keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Juoksutarinoita 33. Matinpäivän jälkeen (25.2.1995)

 


Isä on nukkumassa. Äiti sanoi, että se on tullut kotiin puoli seitsemältä. Porolla. Matinpäivät oli eilen Kiimalammen mökillä. Lähden sinne aamulenkille. Jos sinne olis joku jäänyt vielä yöksi. 

Kävin siellä jo eilen iltapäivällä, kun Matti S haki kelkalla. Erkki oli tehnyt erikoispataa ja sain käydä syömässä sitä. Mitenhän se saa siitä niin hyvää? Isä, Matti K ja Kauko siellä oli jo silloin. Isä toi minut Matin kelkalla takaisin. 

Pellolla on ne kelkan jäljet, mutta ei ne tahdo kestää. On myös epämääräiset poron ja reen jäljet. Ne ei ole menneet suoraan hetkeäkään. Isä on ehkä pellon puolivälistä kävellyt kotiin. 

Keli ei ole mukava. Sataa melkein vettä, kun on niin lämmin. Nyt kun jäätyisi niin tulisi hankikeli. Onneksi tie Kiimalammelle on paremmin tampattu. 

Porrasnotkon risteyksessä kuulen kelkan äänen Kiimalammelta päin. Joku siellä ainakin on vielä ollut. Jäältä kuuluu muiden kelkkojen ääniä. 

Möyrityllä ja pehmeällä kelkkauralla juoksu on pystyssä pysymisen yrittämistä. Kengät on jo täynnä lunta. Nilkkoihin koskee. Pakko lämmitellä nilkkoja mökillä hetki. 

Mökin katto näkyy kallioiden välistä. Nuotiopaikalta nousee savu, mutta tulta ei ole. Mökin piipun päälläkin väreilee. Ketään ei näy. 

Menen sisään. Siellä haisee savu, tupakka, joku ruoka ja ihan rehellisesti vanha viinakin. Etsin vieraskirjan. 

Otan kengät pois ja laitan sukatkin kuivumaan kamiinan päälle. Mökissä on helposti 20 lämmintä. Syön pari Marie-keksiä, joita hyllylle on jäänyt. Ne ovat aika kosteita ja tuoksuu tupakalle. 

Luen vieraskirjaa. Eilisen nimet on kirjassa, mutta osalla on ollut vaikeuksia kirjoittaa selvästi. Isän ja Matin tunnen. Pelkkä P saattaisi olla Pekka S. Samassa huomaan tupakan katon raossa. 

En ole koskaan maistanut tupakkaa. Pitäisikö nyt maistaa? Otan tupakan eteeni pöydälle. Koitan pitää sitä sormien välissä. Painin periaatteitani vastaan. Otan sytkärin käteen. 

Laitan sytkäriin tulen. Vien lähemmäs tupakkaa. Sitten murskaan tupakan nyrkkiini ja heitän sen kamiinaan. Saatana! En polta! En koskaan! Nyt aletaan treenaamaan!

Laitan sukat ja kengät jalkaan. Katson, ettei pesässä ole hiillosta ja lähden pihalle. Henkäisen syvään ja lähden hölkkäämään kotiin. 

Kiristän vanhan ladon kohdalta. Siinä, missä koivu on kasvanut vanhan äkeen lävitse. Juoksen tietä pitkin kotiin. 

Olen tyytyväinen itseeni. En antanut periksi paheille. Nyt koitetaan mitä on olla urheilija!

---

Kiimalammen mökki on kylän miesten salaa metsään rakentama piilopirtti. Kuva on autenttinen. Tuolta siellä näyttää. Siinä on minulle jotain, mikä kertoo kotikyläni yhteisöstä. 

Kylän miesten oma juhla oli Matinpäivät. Eli Matin nimipäivänä 24. helmikuuta pidettävät juhlat. Hirvenlihapaistosta, makkaraa ja juominkeja. Tuossa pienessä mökissä on sisällä ollut parhaimmillaan yli 20 ihmistä yhtä aikaa. Meininkiä on ollut. Sinä iltana kaikki olivat Matteja. Nekin, jotka eivät oikeasti olleet. 

Poro kuului Palo-Pentille. Pentin poro oli nopea, mutta sen ohjausominaisuudet oli niin ja näin. Suunta saattoi olla oikea, mutta suoraan sinne ei menty. Kerran tulin sen kyydissä Lamminmäen mäkeä alas, kun itse Pentti tippui kyydistä. Vedin vain ohjaksista, niin poro ihme kyllä pysähtyi. Sen jälkee en kyytiin mennyt. Poron takia Pentti oli aika suosittu hahmo joulun aikoina. 

Tuolloin, täysin yksin Kiimalammen mökillä istuessani, olen ollut lähimpänä polttaa tupakkaa. Pääni kävi melkoista painia, mutta onneksi periaatteeni voitti. Samalla yläasteen kaaokseen tuli jonkinlainen selvyys ja urheilusta tuli valinta, joka ohjasi elämääni. 

En ole ikinä maistanut tupakkaa. En edes pitänyt suussa. Sama juttu nuuskan kanssa. Periaatteita on monenlaisia. Nämä ovat minun. 


maanantai 5. joulukuuta 2022

Juoksutarinoita 32. Yskä. Paha. (19.-23.1.1995)


On tavallista huonompi ilta. Pelit loppuu jo puoli kahdeksan, kun sataa lunta. Juoksen hikisenä kotiin. Luistimet kolisee ärsyttävästi mailanvarressa. On pirun kylmä. 

- Kah, nyt jo kotona. Huomenna saat sitten kolata lumet kivijalan viereen tuosta pihasta.
- En ehdi. Torstai on parhaita pelipäiviä, pitää kolata kenttä. Jos tulevat Liedenpohjastakin pelaamaan. 
- No käy ny jo osa ja loput huomenna koulun jälkeen. Ja tua puita tullessas! 
- Mitäs Sami ja Sanna tekee? 
- Ne on jo hakenut puita. Kivijalan yläpuolelle asti sitten. Äläkä sohi kolalla kellarin ikkunoota!
- On vähän eri asia hakea puita kuin kolata tunteja! 

Perkele. On jo valmiiksi kylmä. Lykin lumia vanhalla ja paskalla peltisellä kolalla, joka ei luista. Miksi meillä ei voi olla muovista kolaa, joka painaisi vähemmän kuin kymmenen kiloa? Lunta sataa koko ajan lisää. 

Lykin tuvan eteläpäädyn ja vähän takaa. Sitten ei enää tarkene. Menen sisälle. 

- Eikö oo saunaa tänään? Oon aivan jäässä. 
- Ei nyt enää tähän aikaan. Käy suihkussa ja tuu tuohon hellan viereen lämmittelemään. 

Käyn suihkussa, jossa on aina kylmä. Äiti on laittanut leipää valmiiksi. Syön ja juon kuumaa kaakaota. Katson hetken NYPD Blueta. Omassa huoneessa istun vähän aikaa lämpöpuhaltimen edessä ennen kuin menen lukemaan Robinson Crusoeta. 

---

Herään viideltä. Kurkku on kipeä ja olo on kipeä. Menen kamariin isän ja äitin luo ja kerron, että en pysty menemään kouluun. 

Nukun kymmeneen. Hyi helvetti, että on kylmä. Pää tuntuu täydeltä. Kurkkua kutittaa ja yskittää. 

Äiti on jättänyt pöydälle Panadol Hotia. Se on aivan hirveää. Miten kukaan on voinut keksiä mauksi mustaherukan? 

Isä on lähdössä johonkin kokoukseen. 

- Minkäslaane olo? 
- Paska. Kurkkuun sattuu. 
- Sen siitä saa, kun ei oo osata pukia. 
- itte mut hikisenä laitoit lumia lykkimään! 
- Olisit vaihtanu kuivaa päälle. Mää lähren ny Mettänhoitoyhristyksen kokoukseen. Pappa on alakerras. 
- Joo. 

---

Yö on kamala. Yskin koko ajan. Pakko mennä tupaan keinutuoliin. Pappa tulee katsomaan. Se nukkuu pipo päässä. 

- Mikäs sun on? 
- Pirunmoinen yskä. Ei pysty olemaan makuulla. 
- Höh. Mää laitan valakian tuohon hellaan, niin ei tarvi kylymäs olla. Laita ny vällyjä päälle. Tuon sulle kohta lääkettä. 
- Joo. 

Pappa laittaa tulet ja tuo vanhan ja pahalta haisevan lampaanvällyn päälle. Se hakee mulle jotain "lääkettä". 

- Siinon vähän troppia. 
- Mitä täs on? 
- Jua ny vaan vähän kerrallaan. 

Hui saatana, että polttaa kurkkua! Hunaja maistuu vähän, mutta muuten tämä on varmasti raakaa viinaa. 

-Mitä helvettiä tämä on?! 
-Se on kuuma kuppi. Pontikkaa, vettä ja hunajaa. Se puhuristaa kurkkua. 
-Ja tappaa! Ei tuota pysty juomaan. 
-Älä ny höpäjä, isoo mies. Pikkuhiljaa lippaat lusikalla. Mää meen nukkumahan. Laita puita hellahan, nii et jääry. 
-Joo... Kiitti... 

Papan lääke lämmittää ja auttaakin vähän. Nukahdan keinutuoliin. 

---

Katson koko päivän elokuvia isän ja äitin sängyssä. Nukunkin välillä. Yskä on armoton. Isä tulee välillä syömään

- Kyllä sää niin pirusti köhit. Ookko kuumeen mitannu?
- Ei oo kuumetta nyt. Yskittää ja pää tuntuu täydeltä.
- Ota valkosipulia, se auttaa.
- Se on ihan hirveää. En ota.
- Yhden kynnen syöt. Äkkiä sen alas saa. Mää pienin sulle.

Syön isän pienimän valkosipulin. Inhoan sitä hajua hengessä. Maku ei oikeastaan ole niin paha.

Parin tunnin päästä mahaan koskee aivan älyttömästi. Syytän siitä valkosipulia.

---

Yöllä yskin koko ajan. Menen taas alas keinutuoliin. Laitan itse tulen pesään. Isä tulee alas.

- Eksää saa nukuttua?
- En. Yskittää koko ajan.
- Mää annan sulle jotain joka auttaa.
- En syö enää valkosipulia!
- Ei ole valkosipulia.

Isä hakee pullon jossa on jotain nestettä, luultavasti viinaa ja siellä jotain marjoja.

- Tuosta otat eres kaksi.
- Mitä nämä on?
- Karpaloita. Hyviä. Paljon vitamiinia.

Otan kaksi karpaloa. Ne ei maistu millekään muulle kuin polttavalle viinalle. Koko suuta polttaa.

- Hyh saatana! Mitä täs on?
- Ne on lionnu vuoden pirtupullossa.
- Polttaa suuta. Minkä takia kaiken, joka auttaa, pitää maistua pahalle? Eikä nämä edes auta!
- Auttaa, auttaa. Se puhuristaa!

Marjat auttavat ehkä vähän. Saan taas nukuttua.

---

Vanhassa puutalossa on tapana kasata lumi kivijalan ympärille. Ehkä se hiukan lämpöhukkaa lievittää, mutta ei taida todellisuudessa ihan optimaalinen tapa olla pitämään kosteus loitolla alaosan lautaverhoilusta. Meidän lumikolat oli älyttömiä kohloja. Ei luistanut ja olivat muutenkin lommoilla.

Minun huone oli melko viileä. Ilman lämpöpuhallinta saattoi pakkasella olla mieluummin 10 kuin 20 astetta. Iltaisin venyttelin usein tuon puhaltimen edessä ja kuuntelin musiikkia.

