lauantai 28. toukokuuta 2022

juoksutarinoita 2. Kyläkisat 1986

Isä ajaa sinisellä ja äiti punaisella pyörällä. Minulla on hopeinen Kynast Super De Luxe, jossa kampi hinkkaa ketjusuojukseen. Jätämme pyörät Sapsalammen kyläkoulun pyöräkatokseen. Se on keltainen ja siinä on punainen huopakatto. Isojen  koulupoikien BMX-pyöriä on katoksessa muutama. 

On Sapsalammen kyläkisojen päivä. Ihmisiä on älyttömästi. Koulun kenttä pölyää, haitari soi. Koulun opettaja Aarno vie joukon kentän viereiseen metsään. On alkamassa maastojuoksu. Päässäni soi The Shadowsin Apache, koska se kuulemma kertoo intiaaneista. 

Tämä on Sapsalammen pururata. Sellainen on tulossa kai jonnekin muuallekin, kun uutta tietä rakennetaan. Paljon juuria. Kilpailumatka on pitkä ja suora. Ensin ylämäkeen ja sitten tasaista.

Isä käskee varoa juuria ja juosta niin kovaa kuin pystyy. Minulla on harmaat tarralenkkarit, jossa on kolme tarraa kummassakin. Minulla on myös liukkaat, vaaleansiniset shortsit. Niiden narut tuntuu ärsyttäviltä. 

Tuomo S lähti jo. Puolen minuutin päästä on minun lähtövuoro. Kisa juostaan yksi kerrallaan. Isä sanoi, että pitää juosta niin kovaa kuin pystyy. Tyhmät muurahaiset kävelee lenkkareiden päälle. Viereinen oja haisee pahalle.

"Hep!". Lähden juoksemaan. Kaadun ensimmäiseen juureen. Nousen ja juoksen niin kovaa kuin pääsen. "Täysiä vaan! kohta on maali." Isä huutaa pienen kuusen kohdalla. Havunneulasia menee lenkkariin ja ne raapii. Isot kuuset tekevät varjon maalin kohdalle. Tulee risteys ja maali. Äiti odottaa siellä. Matka ei ollutkaan niin pitkä. 

Kävelemme takaisin koululle. Metsässä on liikaa hyttysiä. Saan mitalin ja sitten ajetaan leirintäalueelle jäätelölle. Minulle semmoisesta pahvikulhosta puisella lusikalla. 


Nämä kisat olivat ensimmäiset, jotka muistan. Sapsalammella oli kyläkisoja, mutten muista minä vuonna ja mihin aikaan kesästä ne todellisuudessa olivat. Kisamatka oli noin 200m. Pururataa koululta leirintäalueen tielle. Tuomo oli vuotta vanhempi ja voitti, mutta ilman kaatumista olisin voinut olla lähellä. Tuo on polkujuoksuja lukuun ottamatta ainut kerta, kun olen kisassa kaatunut.

perjantai 27. toukokuuta 2022

Juoksutarinoita 1. alustus

Ens vuonna sitten... -blogi on ollut hiljaiselolla kauan. Sille on syykin. Ajanpuute ja juoksun puute. On ollut aika paljon sensorista ongelmaa jalan hermotuksessa. Homma on mennyt niin pitkälle, että aivot lienee oppinut kaavan, jolla kipu tuntuu, vaikkei sille syytä olisikaan.

Juoksu ei siis oikein hyvin onnistu. Olen kuitenkin prosessissa, jossa homma paranee. Hitaasti, todennäköisesti puhutaan vuosista. Tässä on menty jo eteenpäin, mutta pystynkö vielä juoksemaan ns. täysiä on vielä arvoitus, eikä päällimmäisenä mielessä. Kunhan nyt pystyy jotenkin, on asiat ihan kelvollisesti.

Tässä kun on taisteltu ja tuskailtu yhden elämäni ison tragedian - kovaa juoksusta luopumisen kanssa, olen käynyt läpi vanhoja juoksupäiväkirjoja ja tarinoita niiden merkintöjen takana.

Aion niitä jollain tahdilla kirjoitella tänne. Ainakin itse pääsen niihin fiiliksiin, jotka minulle juoksuhommissa ovat olleet tärkeitä. En ole Kawauchi enkä Murakami, mutta sentään jälkimmäistä kovempaa juossut.