaivalloisia. 

Kevääksi kääntyvät talvi-illat ja märkä asfaltti. Mudan tuoksu ja semmoinen kevyt pakkanen. Talven jälkeisen treenauksen ja kuuden kilon kerrospukeutumisen väheneminen sekä hullu kulku. Ennätystä ei tullut, mutta kova juoksu kuitenkin. 

Juoksutarinoita 51. Pappa

 

Pappa ei ollut fyysisesti iso mies. Paljon minua lyhyempi. Haisi Menneniltä, kaljalta, kalakeitolta ja savulta. Savulta siksi, että pappa poltti ihan liian pienellä liekillä puita takassaan. Ihme ettei häkämyrkytykseen kuollut... Muiden hajujen lähdettä voitte miettiä. 

Pappa teki hyvää kalakeittoa. Siinä oli aina kalan pää mukana. Muistan täysin elävästi sen hajun, joka tuli papan keittäessä kalakeittoa. Siellä se kuunteli radiota ja oli pipo päässä sisällä myös talvella. Jutteli väärään numeroonkin soittaneiden kanssa herkästi tunnin. Kyseli sukulaiset, ammatit, kaikki. 

Ruotsinlaivalla olin pari kertaa kahdestaan papan kanssa. Niin sanotuilla kansipaikoilla. Ei siis sänkyä vaan sellaiset nojatuolit. Enää sellaisia ei näy. Pappa ei puhunut suomen lisäksi oikein mitään kieltä ja kuitenkin vähän kaikkia. Vilpitön kiinnostus kaikkea kohtaan kuitenkin auttoi ymmärtämisessä ja niin sitä hyvin pärjättiin Ruotsissakin. 

Pappa tykkäsi olla erilainen. Tunnistan samaa itsessänikin. Papasta oli siistiä jos asiat olivat "vähän erikoosia". Papan elämänohje oli "olla viisahasti vähän pöpi". Eli esittää tyhmempää kuin onkaan. Enpä muista kenen hautajaisissa pappa oli laittanut päähänsä lasit, joissa ei ollut toista linssiä. Kahvijonossa kirkkoherran nähden pappa sitten kutitti silmäänsä linssin läpi ja naureskeli muiden ilmeille. 

Toinen elämänohje oli "tulla kaikkien kans toimehen" eli löytää ne asiat, mitkä kulloisellekin keskustelukumppanille tai työparille on merkityksellisiä. Tällä sai luottamuksen. 

Pappa halusi olla muille avuksi. Ei hyötyä itse. Sosiaalisesti hän oli todella hyvä. Oli pidetty seuramies ja sai kylällä paljon aikaankin. Toimi vakuutusasiamiehenä ja täytteli kyläläisten veroilmoituksia. Ajoi esimerkiksi leirintäaluetta Sapsalammelle. 

Papan kanssa käytiin kylässä monessa paikassa. Minä istuin potkukelkassa tai pyörän tarakalla. Kuuntelin, kun muut mummot ja papat höpisi papan kanssa. Joivat kahvia tai viinaa. Mutta ei koskaan örvellysryyppäämistä. Hyväntahtoista tissuttelua ja sota-ajan purkua. 

Pappa oli jännä tyyppi samassa talossa asuessaan. Se tykkäsi hamstrata kaikkea. Niin kuin isä nyt ja varmaan minä 30 vuoden päästä. Tavaraa oli niin helkatisti. Kun mentiin kysymään, että "pappa, onko sulla...", niin pappa ehti vastata "on", ennen kuin saatiin lause loppuun. Ja yleensä oli, tai sitten viriteltiin jostain. 

Parhaita muistoja papan kanssa on Commodore Vic-20:llä shakkipelin pelaaminen. Minä hoidin siirtohommat ja tietokoneen käytön, pappa siirrot. Pappa opetti minulle shakkia ja korttipelejä. Myllyä ja tammea. Koko suku pelasi koiraa ja odotti aivan liian kauan papan miettiessä siirtojaan. "ptru, ptru, ptru... Äläs ny huali...". 

Pahaan saumaan osui oma teini-ikä. Kun vähän olisi ymmärtänyt, että aika voi loppua kesken. Olisi kysellyt sodasta, lapsuudesta ja elämästä. Mutta ehkä niin ei ole tarkoituskaan. Sitä taakkaa ei välttämättä tarvitse. 

Pappa oli yhtä kaikki mahtava hahmo. Kun minä olin pieni poika, oli pappa aina läsnä. Kiikkustuolissa istumassa tai navetan rapuilla kalaa perkaamassa. Tai tuskin se oikeasti oli, mutta siltä se tuntui. 

Papasta jäi pelkkiä positiivisia muistoja. 

Kuvassa: Pappa (oik.) ja naapurin Väinö puimassa joskus 1990-luvun alussa. Väinön lapsenlapsi muuten pui meidän pellot nykyisin. Ja sitä ennen pui hänen isänsä.