Tuo yskä oli kauhea. Minulla ei ikinä ole ollut poskiontelotulehdusta, mutta yskää sitten sitäkin useammin. Ja kova sellainen. Parannuskeinot olivat hyvin, sanoisiko maalaisia. Osa auttoi, osa ei. Limaa yritin irroittaa hyppimällä pihalla, sen verran kurkku rohisi.

Ei tuota kuitenkaan ihan kauheasti palauteltu ennen kuin taas oltiin lenkillä. 

torstai 1. joulukuuta 2022

Juoksutarinoita 31. Vuosi 1994

 


Vuosi 1994 oli jotenkin hankala. Kasiluokan alku on kai aina. Iihminen ei ihan kuulu mihinkään ja yhtään ei tiedä pitäiskö sitä tulla joksikin. Sitä haki hyväksyntää onneksi monelta suunnalta ja siten kaveripiiristäkin tuli aika laaja.

Liikuin ja urheilin, mutta sellainen yksinpuurtaminen ei maistunut oikein ollenkaan. Kesällä tuli käytyä lenkilläkin, mutta talvi oli melko surkeaa. Tai olihan se nyt joten kuten säännöllistä, mutta liian vähäistä. Varsinkin talvikuukausina.

Ei napannut. Se oli pakkopullaa, jota porukkalenkki-illat piti elossa. En voi väittää, että minusta kovin paljon parempi tuli. Juoksijana ainakaan. Kasvoin kahdeksan senttiä vuoden aikana ja sellainen tuntui jaloissa. Jonkinlaista velvollisuudentuntoa minun juoksuissani oli. Ja olihan se mukavaakin, paitsi silloin, kun treenit jäi vähäiseksi. 

Mopoon oli hinku, mutta sitä ei alaikäisenä kotiin tullut. Siispä piti päästä jotenkin auton kimppuun. Tietokoneetkin kiinnostivat totta kai. Varsinkin Ufo: Enemy Unknown, jota pidän edelleen maailman parhaana tietokonepelinä kaikkine jatko-osineen. 

Muita tapahtumia, jotka tuolta suoraan muistan, olivat ainakin Mika Murasen jouskarileikit, Englannin kanaalin valmistuminen ja Michael Jacksonin nappula-case. On muuten maailman paskin vitsi se Jackson hississä. Musiikista mieleen on jäänyt Green Dayn Dookie-albumi ja Kurt Cobainin kuolema, joka ei minua koskettanut. En ollut grungen ystävä. 

Lillehammerin olympialaiset tietysti katsottiin tarkkaan ja toinen katsannon kohde oli Helsingin EM-kisat. Estonia järkytti, mutta niin järkytti Imolan synkkä viikonloppukin ja Sennan kuolema. Schumacher oli silloin nuorena ja röyhkeänä suosikkini, kun otti vihreällä Benettonilla ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Sievisen Jani molski maailmanennätykseen, joka kestikin vuosikausia. Pitkällä radalla yhdeksän ja lyhyellä kuusi vuotta. Sinne päin.

Jollain tapaa 1994 oli sekasortoinen vuosi. Tuntui, että loskaa oli maassa läpi vuoden. Kyllä 14-vuotiaana ihminen elää elämänsä kehnointa aikaa. Ainakin omasta mielestään.

maanantai 28. marraskuuta 2022

Juoksutarinoita 30. Piirileiri Kuortaneella (4.-6.11.1994)

 


Perjantai. Päivä loppuu kässän tuntiin. Metallipuolta. Pitäisi paukutella löylykauhan kauhaosaa. Mikko hitsaa turvakaaria Corollaan. Tai mun kai pitäisi hitsata, kun Mikko ei osaa puikolla niin hyvin. Minä sain siitä kehuja Eskolta. 

Pentti opettaa molempia puolia, kun Esko on kipeänä. Pena. Pena soittaa kitaraa Bill Hotassa. Hassu mies.

- Joo, pojat! Sitten vain omien töiden kimppuun!


Mikko hakee turvakaaren palaset. Sehän ei ihan sallittua ole, että me semmoisia koulussa tehdään. Tai se, että otetaan putket koululta. Mutta Mikko toimii näin. 

- Tuu, Tomi, hitsaamaan, kun nää pitää tulla hyvin kiinni!

- Mun pitäs tämä kauha tehdä... Tiedäksää miten ne hitsataan? 

- Mullon mitat. Ne on piirretty putkiin. Tuuppa, Jouni, sinä toiseksi! Jos Pentti tulee, niin pitää siirtää nää nopeesti piiloon. 


Minä hitsaan kaariputket niin kuin Mikko haluaa. Tuskin ne oikeassa kulmassa on kuitenkaan. Olikohan siellä Mikolla puikkokone, että saa ne autoonkin hitsattua? Ei turvakaaria saisi tehdä hutiloiden. Meidän Corollahan se on, mutta silti. 

Yhtäkkiä kuuluu helvetillinen huuto.

- Mitä siellä tapahtuu?

- Kana-Jussi heitti maalia jonkun päälle!

- Maalia? Miksi?

- Ei tiedetä. Pena on siellä selvittämässä.


Me käytetään häly hyväksi ja viedään kaaret äkkiä koulun taakse odottamaan linja-autoa. Pitää käydä ne nostamassa kyytiin. Sitten menen hakemaan äidiltä töistä rahaa ja käyn Kannikassa. Isä tulee neljältä hakemaan. Pitää lähteä piirileirille.

---

Piirileiri. Kuortaneen urheiluopistolla. Olen ollut leirillä aiemminkin, mutta en yötä, koska asutaan niin lähellä. Nyt jään yöksi, kun isällä on hääkeikka.

Joudun jonkun tuntemattoman kanssa samaan huoneeseen. Toivottavasti ne ei ole kovin perseestä, kumpikaan. Kämppis tai huone.

- Terve, mää oon Petri! Kumman sängyn sää otat?

- Tomi. ihan sama.

- No mää meen tuonne ikkunan puolelle. Mää tuun sitten aika myöhään, niin älä ihmettele.

- Joo.


Eli kumpikin on. Huone on pieni ja ankea, eikä ole telkkaa. Kämppis on vanha ja vähän pelottava mies. Saatana. Pitäskö juosta kotiin täältä? 45 kilometriä. Kyllä sen neljään tuntiin juoksis.

---

Eka treeni on VK-kutonen. Meitä ohjaa Lasse Luoma-Aho, Matti Jääskeläinen ja joku Hannu. Juostaan pimeässä sitä ja katsotaan sykkeitä huonoista sykemittareista.

Esa ja Juha on samalla leirillä. Ja vanhemmista Harri ja Pasi. Muita poikia en tunne. Tytöistä on ainakin Jenni, Johanna ja Netta. Nuoremmista Annukka ja Minna.

Illalla käydään hallilla pelaamassa Gilligan's Island -flipperiä ja pokeria. Ja tietysti juomassa Hart-Sportia. Juha on aika arka ja Esan kanssa sitä vähän härnätään.

Illalla menen omaan huoneeseen. Se on ihan muualla kuin muiden huone. Luen vähän Lovecraftia ja alan nukkumaan. Kämppis ei ole vielä tullut.

---

Aamu. Kämppistä ei näy. Käviköhän se täällä ollenkaan? Varmaan naisissa jossain. Aamu alkaa luennolla. Eli voi lähteä verkkareissa.

Aamupala on mahtava. On kaikenlaista. Poltan kielen Tazza-kaakaossa. Harri ei voi syödä kuin vaaleaa leipää ja ranskalaisia. Se syö niitä joka aterialla. Ilmankos on noin valkoinen. 

Otan mukaan omenan ja lähden Esan kanssa luennolle. Ei kuunnella yhtään. Matti näyttää ihan Tohtori Sykeröltä. 

Ensimmäinen treeni on tylsiä koordinaatioita. Onneksi sentään saa juosta muutaman satasen kovaa. Käytännössä odotellaan vain lounasta. 

Lounaan jälkeen pitää vastailla johonkin tavoitekyselyihin. Mistä minä tiedän? Laitan olympiavoitto. Eikös se oo kaikkien tavoite? "Miten sen saavutat?". Juoksen kovempaa.

Iltapäivällä on 16 kilsan kevyt. Kuortaneella. Tänne en kyllä muuta koskaan. Maailman tylsimmän näköinen paikka Vilppulan ja Kouran keskustan jälkeen.

Päivällisen jälkeen on vähän pelailua pallohallissa. Sen jälkeen venytellään. Onpa kyllä tylsää. En taida enää tulla leirille.

Taaskaan kämppistä ei näy minun nukkumaanmenoaikanani. No, ei se haittaa. 

---

Kämppis on käynyt tai ei ole. En ole ainakaan huomannut. Viimeinen aamu. Onneksi. 

Aamulenkki on lyhyt. Vain pari kilsaa. Sitten aamupala. Ja tuo yks syö vain paahtoleipää ilman mitään. 

Luennolla käydään jotain ohjelmointia läpi. Ei kiinnosta yhtään. Piirtelen pöytään lyijykynällä. 

Loouksi on joku laktoositesti, jossa otetaan verikokeita ja juostaan kiihtyvästi neljä kilsaa. Viimeinen melkein täysiä. 

VK:t pitäs juosta 4.10-vauhtia. Sitähän ne on ollutkin. Hitaat lenkit on ollut Hannun mukaan liian kovaa. Pitäs siis juosta hiljempaa, että juoksis kovempaa. En tajua. Onneksi leiri loppuu. 



---

Kirsi hakee meidät Koulusta. Mikon porukoilla on valkoinen Golf. Kirsi polttaa tupakkaa ajaessaan ja ajaa pirun kovaa. Se on ambulanssikuski. 

Hitsataan kaaret Corollaan. Mikko ajaa auton hallista pois. Kuuluu hirveä kolaus ja auton alta lyö kipinää ja liekkejä. 

-Mitä helvettiä!? 

-En tiedä, hulluna löi liekkiä!

-Voi saatana, ajoin traktorin akun päältä. 


Aarre tulee tuvasta Reinot jalassa portaille. 

- Saatanan kersat! Auto olis voinut syttyä palamaan tai halli! Pikkuusen vois kattua mitä tekee! 

- Joo... 

- Nyt se auto takaasin halliin ja jotakin muuta tekemään! Eikä sen akun ylitte!


Mikko peruuttaa auton halliin. 

---

Yläasteen käsityön opettajat oli mahtavia. Esko ja Pentti. Taitavia ja mukavia molemmat. Siellä oikeasti oppikin jotain. Minulla oli valinnaisina aineina kaksi tuntia liikuntaa ja neljä käsityötä. 

Mikko oli Sulkavankylältä. Kaveri kyllä, mutta ehkä kuitenkin vähän turhan "pahis". Mikon pikkuveljestä tuli minun kämppis Kuortaneella kolmeksi vuodeksi. Maken kanssa pidetään edelleen tiiviisti yhteyttä. 

Corolla oli Mikon jostain hommaama. Pääsin hitsauksella ja satasella osakkaaksi. Yksi talvi sillä ajeltiin ja mukava se ykskutonen takavetoauto olikin. 

"Kuortaneelle en muuta koskaan". Enpä niin. Asuin ja opiskelin siellä reilun viisi vuotta. Tuttu paikka, mutta ei todellakaan ole mitään hinkua takaisin. 

En ollut mikään leiri-ihminen tuolloin. Kiinnostus juoksuun oli aika vähäistä, mutta tavan vuoksi kävin lenkillä ja urheilin muuten. Ajatus oli, että minusta tulee helikopterilentäjä tai automaalari. Nehän on lähellä toisiaan. Kämppis oli Petri Stevander, joka veti samaan aikaan yösuunnistusharjoituksia. 

perjantai 25. marraskuuta 2022

Juoksutarinoita 29. Ei kiinnosta II (21.-28.10.1994)

Illalla on disco. Riitta ottaa pysäkiltä kyytiin kymmenen minuutin päästä.

- Onkohan sinne järkeä lähtiä?
- On on. Tartten rahaa.
- Eikö humputtelut makseta omalla rahalla?
- Anna nyt sille rahaa! Eihän se missään käy.
- No niin! On kiire!
- Älä ny hosu... Siinon! Loput takaasin!
- Loput!? Se maksaa sisään 15 mk.
- Hui kauhistus miten kallista! Jää siitä silti vitonen. Raha ei kasva puissa. 
- Joo joo. Tänne se nyt, on kiire!
- Kuinkas sanotaan?
- KIITOS!
- No olkoon ny. Ei sitte hölmöölyjä! Tuun hakemahan kymmeneltä! 
- Se loppuu puoli 11, ei tulla kymmeneltä!
- Sitte saatte kävellä vai meeksää aamulla navettahan? 
- Vartin yli? 
- Sillon sitten kaikki autos!
- Joo joo!

Kyllä on vaikeaa. Käytän varmasti sen vitosen. Otin omankin 20 mk mukaan. Hölkkään tienhaaraan. Kello on kymmenen yli kuusi. Kulttis aukeaa puolelta. 

Riitan auto koukkaa pysäkille. Toni istuu edessä. Esko on takana Markun kanssa. Markku on kuitenkin liian nuori diskoon. 

- Terve! Onkos nyt partavedet kaulalla? 
- Ei oo.
- Pitäshän se olla, että vähän pääsis tyttöjen kans tanssimaan. Sanoin Tonille ja Eskollekin. 
- No niin, äitee, oo hiljaa! 
- Älä ny, pitäähän se vähän opettaa! 

Riitta jättää meidät Kyntäjän eteen. Jarmo ja Jari on odottamassa jo. Käydään ensin hakemassa Kyntäjästä karkkia ja pelaan vähän Steppiä. Se on hyvä, vaikkei sitä kaikki ymmärräkään. Voitin kaks markkaa. 

Jonotetaan sisälle. Leima käteen, takit naulakkoon ja sinne biljardipöytien taakse rappusille seisoskelemaan. Katsellaan tyttöjä, joilla on valkoiset farkut. 

DJ Jape soittaa musiikkia. Se No Good -biisi soi usein. Saa soidakin. En ole sitä saanut nauhoitettua, mutta Voodoo People mulla on. 

Tytöillä on pelipaitoja päällä. Ne laittaa käsilaukut tai reput lattialle keskelle ja tanssivat siinä ympärillä. Me kierretään salia porukassa. Ei varmasti tanssita, vaikka ne pyytäis. 

Ostan kioskista pizzapalan ja muumilimsan. Sitä ei saa juoda salin puolella. Japella on savukone, sen höyry tuoksuu makealta. Jätkät on juttelemassa salin ovella. 

- Selänne ja Kurri tulee Jokereihin! 
- Ketä muita sieltä on tulossa? 
- Tiki ainakin. 
- Tuleekohan Ilvekseen ketään? 
- Miks jätkä kannattaa jotain Ilvestä eikä Tapparaa? 
- Ilves on parempi. Siks. 
- Oot vammanen. 
- Ite oot homo. 

Hitaat alkaa. Mennään pihalle. Siellä soi jotain Roxettea, jota ei jaksa. Kohta pitää lähteä. Isä on jo parkissa. 

Käydään kiertämässä ja katsomassa ketkä on hitailla. Mikko ainakin ysiluokan Hannan kanssa. Ja Jukka. Jarmon Lukko-lippis hohtaa hienosti disko-valoissa. 

Pitää lähteä. Toni ja Esko on jo naulakoilla. Isä on kyttäämässä ihan päätyparkissa. 

- Jaaha, ollaankos sitä kuinka pöhönäs? 
- Ei oo juotu mitään! Eikä poltettu tupakkaa! Aja jo! 
- Mää vähän kattelin minkälaasia toholoja siellä pyörii. 
- No niin, aja! 

Viedään Toni ja Esko. Yritän muka nukkua etupenkillä. 

- Huomenna sitten lenkille. 
- Mjoo... 

En kyllä jaksa. Pitää lähteä Tonille heti koulun jälkeen, niin se luulee, että oon käynyt. 

---

Lokakuun lopussa tuli taas lopsaus. Ei minkäänlaista intoa. Eihän tuollainen viikon tauko paha ollut. Ennemminkin hyvä. Pyöräilin kuitenkin varmaan joka päivä. "Laiskuustauti" on ollut niin paha, että tekstikin on mennyt väärään väliin. 

Yläasteen diskot oli aikamoinen juttu. Mitään siellä ei uskaltanut tehdä. Kunhan kierrettiin ympyrää ja toivottiin, että joku hakee hitaille. Melko harvoin haki, varsinkin jos me mentiin aina hitaiden alkaessa pihalle. Puupäät. DJ Jape oli muuten Movetronin Jukka. 

NHL:n työsulku oli jännää seurattavaa. Kovia nimiä tuli Sm-liigaan. Minä olin melko sekalaisessa kannatuskentässä ainut Ilveksen kannattaja ja muistelen, ettei Jarmon lisäksi Lukko-miehiäkään liikaa ollut. Mikko Mäkelä tuli Ilvekseen ja Boris Rousson pelasi huiman kauden Lukossa. 

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Juoksutarinoita 28. Estonia (28.9.1994)

Meitä on 60 juoksijaa viivalla. Pitää yrittää startin jälkeen sisäreunaan, koska hiekkanousu on siinä kovempi. Ehtiiköhän siinä katsoa missä Kari ja Tero on menossa? 

Siellä on se makkarakuuluttaja. Minuutti lähtöön. Mahaan koskee. Jännittää niin. Ravistan vielä käsiä. 

Pam! Nyt reippaasti sinne sisäreunaan. Kari on tuossa. Menee liian keskeltä. Tero lähti kovaa, yritän siihen kantaan. 

Ensimmäinen hiekkamäki. Oikeasta laidasta eikä pehmeään hiekkaan. Mäen päällä pitää ne juuret väistää. 

Kuortaneen uimahallin kohdalla on mutka ja sitten on pitkä suora, jota inhoan. Näkyy liian kauas. Tero on tuossa 10 metrin päässä. 

Pitää mennä rennosti. Tullaan mäkiosuudelle. Rennosti kovaa alamäet ja vapaalla ylämäet. Vasta toisella kierroksella puristusta ylämäkiin. 

Lasketaan ruohokentälle. Tulen nurmella Teron rinnalle, se ei ole hyvä alamäkijuoksija. Jenni, Johanna ja Netta huutaa meille mutkassa. Isä ja Veikko on maalin lähellä. Ollaan 20:n joukossa. 

Toinen kierros. Hiekkamäen viime metrit lyö hiukan tyhjää. Käsien ravistus. Pitkä suora pitäis jaksaa Teron lähellä. 

Käännös takaisin Opistolle päin. Ja sitten ne mäet. Käsiä hapottaa. Yritän silti puristaa ylämäkiin. Tero on vähän kaukana. 

Saan ruohokentälle laskussa Teroa kiinni. Tuntuu ettei jaloista lähde enää yhtään vauhtia. Jos tätä jaksaisi maaliin. 

Joku tulee vielä ohi lopussa. Maali. Ei paha, mutta Tero oli parempi. Kari ja Jarkko jäi kyllä taakse. 

Illalla teen kyllä Slicks 'n Slideen oman radan. Ostaisko isä mulle Hart-Sportia Kahviosta? 

---

- He! Herääpä kattomaan! Siellä on ruattinlaiva uponnu!
- Paljon kello?
- Puoli viis. Pappa herätti, kun oli radiosta kuullu. Tuloo erikoislähetys televisiosta.
- Joo, mää puen. Eikö äitiä herätetä?
- Ei viitti. Sillä on pitkä päivä. Kuuloo se sitten.

Ruotsinlaiva uponnut. Viking vai Silja? Ei saakeli. Silmiä painaa. Käyn vessassa ja menen tupaan. 

Pappa istuu keinutuolissa ja isä pöydän päässä katsomassa televisiota. Menen lattialle istumaan.

- Pappa, anna Sisu! Mitä siellä on tapahtunut?
- Yöllä mitään Sisua tarvitte. 
- Miks pappa sitten syö? 
- No, tuas o! Siällon ollu pirunmoone myrsky. Se laiva on kallistunut ja sitte uponnut. Satoja ihmisiä vissiin karoksis.
- Mikä laiva se on?
- Joku viroolaane. Isoo kuitenkin.
- Eihän tuollaisessa merivedessä voi kauaa selvitä?
- No ei voi. Kyllä ne suurin osa kuallu on.

Huhhuh. Tämän täytyy olla isoin onnettomuus, jonka olen elänyt. Paljonkohan Titanicilla kuoli? Just luin Valituista Paloista, mutta en muista.

Katson koko aamun lähetykset ja melkein myöhästyn linja-autosta. Tuntuu kummalta. Koko linkka puhuu Estoniasta.

Välitunnilla valvojana on Arto T. Jututetaan sitä Chrissen, Jarmon ja Jussin kanssa.

- Mitäs kossit? Se heitti laiva sitten lipat.
- Niin heitti. Älytön juttu!
- On kyllä iso juttu. Tänään on vissiin joku hiljainen hetki. Rehtori kuuluttaa siitä.

---

Koko illan on ollut aika outo olo. Jotenkin tuntuu pahalta kuolleiden takia. Uskaltaakohan enää mennä ruotsinlaivalle? Pitää ainakin opetella pelastustie.

Äitin pikkuserkku on koko ajan televisiossa. Se johtaa tutkintaa. Kari Lehtola on hassu mies. Äitin mukaan pitää olla kyselemättä Sannan ja Samin kuullen. Niitä pelottaa. 

---

Kuortaneen Maastofinaali oli iso juoksukisa ja sellainen lähes Sm-maastoihin verrattava tapahtuma. Reitti oli minulle sopiva ja tykkäsin hiekkamäestä, jota ei enää ole. Tuo kisa meni todella hyvin. Minä ja Tero päästiin loppuvuodesta aika hyvään kuntoon ja ajallisesti juostiin kovaa vähän vanhempiinkin eteläpohjalaisiin verrattuna.

Estonian uppoaminen on teini-iän iso juttu. Se laittoi ajattelemaan monia perusasioita ja sai jonkinlaisen kuolemanpelonkin heräämään. Se on aika mukavasti siitä asti seurannut sellaisena varjoissa hiiviskelevänä ääliönä, joka välillä saa otteen. Välillä pahankin.

Kari Lehtola oli suuronnettomuustutkija, joka johti Estonian turman tutkintaa. Ulosanniltaan sellainen hassu professorityyppi, joka mummoni hautajaisissa oli puvussa ja mustissa Crocseissa. 

torstai 17. marraskuuta 2022

Juoksutarinoita 27. Ensimmäinen Juoksukoulu-voitto (4.9.1994)

Kävelen navetan kulmalta pihaan. On vähän viileää jo. Pappa tulee rannasta jostain. Olisko ollut katiskaa katsomassa?

- Perttanan rutkut syö kaikki marjat. Saisit isäs kans panna verkon puskien päälle.
- Me lähdetään Koskenkorvalle kisoihin.
- Taasko on kisat? No ei kai siellä koko päivää mee?
- En tiedä. On ne yleensä aika myöhään ne pidemmät matkat.
- Vainni. Pitää siihen joku peljätin rakentaa.

Pappa menee sisään. Otan eteisen nurkasta ilmakiväärini ja viritän sen. Kyllä minä yhden rutkun saan ammuttua.

Ensimmäinen laukaus ohi ja kaikki linnut metsässä. Saatana. Pitäis olla kiikaritähtäin. Sami tulee pihalle.

- Mitä sää ammut?
- Rutkuja. Osun seuraavaan, minkä näen.
- En usko.
- Kato vaikka!

Metsän laidasta lentää yksinäinen räkättirastas. Ammun suunnilleen tähtäämättä sinne päin. Lintu tippuu kuin märkä rätti peltoon.

- Ei saakeli!
- sää osuit lentävään! Voi vitsi!
- Se oli kyllä vahinko. Kuolikohan se? 
- Mau-Mau vois syödä sen! 

Juostaan pellolle katsomaan kuollutta lintua. Samassa isä huutaa portailta.

- No niin, rupias ny laittamaan! Kohta pitää lähtiä!
- Osuin lentävään rutkuun!
- Höpöhöpö.
- Tuu kattomaan!
- Nyt ei joura, pitää lähtiä. Otetaan Kari ja Veikko kyytiin. 
- Osuin varmasti! Sami voi todistaa! 

Isä menee sisään. Miksi mitään ei voi uskoa koskaan? Lähden laittamaan kisakamppeet laukkuun. Laukku on ruma. Violetin ja vihreän värinen. 

---

Pysähdytään Haapaluomalla. Karin koti on iso maatila. Veikko ja isä alkaa juttelemaan puinneista. 

- Terve! 
- Terve! No, ookko kunnos? 
- En tiedä. Varmaan aika samanlaisessa kuin viimeksi. Polvi on vähän kipiä. 
- Mää oon ollu pellolla, ei oo ehtiny lenkille. 

Eli Kari on juossut hulluna. Se ei varmasti kerro totuutta. Sillä on sellainen virne naamalla. 

Käydään vähän muiden kuntoa läpi. Jarkko ja Tero on kovia. Juokseekohan Panu samassa startissa? 

---

Koskenkorvan kenttä on aika uusi. Se on hyvällä paikalla mäntykankaan keskellä. Lähden poluille verryttelemään. Viereen tulee kai uusi pesäpallokenttä. 

Samassa startissa juoksee kaikki pojat ja miehet kolmosen. Piru vie. Se tarkoittaa, että mennään kovaa. Utriainen ja Niemelä kuitenkin vetää. 

Tuoksuu makealle mäntymetsälle ja tartanille. Kiristän piikkarit. Pyörittelen käsiä. 

- Nyt sitten vaan siihen Karin peesiin. Utriaisen annatte mennä. Kun nyt edes alle 11 minuutin. 
- Joo joo. En sitten halua mitään väliaikoja!
- Hyvä ne on kuulla. Ettei aivan mene kävelyksi. 
- Kirjota ittelles, mutta et huuda niitä! Ne ärsyttää. 

Pilli soi. Jännittää helvetisti. Kolmonen on pitkä matka ja polveen koskee. "Jussi Utriainen! Jussi Utriainen tähän ykkösradalle. Jyrki Niemelä siihen viereen..." Liikaa kilpailijoita. Tulee ahdasta. 

"Paikoillenne!" KLIK. "YLÖS!". Ja ase jumissa. Olis nyt jo lähdetty. Loppuisi jännitys. Tuo Utriainen on kyllä pieni. Miten se on noin siro? 

PAM. Ollaan liikkeellä. Kaikki etsii vähän paikkaansa. Yritän päästä vain sisäreunan. Takasuoran alussa vähän kiristämällä pääsen Jaakon ja Panun kantaan. Niiden edessä on jotain pikkupoikia. Jarkko ja Tero lähti Utriaisen kyytiin. Se on liian kovaa minulle. 

- 3.19 oli eka kilometri. Hyvä vauhti siinä vaan! 
- Oo hiljaa! 
- Hyvä Ville, tasainen vauhti nyt vaan. 

Saatanan isä ei usko mitään. Tuo toinen pikkupoika on varmaan Ville. Vauhti on hyvä, ei tunnu pahalta. Tai liian pahalta. Jaksaakohan tässä vielä kauan ilman, että tuntuu pahalta? 

Kahden kilsan kohdalla isä malttaa olla hiljaa. Panu nyppää selvästi lisää vauhtia. Jaakko hyytyy. Ohitan sen kaarteen jälkeen. Aletaan saavuttamaan Teroa ja Jarkkoa. 

Kaksi kierrosta jäljellä. Teron pää keikkuu jo puolelta toiselle. Se on aika valkoinen. Ohitetaan se moukarihäkillä. Panu menee nyt kovaa, siihen tulee eroa. Kierros jäljellä. 

"Nyt vaan kiriä! Muista, mistä nyppäät!" Edessä on Jarkko, se Ville ja joku toinen pieni poika. Ville menee hitaasti Jarkon ohi takasuoran alussa. 

Ennen kaarretta nyppää terävästi Jarkon ja toisen pojan ohi ja Villen kantaan. Nyt tuntuu aika oksettavalta. 

Yritän loppusuoralla vielä Villen rinnalle, mutta en pääse. Juoksen äkkiä sisäreunaan, ettei sisältä tulla ohi. Maali. 

Ei tunnu pahalta. En mene maahan, vaan nojaan polviin. Ketähän siinä oli vielä edellä? Veikko kävelee hymyillen luo. 

- Onneks olkoon, sää voitit! 
- Täh? Eikö ollut meidän ikäsiä edellä? 
- Ei. Kari oli pehmeä tänään. 
- Paljonko aika? 
- Vähän alle 10.30. Ihan hyvä. 

Jumaliste! Voitin! Vaikka tuntu näin helpolta? Ei saakeli! Käyn kättelemässä kaikki meidän sarjalaiset, jotka tunnen. En tiedä kuuluisiko minun, mutta haluan olla hyvätapainen. 

Kotimatkalla yskittää. Kuiva ilma käy kurkkuun. Kari ei ole juttutuulella. Isä lupas ostaa Afri-Cola-pullon palkkioksi. 

---
Sain 12-vuotiaana isältä syntymäpäivälahjaksi Haenel-ilmakiväärin. Se oli vasta illalla nukkumaan mennessä peiton alla odottamassa. Kova juttu. Ja kyllä minä paljon sitten ammuinkin. 

Olen aina pärjännyt ammunnassa hyvin ja ammuin tuolla ilmakollakin aika monta lintua ilmaan, vaikken varsinaisesti metsästäkään. Olen aika hyvä ampumaan liikkuvaan kohteeseen. Toivotaan ettei sitä taitoa tarvita. 

Kari ja Veikko tuli jonkun kerran samalla kyydillä. Veikko oli isän tuttu jostain maataloustuottajien jutuista. Muistelen, että Veikolla oli maastojen Sm-kulta junnuista. Mukava mies. 

Se pikkupoika siinä edellä oli Ville Ranta. Melkomoinenkin juoksija junnusarjoissa. Toinen oli Jaakkolan Matti, josta myöhemmin tuli ihan seurakaveri. 

Koskenkorvan kenttä oli yksi suosikeistani. Siellä oli mukava juosta. Tuo kisa oli äärettömän helppo. Joku oli onnistunut, koska se ei missään vaiheessa tuntunut kestämättömältä.  


sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Juoksutarinoita 26. Voitin Karin (26.8.1994)



Heittelen kiviä järveen. Mietin, että olen Seppo Räty. Heikki ajaa meille. Sillä on harmaa Terässiipi. Jalkavaihteilla. Se hyppää vauhdista pois pyörän päältä ja antaa pyörän kaatua hiekalle.

- Moro! Mitä Lytö?
- Terve... Meinasin lähtee kalaan.
- Veneellä vai?
- Ei, kun rannalta heitellen. Se on kivempaa.
- Onko sulla toista virveliä? En viittis hakee kotoa.
- No on isän vanha avokela. Abu. Siinä on kyllä vanhaa siimaa, eikä mulla oo perukkeita.
- Ei se mitään. Solmitaan siima suoraan uistimeen!
- Kyllä se käy, mutta ei sanota isälle. Ei se kuitenkaan antais lainata.

Minä otan itselleni Rapalan Minnow Spoonin. Keltaoranssin. Heikille annan Nils Masterin Spearhead-vaapun. Se on vähän syöty jo, mutta hyvä. Keltaoranssi sekin.

- Mitähän siimaa tässä on?
- En kyllä tiedä. Varmaan 0,30 tai voi olla 0,45, mutta vanhaa se on. Eikä siinä kelassa taida toimia jarru.
- Ei se mitään. Ei tällä kuitenkaan mitään saa.
- Lehtihauki...
- No ei oo vielä!
- Ei oo kyllä kaukanakaan.

Lähdetään kiertämään järveä vastapäivään. Ei meinakaan nykäistä. Mau-Mau kiertää meidän kanssa. Luulee saavansa kalaa.

Leton tuntumassa heitän perinteisesti koivuihin. Heikki kiipeää hakemaan uistinta. Liian pitkä vapa tuohon kohtaan. Olisi pitänyt ottaa Ugly-Stik.

Tullaan Asunmaan mökille. Siinä on kaislikkoa ja hiekkaranta. Heitellään laiturilta.

- Aivan kuin olis nykäissyt!
- Paskat siellä mitään ole!
- No ei näköjään, jotain sammalta vaan.
- Mullakin nykäs!
- Samaa sammalta.
- Ei, kun nyt on kiinni!
- Oho! Uiko tukkina?
- En osaa sanoa, mutta tuntuu isolta! 

Maailman isoin hauki hyppää 15 metrin päässä. Se näyttää uljaalta vasten Lamminmäen peltoja. Mau-Mau pelästyy ja juoksee pos laiturilta. Minä pelästyn ja juoksen innoissani pois laiturilta. Jarru huutaa, eikä pidä yhtään.

- Saatanan jarru! Pakko jarruttaa tällä veivillä.
- Älä päästä sitä lumpeisiin ettei se pyöritä niiden ympäri!
- Helppo sanoo, kun jarru ei pidä. Vittu, kun ei ole haavia! Hyppäät sen päälle, kun saa sen laiturin viereen!

Riisun saappaat ja valmistaudun hyppäämään. Pelottaa, että hauki puree tai en saa sitä kiinni. 

- Se alkaa väsyä. Otan sen oikealle puolelle! Ei, kun vasemmalle! Sittenkin oikealle! 

Viiden metrin päässä laiturista hauki hyppää vedestä ja on kuin kierteellä. Aurinko kiiltää se suomuista. Naps. 

- Voi jumalauta! Siima poikki! 
- Eiii! 

Hauki hyppää vielä kerran ilmaan kuin kertoakseen, että "eipä teistä kummoista vastusta ollut". On hiljaista. 

- Vitun vittu! Se olis ollut iso! Ainakin kymppikilonen! 
- Aivan älytön! Uistin jäi varmaan sen suuhun! Se oli niin kauan kiinni! 
- Lähdetään kertomaan isälle! 
- Ei se usko. 
- Uskoohan se, kun siimakin on poikki ja siinä on hampaan jäljet. 

Ei uskonut. Ainakaan ei myöntänyt. Käyn illalla vielä yksin heittelemässä. Ei pienintäkään nykäisyä.

---

Tänään ei tarvitse mennä normaalisti kouluun. On koulujen pm-kisat ja ne on Alavudella. Onneksi. Lenkillä on kulkenut paremmin, mutta ei hyvin. 
Pärjäämistäkään ei ole luvassa, koska samassa sarjassa juoksevat myös 9-luokkalaiset. 

Keli on puolilämmin, mutta tietysti tuulee. Kenttä on rakennettu älyttömän tyhmään paikkaan. Miksei se ole Montussa, jossa olisi tuuletonta? 

Startissa on liikaa porukkaa. En tunne oikein ketään, kun suurin osa on vuotta vanhempia. Äkkiä nyt vaan kisa pois alta ja illalla Latoajoihin. 

Pam. Lähdössä on tönimistä, mutta pääsen liiankin kärkeen. Olen ehkä kolmantena. Ensimmäinen 200m on minulle liian kovaa, tunnen sen. En kuitenkaan voi lähteä pussista pois. 

Etusuorallakin on vielä hirveää tönimistä. Juoksen ihan sisäreunassa. Tiedän, että olen hyvä asettamaan askeleeni muiden rytmiin. Tämä rytmi on minun normaalia rytmiä nopeampi. Meidän luokan tytöt kiljuu jotain. 

Yläkeuhkoihin sattuu jo. Kello soi. "1.07!!! Ravista käsiä ja pysy siinä!", isä huutaa. Tämä on aivan liian kovaa, mutta en voi hidastaa. Kari ei muuten ole minun edellä. En uskalla katsoa taakse. 

600m. Olen vieläkin aika kärjessä. Sivulla on kuitenkin porukkaa. En pysty kiristämään yhtään, tuntuu niin pahalta. 

Loppusuora. En tunne käsiäni. Sivulta menee porukkaa ohi. Isompia. Näkö sumenee. Maali. Kaadun nurmelle korkeuspatjan viereen. 

- Se oli hyvä. Hapottiko loppu? 
- Joo... Liian kova alku. 
- Ei, nuan se pitääkin juasta! Voitit Karin. 
- Ai jaa. 

Voitin Karin. Jumaliste! Jes! Voin siis pärjätä hyville. Verryttelen Esan kanssa hetken. 

---

Tänään alkaa Latoajot. Pyöräillään Jussin kanssa Heikille. Portti on tänä vuonna enemmän metsässä. 

Pyöriä menee sisään paljon. Kaksi vuotta sitten oltiin Tupun kanssa puumajassa yötä. Joku ajaa suoraan sisään ja kävelee portille kertomaan, että oli ajanut tutkaan ja sitä karkuun sisälle asti. 

- Se oli ajanut tutkaan Orivedellä. 
- Joo ja se oli ajanut kolmeasataa Virroilta tähän! 
- Mutkat polvi maassa! 
- Ei sen pyörä mene niin kovaa. 
- Menee, menee! Se on viritetty Ninja! 
- Tänne vissiin tulee joku poliisirynnäkkö. 
- Mennään rantoja pitkin alueelle odottamaan! Viedään pyörät Jaatiselle.

En haluaisi mennä alueelle, kun se on kiellettyä. Lähden kuitenkin muiden mukana. 

---

Lopulta isä uskoi. Viikkoa myöhemmin se sai sen saman hauen verkolla Lamminmäen pellon vierestä. Sillä oli minun Spearhead suussa. Hauki painoi 8,9 kiloa ja oli 104 senttiä pitkä. Meitä ärsytti verkkokalastaminen, joka vei hyvät virvelihauet. 

Kari oli yksi etappi minun juoksu-uralla. Koko kesä oli ollut vähän motivaatio-ongelmaa, mutta nyt se taas hiukan helpotti. Olin kasvanut aika paljon ja voimaakin alkoi vähän olemaan, joten nopeuden siemen alkoi heräämään. 

Latoajot oli iso moottoripyörien kokoontumisajo Sapsalammen leirintäalueella. Parhaimmillaan siellä oli yli 500 pyörää. Se oli pikkupojille kova juttu. Harlikoita ja kovia jätkiä. Käytiin keräämässä niiltä tarroja ja kuvaamassa pyöriä. Kawasaki-kerhoa aina odotettiin, sillä ne ajoi kovaa ja keulivat meille. 

tiistai 8. marraskuuta 2022

Juoksutarinoita 25. Vesirokko (4.-7.7.1994)



Minkä verran voi ihmistä kutittaa? Ei saisi raapia, mutta en voi muutakaan. Olen katsonut kaikki Uunot ja Bondit, jotka meillä on nauhalla. Jalkapallon MM-kisoissakin on jo puolivälierät. Tulee vain yksi peli päivässä ja uusintoja. Brasilia ja Romário on minun suosikki. Onneksi ne voitti jenkit.

Eniten ärsyttää, kun muut lähti Särkänniemeen. Pappa käy välillä mua katsomassa, mutta mitä se muka auttaa? Juon sokeritonta Friscoa, mikä on kaikista typerintä limsaa. Sitä on varmaan saanut halvalla. Ei sitä meillä muuten olisi.

Nyt ei ole kuumetta. Lähden käymään uimassa. Vedessä seisominen on ainut asia, mikä auttaa kutinaan.

Eteisessä on minun uudet lenkkarit. Sauconyn valko-vihreät. Niissä on omituinen, kuminen läppä. Iltti niin kuin isä sanoo. Varmasti joku murresana. En ole juossut niillä kertaakaan.

Mau-Mau tulee minun perässä rantaan. Se luulee saavansa kalaa. Ei saa. Se on taas tapellut naapurin kollien kanssa, kun korvat ovat aivan repaleiset.

Astun veteen ja kahlaan niin syvälle, että vettä on kaulaan asti. Sitten vain seison. Aah, helpotus! Mau-Mau menee laiturille istumaan. Lehmät on lohilammikon vieressä syömässä. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta tuntuu kuin se olisi jonkin sumun takana. 

Miksi piti tulla nyt kipeäksi? Kristiinankaupungin 2000m oli jo vähän parempaa kulkua. Tällainen rokko ja kuume ei varmasti auta yhtään. No ehkä juoksijanpolveen se lepo auttaa.

Alkaa tuntua siltä, että lämpö nousee taas. Nousen vedestä ja kävelen pihaan kuivaamaan. Pappa on siellä.


- Taasko sää olit uimas? Sun pitääs vaan levätä.

- Kutittaa niin pirusti. Uiminen auttaa.

- Vaissoo. On sus kyllä nuata näppyjä. Tulookohan niitä vielä lisää?

- En tiedä.

- Näkykö Juusoa? Mull olis sille kalakeiton loppua.

- Se on Mau-Mau. Se oli laiturilla.

- Olkoon ny mikä tahtoo. Kissa-kissa-kissaa! Juusoo! Tseh tseh! 


Tseh tseh? Koirille sanotaan tseh. Pappa on outo. Se sanoo kaikkia kissoja Juusoiksi. Juuso oli harmaa ja Mau-Mau keltainen. Lähden yläkertaan.

Kuumetta on 38,1. Ankea olo. Koitan nukkua.


---

Vesirokko noin vanhana voi olla tosi raaka tauti. Minulla oli melkein 40 astetta kuumetta ja kutina oli aivan hirveä. Vesikelloja tuli joka puolelle eikä niitä voinut olla raapimatta. Niistä jäi aikamoiset rokonarvet, jotka näkyy vieläkin.

Kotitalomme on noin 30 metrin päässä Kangaslammen rannasta. Se on noin 900 metrin pituinen ja reilun sata metriä leveä lampi. Syvä se kyllä on. 14 metriä. Sen rannalla on neljä mökkiä ja meidän lisäksi yhden toisen talon laituri. 

Mau-Mau oli meidän iso keltainen kissa, jonka oikea nimi taisi olla Vilpuri. Se kuitenkin maukui sanomalla kaksi kertaa mau peräkkäin. Siksi siis Mau-Mau.

En uskonut isän iltti-sanaa. Vieläkin se kuulostaa tyhmältä, vaikka oikea sana onkin. Sauconyen iltti oli tuolloin neopreeniä ja se oli itse asiassa aika paljonkin kenkää tukevoittava. 

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Juoksutarinoita 24. Aikataulu on myöhässä (16.6.1994)

 


Rangers voitti NHL:n. Esa Tikkanen pelaa siellä. Sillä ei ole kaikkia hampaita. Imeeköhän se spagettia niistä puuttuvien hampaiden raoista? 

Aurinko paistaa. On ihan hyvä keli. Isän mukaan meren lähellä tuulee aina. Vaasaan ajetaan Sinistä tietä. Miksi se on sininen? Siksi, että se menee merelle päin? Mutta toiseen suuntanhan se ei mene merelle päin? En ymmärrä. 


- Tuossa on se mänty, joka on vanhassa 50 pennin kolikossa. 

- Miten niin SE mänty? Mistä tiedät, että se on justiin se mänty? 

- No se on vaan. Se on saman näköönen. 

- Vanhoja mäntyjä on joka paikassa. 

- Mutta tuo on siinä kolikossa! Kohta ei vissihin oo enää pennejäkään, kun tuloo ecut. 

- Eikö se oo ihan hyvä, että on yhteinen raha? 

- Ei. Sitten kaikki määrätähän jostain muualta. 


Tästä aiheesta ei kannata ehkä väitellä. Olkoon. Minulla on kaksi tonnia. Onneksi ei ole kuuma, Vaasassa yleensä on. 

Perillä mennään varmistamaan osallistuminen. Toivottavasti ei ihan heti tarvitse verryttelemään lähteä. On jalat istumisesta jumissa. 


- Se mun juoksu on vasta 20.20.

- Miten se niin pirun myöhään on? Siihen on neljä tuntia. 

- En tiedä. Ne puhu huonosti suomea, niin en jaksanut kysellä. 

- Oliko paljon osallistujia?

- Kaks tällä hetkellä. En nähnyt kuka toinen. 

- Tässä ehrittäs käymään Saulilla kahvilla. Joo, niin me tehräänki!

- Onko pakko? 

- Ei olla kauaa. Et sää tännekään voi jäädä. 


---

Löydetään Saulille. Ihme kyllä. Saulilla on hieno talo. Uima-allaskin. Meille on kahvit ja isä pakottaa minutkin juomaan. Ja taas on Marie-keksejä. Mikä perhana niissä on vanhojen mielestä niin hyvää? Saan onneksi myös Spritea. Saulilla on sitä aina. 

Pelataan pari koiraa ja lähdetään takaisin. Onneksi. Minun on vähän vaikea olla Anjan seurassa. Se ei tykkää, että ajan siitä mökin vierestä polkupyörällä. 

---

Käyn katsomassa listoja, että onko tullut uusia nimiä. Ei ole, mutta aikataulussa on punakynää. Lähtöä on siirretty yhdeksään! Ei saatana! 

- Ei tottajumalauta!? Ei ne osaa kyllä täällä kisoja järjestää! Ne maantiejuoksutkin oli päin persettä järjestetty. Käyrääs tuossa kaupungilla vähän kävelemäs. 

Käydään kaupungilla. Katsotaan jotain toria ja jotain armeijan paikkoja. Ei kiinnosta yhtään. En saa jäädä autoon. Isä syö jäätelön, minä en voi ennen kisaa. Saan leivän. 

Mennään takaisin kentälle. Lähdetään verryttelemään. Ensin vähän hölkkää ja sitten raviradalle juoksemaan. Kavioura on ärsyttävää juosta. Juostaan kaksi kertaa 500m aika kovaa. Rata pölyää ja takasuoralla tuulee. 

Tullaan kentälle ja kuulutus kertoo, että lähtö viivästyy maalikameraongelmien takia. Me ei olla koskaan kotona! Villi Pohjola jää näkemättä. Saatana! Osaisko äiti tai sisko laittaa sen videolle? Ei kyllä osaa. Perse! 

Vihdoin pilli soi. Kello on kymmentä vaille kymmenen. Korkeus on vielä kesken, muuten kentällä ei ole ketään. Juoksen yksin. 

- Neljänneltä kierrokselta sitten kiristät! 

- Mmm... 

En kiristä. Kisa on aivan hirveä. On vähän kylmä ja yksin ei ole mitään fiilistä juosta. Jalat on tyhjät. Aika on paska. 

- No se ei kulkenut. Olit aivan aikataulussa. Olisit kiristänyt neljännen kierroksen alussa. 

- Olisit itte! Lähdetään jo. Vaasa on perseestä! 

Laskeva kesäkuun aurinko on hieno. On kylmä ilta. Sumua pelloilla. Radiossa soi Tanita Tikaram. 

---


Rahamäntyjä on väitetysti monessa paikassa. Pudasjärvellä, Porissa ja Pusulassa ja tämä Laihialla. Ei siitä kuitenkaan ole todisteita, että sen mallina olisi mikään oikea mänty. 

EU oli akuutti asia tuolloin. Se jakoi kansaa vahvasti ja varsinkin maaseudun väestö oli sitä kovasti vastaan. Osin ihan aiheesta, vaikka on se näin melkein 30 vuoden jälkeen paljon hyvääkin tuonut. 

Vaasan Vasama järjesti nuo kisat. Järjestäjänä se oli tuolloin melkoisen kehno, mutta aktiivinen. Aikataulut ei pitänyt koskaan ja muutenkin se oli vähän vasurilla tehtyä. Nyt, kun kisajärjestämisestä on itselläkin paljon kokemusta, veikkaan talkoolaisia vain olleen liian vähän.

Sauli on isän setä. Urheilumies, joka opetti minulle uintitekniikkaa, mutta aika omapäinen persoona. Saulin vaimo Anja se vasta persoona olikin. Voisi sanoa, että persoonamme eivät kohdanneet, vaikka kyllä minä myöhemmin tulin molempien kanssa hyvin juttuun. Ehkä minä Anjan mielestä vain rikoin heidän mökkirauhaansa.

Kisa oli hirveä. Ei ollut fiilistä yksin ravata ja harjoittelukin oli kyllä kummallista ennen tuota päivää. 14x200m pururadalla lähes täysiä. Miksi? 

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Juoksutarinoita 23. Kurikan sisulisämaastot (28.5.1994)

Aurinko on laskemassa. Tuoksuu vähän muta ja maassa on vesisateen jäljiltä lätäköitä. Tienreunat vihertävät ja äiti oli nähnyt leskenlehtiä. Olemme juuri lopettaneet jalkapallon peluun koululla.

- Käydäänkö levähdysalueella katsomassa uusia telineitä?
- Kello on kyllä jo aika paljon...
- No ei siinä kauaa mene! Nössöt voi tietysti mennä kotiin.
- Mulla on huomenna kisat Kurikas. Pitää lähteä aikaasin.
- No mene kotiin, kusipää!
- Tuun mää mukaan, lähteekö Hata ja Jussi?
- Joo, mutta ei voi olla kauaa. Äitee suuttuu.

Ajetaan puoli kilometriä koululta levähdysalueelle. Melkein kaikilla on Hero-merkkinen maastopyörä. Opon pyörä on jo maalattu spraylla mattamustaksi ja lokarit on revitty pois. Levähdysalueen reunalla on vihreät telineet. 

- Aika siistit! Täs voi vetää leukoja tai tehdä kiepin.

Jussi ja Opo saa kiepin, minä ja Hata ei yritetä. Ei kuitenkaan saada. Lisäksi on punnerrus- ja vatsalihasteline. Ei siis mitään siistiä minulle, kun ei ole voimaa tehdä näistä mitään.

Opo ottaa vauhtia ja jarruttaa sladissa vesilätäkköön. Täysin uusi asfaltti luistaa hyvin ja veden saa lentämään kaarella, kun tulee oikealla tavalla lätäkön reunaan. Kaikki muutkin koittavat.

Haen vauhtia laiturin läheltä. Nyt tulee jättiroiskaus!

*Rysäys*

- Ai vittusaatana!
- Uuuh! Aiiiii!
- Jumalauta, ootteko kunnossa?!?
- Kyllä kai...
- PERKELE!
- Jussi ajo suoraan sun kylkeen! Kumpikaan ei kattonu! Pystyttekö kävelemään?
- Joo. Housut on rikki ja polvi ruvella. Kämmenet veressä.
- Mulla olkapää... Jarrukahvakin meni poikki... 
- Pyörät taitaa muuten olla kunnossa, Lytön vaihtaja on vääntyny.
- Tietysti.. Ny pitää mennä kotiin. Lippiskin likanen. 
- Joo, tuun saattamaan. Mee sää Hata Jussin kans!
- Joo.

Opo ajaa mun kanssa tienhaaraan asti. En anna sen tulla pidemmällä. Vien pyörän salaa luttiin. Pitää huomenna yrittää katsoa se vaihtaja.

- Kah. Mitäs sää oot tohloollu? Housut ravas ja käret veres.
- Olin maalivahti. Syöksyin vähän huonosti.
- Jo on touhua. Kallihit housut rikki. Käske äitees paikata! 

Saatanan pappa. Ei kukaan paikkaa housuja enää. Vähän nolot jotkut paikatut housut. Minä en kyllä vanhana pidä suoria housuja ja henkseleitä.

---

Moottoripyöräkello herättää. Polveen sattuu. Pitää äkkiä laittaa pitkät housut, niin ei isä vielä huomaa jälkeä. Pitääköhän siellä olla piikkarit?

- Nykkö sää vasta heräsit? Puolen tunnin päästä pitää olla jo menos!
- Kyllä mää ehdin...
- Toimippa reippaasti sitte!
- Joo joo...

Kurikkaan mennään ihan AU:n yhteiskuljetuksella. Meinaan istua yksin. Ei siellä kuitenkaan ole minun ikäisiä poikia.

Istun isän taakse. Minun takana istuu Jenni ja Maria. Maria hölöttää koko ajan. Se on suunnistaja ja pelaa se jääkiekkoakin. Ihan kiva, mutta vois välillä olla hiljaa.

- Hei, mitä matkaa sää juokset? Meillä on 3km. Onkohan teillä kisa meitä ennen? Voitko sitten kertoa millainen reitti? Mää oon ollut Kurikas suunnistamas. 
- Oisko kolme ja puoli... Meillä on varmaan teidän jälkeen. Naiset ensin. 
- Ai jaa? Suunnistuksessa voi olla toisinkin päin. Missäs siellä verrytellään? Verrytteletkö paljon? Onko... blaa blaa blaa... hölö hölö hölö... 

---

Olipa rauhoittava matka. Veijo jakaa kaikille numerot. Isä laittaa sen mun paitaan. Osaisin kyllä itsekin. "Jotta tuloo suorahan."

Lähdetään kiertämään porukalla rata. Veijo kertoo mistä kannattaa juosta. Se on juossut maaottelussa. Esteitä vissiin.

Rata on pirun mutkainen ja mäkinen. Aika kapeakin. Pitää olla tarkkana, ettei jää pussiin. Polveen koskee. Reitin varrella on liikaa pajupuskia. Kaipaisi raivaussahaa.

Verryttely on tahmea. On vähän vajaa luotto kuntoon. Ei ole treeneissä kulkenut. Jalat on pirun raskaat. Kari juoksee liian kevyesti vastaan. Se on treenannut ihan hulluna. Tiedän sen. 

PAM! Kirmataan kentältä maastoon. Reitti kapenee äkkiä ja jään siihen pussiin ja jumiin, jota aiemmin pelkäsin. Päätän kiristää alamäessä. 

Alamäessä hapottaa. Jalat ei liiku niin kuin pitäisi. Vähän sattuu polveenkin. Ehkä odotan vielä. Edellä on ainakin 10 juoksijaa. Kari menee jossain kaukana. Kisa ei kiinnosta. Mitä väliä sijoituksella?

AU:n tytöt kannustaa kentän lähellä. Jenni voitti oman sarjansa. Pitääkö se sitten kiristää? Päätän, että kiristän viimeisen sata metriä. Paska kisa. 

Kenttä näkyy ja kuulutus kuuluu. Kari on maalissa se voitti. Minulla on ainakin 300m matkaa. Olen ehkä 12:s. Pakko tässä on kympin joukkoon!

Kohennan lippiksen asentoa ja alan kiristää tahtia. Kovennan hengitystä. Ohitan kenttäalueella vielä yhden. Maali. Olisihan sitä ollut varaa juosta kovempaakin. 

- Noinko paljon jäi varaa loppuun? Liian hiljaa juoksit matkalla. 
- Niin juoksin. Ei kiinnostanut kisa. 
- Ei tänne sitten olis kannattanut lähtiäkään. 
- No ei. 

En jaksa verkata. Käyn suihkussa ja ostan irtokarkkeja. Menen linja-autoon istumaan. Melkein takapenkille. Syön kaikki karkit ja melkein koko kotimatkan oksettaa. Taipaluksen kylän kohdalla on todella huono olo. 

Illalla menen kalaan Heikin kanssa. Mukava heitellä rannoilta, kun lumpeet eivät vielä ole kasvaneet. 

---

Sapsalammen poikaporukka oli tiivis. Minä, Heikki, Jussi ja Petri pyörittiin tosi paljon yhdessä. Yläasteelle siirtyminen muutti sitä vähän, mutta kesään -94 liikuttiin porukassa. Edelleen porukka pitää ainakin osittain yhteyttä. Pete on tyttäreni kummisetä. 

Meillä oli erikoisia lempinimiä toisillemme. Opo, Lytö, Hata... Se kuului tuohon aikaan. Heikin isä, Atte, keksi kaikenmoisia nimihirviöitä. Tästä syystä itsekin keksin ihmisille outoja lempinimiä. 

Levähdysalue oli leirintäalueen ja parin kaupan ohella Sapsun ainut "paikka". Siellä käytiin, vaikkei siellä mitään ollut. Tuollaiset viriketelineet tuli tuolloin. 

Tuo suunnistaja-Maria valittiin lopulta Vuoden varus"mieheksi" ja on nykyään tutkijana Likesillä. Taisi suunnistaakin ihan ok. Oli selkeästi monipuolisin urheilija meidän ikäisistä tytöistä. Ja aivan älytön puhumaan. 

Kurikan kisa oli paska. Jotenkin ei lähtenyt yhtään. Kasvoin keväällä paljon ja kaikki tekeminen oli kankeaa. Motivaatiokin oli vaakalaudalla. 

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

juoksutarinoita 22. Aku (2.3.1994)

Huuli on puutunut. Oli hammaslääkäri. Vasemmalla alhaalla oli reikä. Ensimmäinen. Ikinä. Poraaminen on hirveää. Hiominen hirveämpää.

Kävelen sankarihautausmaan kohdalla linja-autoasemalle. Sankarihaudat näyttävät jotenkin juhlavalta lumisateessa. 

Kävisikö Ärrällä laittamassa pitkävedon? En käy, kun ei pysty puhumaan. Menen seisomaan pysäkille. Jos pääsisi ajoissa linja-autoon.

Alavuden linja-autoasema. Sen täytyy olla maailman rumin rakennus. Aseman kahvio on maailman tylyin paikka. Siellä ei saa hengata. Ja siellä haisee tupakka. Mikäs ääni tuo on?

- Säätana, sullon ne rahat! Minä annoon ne sulle! 
- Haista sinä paska! Et antanut rahoja vaan pirät ne itte, jotta saat tupakkia! 

Ei helvetti. Jorma ja Sirkka. Ja päissään, kuinkas muuten. Pakko mennä jonnekin taakse. Ei jaksa kuunnella niitä. Sulkavankylääset on hulluja.

Revin lippuvihkosta lipun ja annan Pentille. En kehtaa katsoa silmiin, kun pari kertaa olen painanut nappia tosi myöhään, jotta Pentti joutuu jarruttamaan tosissaan pysäkille. 

Menen toiseksi viimeiseen penkkiriviin istumaan. Sari istuu takarivissä. Se ei puhu minulle. Jorman ja Sirkan lisäksi autoon tulee myös Aatos. Se on vammainen. 

Autossa tuoksuu tunkkaiset penkit ja vanha viina. Voi tuoksua tuorekin viina. Tuoksuu myös hiki. Jorma on entinen postinkantaja. Sirkka kaupungilla ihme kyllä vieläkin töissä. 

- Aatos! Hei, Aatos, kuule! Eläkelääset ne mun tyäpaikkani vei! Antoovat, saatana, potkut! 
- Juu, juu. Kyllä, kyllä. Juu, juu. 
- Näin se on, kuule! Otakko huikan? 
- Ei, ei. Aatos ei juo. Ei. 
- Anna nyt, jumalauta, sen olla! Pullo tänne!
- Pistäkäähän se pullo pois, kun täällä autossa ei saa juoda. 

Hyvä, Pentti! Pistä ne pihalle! Lähdetään liikkeelle. Kyntäjällä on paljon autoja. Ihmiset on päässeet töistä. Uskaltaisko nukkua hetken? 

Säpsähdys. Ollaan Jokivarren risteyksessä jo. Yritän pysyä hereillä. Lämmin auto on älyttömän unettava. Sari jää Ritarin risteykseen. 

Painan nappia ja nousen kyydistä. Vedän henkeen pakokaasua, koska vanhan viinan ja hien sekoitus meinaa oksettaa. 

Katson postilaatikkoon ja vilkaisen tien pintaa. Luminen. Ei aurattu tai karhuttu. Aika ankea juosta. Pitää lähteä heti lenkille, koska koko ajan sataa lisää lunta. 

---

Juurakon mäki on liukas. Oikaisen S-mutkan, vaikka reunat on kaltevat. Se lyhentää kuitenkin matkaa. Pyylammen päästä ei järvelle juuri näy. Sataa niin paljon lunta. Pyylammen nousussa päässä soi CMX:n Kultanaamio. Keneltähän sen levyn voisi kopioida?

WROUH! Jumalauta! Säikähdän. Se on Aku! Ei kai se irti ole? WROUH, WROUH! On se. Voi helvetti! Kylmä hiki iskee läpi kehon. Kiristän vauhtia. WROUH, WROUH! Kuulen kuinka kynnet napsuu tien pintaan. Lisään vauhtia. "MEE KOTIAS SIITÄ!" WROUH! Aku saavuttaa ja juoksee vierelle. Se tappaa minut! Puree ainakin. WROUH! Sen kieli on ulkona ja kuola lentää suupielistä. Hampaat välkkyy. Se painaa varmaan kaksi kertaa minun verran. Juoksen aivan täysiä. WROUH! Aku pysähtyy. Minä jatkan juoksemista Antin talolle asti.

Katson taakseni. Aku seisoo ja katsoo minua. Lähteekö se vielä perään? Ei lähde. Juoksen Arvon risteykseen ja kävelen hetken. Kädet tärisee.

Helvetin koirat! Pitäisivät kiinni ne! Kai Juhanin koira sentään on kiinni? Huomenna juoksen toista kautta Pyylammen puoliväliin ja samaa reittiä takaisin. Ei ole ainakaan koiria.

---

Minulla ei lapsena ollut hampaissa reikiä. Ensimmäinen vasta yläasteella. Sen jälkeen niitä toki on ollut ja luulen, että olen perinyt vähän heikot hampaat äidiltäni.

Neljän linja-auto oli ankea. Siinä kulki harvoin ikätovereita. Mieluummin epämääräistä sakkia. Jorma ja Sirkka oli vakiokulkijoita. Tappelivat keskenään aina. Jormalta meni työpaikka, kun posti vähensi jakajia. Siitä alkoi kupin otto ja mökyööliin taisi lähteä henkikin vai olisiko mies jopa tapettu, en muista tarkasti. Surullinen tapaus kuitenkin.

Aku oli Pyylammen mäellä asustava koira. Rottweiler ja iso sellainen. Varmasti sen 60 kiloa. Siihen aikaan koirat olivat pääasiassa irti elleivät olleet metsästyskoiria. Irti oli Akukin ja lähti usein perään. 

Silloin pelkäsin koiria, koska lapsena olin jäänyt kahden koiran jyräämäksi ja isää oli lenkillä purrut koira. Nyt koiran omistajana pelko on kaikonnut ja tiedän, että Aku oli vain innoissaan, kun joku juoksi ohi. Aku oli lopulta tosi kiltti koira. Muutama vuosi myöhemmin uskalsin sitä vähän silittääkin. 

Tuolloin ne kuitenkin pelottivat ja juoksinkin seuraavat Pyylammen kierrot puoliväliin ja takaisin. Se oli toisaalta myös turvallisempaa vähäisemmän liikenteen takia. 

tiistai 11. lokakuuta 2022

Juoksutarinoita 21. Ei kiinnosta I (20.1.-2.2.1994)



- Voisit vähän käydä lenkillä.
- Joo joo.
- Ei se juoksu vanhasta muistista kulje.
- Ei huvita.
- Eipä tietenkään. Ei sitten myöskään pärjää.
- Juoksu on niin tylsää. Siinä ei tapahdu mitään.
- Ei kaikessa pidä aina tapahtua jotain. Käy edes hiihtämässä.
- Ei oo hyviä latuja.
- Ei ennenkään latuja ollut, ne hiihrettihin itte. Muutaman päivän päästä ne on pirun hyvät, jos tarkasti tekee.
- Jaa.
- "jaa ja jaa". Lopetapa se vänkyttäminen ja hae puita! Papalle kans. 
- Kohta. 
- Ei, kun nyt. 
- Höh. 

Menen illalla pelaamaan jääkiekkoa. Talvella juostessa nilkkoihin menee lunta ja se on niin paskaa. Ladut voi olla hyvät, mutta sauvat uppoaa aina. Isä on pahalla päällä, kun en käy lenkillä. Ei kannata nyt uutta tietokonetta kysellä.

Saatanan puut! Miksei meillä voi olla normaalia? Lämmintä koko talossa. En jaksa.

---

- Äiti täällä. Lähden nyt töistä. Laitapa hellaan tuli ja pese perunat. Laitan sitten makkarakastiketta kun tuun.
- Onko pakko? Oon lähdös koululle pelaamaan.
- Ensin syöt ja jos et itse syö, niin muut syö. Ei ole, Tomi, iso homma.
- Joo, joo. Mitäs Sanna ja Sami tekee?
- Ne on vielä pieniä. Sanna voi laittaa astiat pöytään.
- ja tiskata!
- No, katsotaan.
- Moikka.
- Mnnöö...

Perse. "Hae puut, laita tuli, pese perunat". Joudun tekemään ihan kaikki! Laitan radion päälle. Aina on joku Järviradio tai Radio Suomi. Missä on Radiomafia? Ahtisaaresta tuli presidentti. Se on huono. Kai. Isän mielestä ainakin. Jes! Green Day soi, se on hyvä!

---

- Mää lähden nyt kuoroon. Haen Topin kyytiin. 
- Vie mut koululle samalla. 
- Itte saat mennä, kun et lenkilläkään käynyt. Tulee edes vähän liikuntaa. 
- Jääkiekko ON liikuntaa. 
- No ei kummoista. Nyt en ehri viemään. 
- Ei sitte, saatana! 
- Tomi, älä manaa! 
- Saatanan saatana!
- Nyt suu kiinni tai et lähde minnekään pelaamaan!

Paiskaan oven niin kovaa kiinni, että pappa tulee omalle ovelleen. Jumalauta, nuo ei ymmärrä mitään! Puen, laitan luistimet mailaan ja otan potkukelkan. En varmaan kävele!

Minulla on Grafin valko-siniset luistimet ja Titanin 4020 maila. Se on vähän lyhyt, pitäs ostaa Montrealin 66 tai 88.

Ei perkele ja justiin ajaa hiekoitusauto! Kelkka tihkoo. Ja meillä on vain 150 vuotta vanhoja kelkkoja, jossa ei ole muovijalaksia. Kipinät vaan lentää. Pakko mennä vanhan tien kautta ja sitä ei varmasti ole aurattu.

Koululla on jo porukkaa. Varmaan ovat jo tehneet jaot, kun tuun näin myöhään. Työnnän kelkan reteästi lumipenkkaan ja menen laittamaan luistimet.

---

- Eiköhän se riitä. Kello on kahdeksan!
- Heikki, onko mun kiekko siellä maalissa?
- On, ota kiinni!

Heikki vippaa kiekon löysästi kohti. Minulla on kädet luistinten nauhoissa, joten voin vain väistää. Väistän väärään suuntaan. Kiekko osuu suoraan ylähuuleen oikealle.

- Voi vittu! Sori!
- Ei sattunut, mutta tuleeko verta?
- No ihan helvetisti! Laita jääpaakku siihen! Käydään näyttämässä äiteelle!
- Ei tarvi. Lähden kotiin ja laitan laastarin.
- Sori, ei ollut tarkoitus.
- Minähän se väistin väärään suuntaan. Tere!
- Tere!

---

- Herran ihme, mitä sulle on tapahtunut?
- Kelkka tihkas, niin löin huulen sarviin.
- Tuo pitää neuloa. Laitapa kuivat vaatteet, niin lähdetään päivystykseen.
- Ei tarvi. Ihan hyvä se on.
- Pitää varmasti, siihen jää muuten iso arpi.
- Paska...
- Nyt sitten kielenkäyttöä!
- Joo joo...


---

Pitkän flunssakauden jälkeen minua ei kiinnostanut lenkkeily yhtään. Pimeys ja kylmyys ja huono kunto ärsytti. Tuli lopsaus, kuten Julma sanoi. Liikuinhan minä. Pelasin päivässä sen 2-3 tuntia jääkiekkoa. Siihen koululiikunnat päälle. Mutta ei se jääkiekko niin paljon juoksua palvellut. Se oli koko ajan aika kovatehoista,kun vaihtomiehiä ei välttämättä ollut.

Meillä oli kyllä sähköhellakin, mutta lämmitys oli pääsääntöisesti puulla, joten puuhellaa käytettiin. Perunoiden hakeminen ja peseminen oli ankeaa, tulen laitto ihan mukavaa. Paitsi usein oli märkiä puita ja hellan pesä puihin nähden ahdas. Aina kädet noessa.

Meillä ei sellaista oikeasti hyvää potkukelkkaa ollut minun lapsena ollessa. Ne oli sellaisia vanhoja, harmaantuneita, piikkijalaksisia tappokelkkoja. Menivät mihin sattuu ja tihkoivat niin pirusti. Potkukelkalla kuitenkin käytiin pelaamassa ja ala-asteella koulussakin aina, jos oli keliä.

Ei meillä mitenkään erityisen tiukkaa kuria kotona ollut. Selvät säännöt kuitenkin oli. Puhetapa vaan oli sellainen vähän töksäyttelevä. Silti kiroilu ei lapsilta ollut oikein suotavaa. Mutta kyllähän se yläasteella tarttui. Siitä kuitenkin tuli sanomista. Tuossa vaiheessa alkoi sellainen murrosiän uhmakin kasvamaan. 

En voinut kertoa, mitä oikeasti tapahtui. Sitten olisi joutunut pitämään kypärää päässä, eikä muillakaan ollut. Kelkkaan lyöminen oli hyvä selitys. Onneksi äiti vei neulottavaksi. Kolme tikkiä huuleen ja silti on vielä arpi. Olisi ollut melko ruma ylähuuli ilman. En muista, tulinko tätä valhetta äidille koskaan kertoneeksi. 

torstai 6. lokakuuta 2022

Juoksutarinoita 20. Kolari Tampereella (8.1.1994)

Toyota Corolla. Lada. Toyota Carina. Saab 9000. Mitsubishi Colt. Ford Sierra. Lada. Opel Ascona. Poliisi! Opel Calibralla! Siis liikkuvat! 

Yritän tunnistaa autoja edestäpäin. Tiedän melkein kaikki. En Ladojen malleja. Ei tarvitsekaan. Veli pelaa käsikonsolipeliä. Sisko lukee.

- Vieläkö on pitkä matka?
- Ei. Kohta ollaan Orituvalla.
- Käydään Orituvalla!
- Ei käydä. Ei tarvita mitään.
- Mulla on nälkä!
- Kolarikadulla saa jotain syömistä.

Orituvalla käydään vaan kesällä, jos silloinkaan. Korkeintaan vessassa ja ehkä Eskimo-puikot hakemassa. Onneksi pian ollaan perillä. Ollaan menossa minun kummeille. Siellä on todennäköisesti pizzaa, koska Eija tietää, että mun herkkuruokaa on pizza. 

Ravintola Rustholli. Käytiin siellä neljännen luokan luokkaretkellä. Sampo ja Hilkka oli vahteina, kun Aarno sai sydärin. Nyt ollaan lähellä, koska ollaan jo liikennevaloissa. Golf-kenttä. Pelaako sitäkään kukaan oikeasti? Greg Norman ja Nick Faldo ehkä. Suomessa ei kukaan. 

Pari kilsaa enää.

- VARO!! 

*RUSAHDUS JA KOLINAA*

- Sattuiko teihin!? Sattuiko!? Ootteko kunnossa?! Voi hyvä jumala! 
- *itkua*
- Ei sattunut. 
- Perkele, se tuli vaan eteen!

Äiti ei pääse autosta, vaan katsoo siskoa ja veljeä etupenkkien välistä. Isä nousee autosta ja menee katsomaan autoa, Minäkin nousen autosta. 

Taksi ajoi huoltoaseman pihasta Toyota Camryn oikeaan etukulmaan. Taksin kuskina on noin viisikymppinen nainen, joka on hiukan hysteerinen, mutta näyttää olevan kunnossa. Isä käskee minut takaisin autoon. 

Menen takaisin autoon. Paikalle tulee poliisit ja ilmeisesti taksia ajaneen naisen poika, joka antaa kyllä tulla äidilleen sellaista kieltä, ettei meillä moista kuunneltaisi. 

---

Meidän pitää jäädä yöksi, auto ei ole ajokunnossa. Se jääminen tietysti on hyvä asia. Vähän ahdasta vain yhdeksälle ihmiselle olla kaksiossa, mutta voidaan pelata C64:sta ja muutenkin on siistiä, koska kummit on parhaita. 

Minulla on sellaiset vaatteet, että käyn Arton kanssa lenkillä. En pärjää sille. Saatana. Kerrostalon saunavuorolla on aina jännää, joten häviökään ei niin pitkään haittaa. Yöllä pelataan Wizards of Waria. 

---

Perinteinen automatka sukuloimaan. Meillä oli sonneja navetallinen, joten yön yli reissuja ei usein ollut. Tämänkään ei pitänyt. Taksia ajanut nainen ei ollut nähnyt meidän valkoista Camrya ollenkaan. Törmäys ei ollut kovsvauhtinen, mutta etuposki meni sisään ja auto huoltoon. 

Tuohon aikaan osasin lähes kaikki automallit. Olisi ne Ladatkin saattaneet mennä. Varsinkaan pimeällä matkustaessa ei ollut paljon muuta tekemistä kuin tunnistaa autoja etuvaloista. Silloin oli olemassa vielä liikkuva poliisi, jolla oli Opel Calibroja. Se oli olevinaan urheiluauto ja varmaan ehjänä ollessaan näin olikin. 

Golf ei ollut sellainen kaikkien laji mitä se tänä päivänä on. Tietokonepeleissä sitä oli, mutta Suomessa sitä pelasivat vain snobit. Golf-kenttiä kuitenkin ajoittain näki.

Kummisetäni Arto oli tuolloin vielä kovakuntoinen mies. Niitä ainoita harrastamattomia, jolle en tahtonut aina juoksussa pärjätä. Tuolla kertaa ei varusteetkaan olleet ihan priimaa. Tuulihousut, koululenkkarit ja gollege-paita. Raskaat päällä. Ja varmaan vähän järkytystä kolarista. 

Tapauksena tämä ei ole ihmeellinen, mutta hyvin muistettava. En ihan ole varma, olimmeko tosiaan siellä kaksiossa yötä vai jopa jossain hostellissa, mutta se ei suuria muuta. Vakuutus korvasi taksimatkan kotikylän taksilla takaisin. 

keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Juoksutarinoita 19. Vuosi 1993




Vuonna 1993 aloin oikeasti tapailemaan ohjelmoidun harjoittelun säveliä. Vaikka pianon tapailu yläasteelle siirtyessä jäikin. Piano tuntui nössöltä, koska "oikea" musiikki soitettiin kitaralla. En kuitenkaan jaksanut niin paljon syttyä, että olisin sitä alkanut harjoitella. Alkuvuodesta treeniä tuli minulle ihan eri määrissä. 20-40 km viikossa. Tosin loppuvuodesta olin melkein puolitoista kuukautta flunssassa. 

Lenkkipäiväkirjaan ei kuitenkaan ole merkitty niitä kymmeniä ja jopa satoja jääkiekkotunteja, joita talvella tuli. Ei siellä ole hiihtojakaan. Tai ylipäätään mitään muuta lajia. Ei se ollut treeniä, vaan vapaa-aikaa. Puuttuu sieltä myös kotihommat. Metsätyöt, heinätyöt, polttopuuhommat, kivien keruut ja muu sellainen pakollinen paha, joka nyt näyttäytyy ihan fiksulta. Silloin niihin meni "koko elämä", isän mielestä noin prosentti siitä, mitä hän oli joutunut lapsena tekemään. Nyt on hetkiä, jolloin helposti voisi vaihtaa toimistohommat niihin puun paasaamisiin. 

Eihän sitä toisaalta ollutkaan paljoa muuta tekemistä. Illalla katsottiin Onnenpyörää tai Kummelia, mutta muuten pelailtiin tai oltiin mäenlaskussa. Lama oli synkeimmillään. En minä osannut sitä meidän elämästä edes huomata. Ei sellainen kulutusjuhla ollut meidän talon juttu. Elämä pyöri eri juttujen ympärillä. Minulla pääasiassa liikkumisen ja urheilun. 

Aika paljon värkkäsin myös pienoismalleja. Osaan vieläkin useita vanhoja sotalaitteita nimetä nähdessäni. Varsinkin lentäviä. On tullut kuvastoja selailtua. Suosikki on Vought F4U Corsair. Siistit siivet. Vieläkin on semmoinen fiilis, että voisi joskus jonkun pienoismallin värkätä. Ainakin leluosastolla V:n kanssa käyn niitä fiilistelemässä.


Samalla kuuntelin Radiomafiaa. Pet Shop Boysin Go West, Aerosmithin Livin' on The Edge ja Faith No Moren I'm Easy sytyttivät, mutta sellainen musafanitus ei ollut vielä syntynyt. Syntyy se kyllä, ei huolta.

Muistan vain muutamia maailmantapahtumia tuolta ajalta. Bill Clintonin valinta presidentiksi, hätänumeron vaihtuminen kolmesta nollasta 112:een, Daavidin oksan itsemurhat, Brandon Leen ja Pablo Escobarin kuolemat ja elämäntapaintiaanit. Sanottiin muuten yhtä Mariaa elämäntapainkkariksi, koska se oli vähän hippi ja se oli niin out ysärillä. 

Urheilusta taas muistan vaikka mitä. En tosin tarkkoja tuloksia. Tommi Ahvala pärjäsi trialissa. Pahin kilpakumppaninsa oli Jordi Tarrés. Andi Goldberger hallitsi mäkihypyssä ja Kenji Ogiwara yhdistetyssä. Dählie ja Yegorova hiihdossa. Silloin ensi kertaa vilahti mielessä, että ovatkohan nuo doupanneet.

Yleisurheilukisojen aikana treenimotivaatio kasvoi. Sotomayorin ME:n jälkeen hypittiin Sapsun koululla korkeutta. Jacksonin ME:n jälkeen olisi voinut juosta aitoja, mutta niitä ei ollut saatavilla. Perunapellon vakojen yli vähän mallailtiin. Noureddine Morceli oli juoksijoista suosikki ja Kiinan naiset vähiten suosikkeja. 

Juoksuharjoittelu oli vähän sillisalaattia, mutta kyllä sitä tuli. Tein paljon vetoja. Eri mittaisia, mutta tällä tietoa liian pitkiä ja hapollisia. Ei ollut maksa vielä siinä formussa, että olisi niitä hyvin polttanut. Varsinkin pitkät mäkivedot olivat aika tappoa. Ei siihen aikaan ollut valmennustietouttakaan siinä määrin saatavilla. Kyllähän isä kävi valmennuskursseillakin, mutta semmoista kokeilua se oli. En minä kuitenkaan pahoillani siitä ollut, että sai juosta kovaa. Päinvastoin.

Oli siellä harjoittelussa toisaalta paljon hyvääkin. Kiihtyvää VK:ta tuli paljon, PK-harjoitteluun nähden liikaakin. Ja nopeusharjoittelua oli mukavasti. Lyhyitä, teräviä suorituksia metsätiellä tai navetan edessä. Rytmityksen vaan olisi voinut tehdä toisin.

Lamaan nähden kisoissa kuljettiin paljon. Eipä se kyllä bensakaan ollut ihan samoissa sfääreissä. Eikä syöty huoltoasemilla, kun oli eväät. Nakkeja ostettiin autossa syötäväksi. Ja keksejä. Helvetin kuivia Marie-keksejä.

Yläaste alkoi ja kuukausittaisten diskojen myötä alkoi vastakkaisesta sukupuolesta löytymään siedettäviäkin piirteitä. Koulu nyt ei varsinaisesti muuten kiinnostanut. Vieläkään.

Sellaista oman polun etsimistä se oli. 

torstai 22. syyskuuta 2022

Juoksutarinoita 18. Ensimmäinen sykemittari (24.10.1993)

 


Isä tutkii tuvan pöydän ääressä sykemittarin ohjeita. Ne on englanniksi ja mukana on myös käsinkirjoitetut kopiot suomennoksesta. Laatikossa lukee Polar. Isä haki sen joltain Veijolta.

- Kohta lähdetään Pyylammen kiertoon. Saat laittaa tämän päälle.
- Onko pakko?
- On, jos meinaat saada peliaikaa tietokoneelle.

Eli on pakko. Kopioin Eskolta The Lost Vikingsin ja haluan pelata sitä vielä. Puhun veljenkin peliajan itselleni, niin että se saa katsoa, kun pelaan. Sisko ei sitä aikaansa kyllä anna.

On kylmä. Pakkasta. Kirkas taivas. Pitää siis laittaa pipo. Ehkä kaulurikin, vaikka se kutittaa.

- No niin, tämä tulee paidan alle. Nostapa paitaa.

Panta tuntuu kylmälle ja kovalle. Ja liian isolle. Isä solmii pannan, koska kiristysvara loppuu.

- Nyt tuo solmu jää ärsyttävästi tuohon kainaloon.
- Hyvä se on. Ei kaikesta pienestä kannata välittää. Pitää oppia vähän kestämään tuollaisia. Sitten rannekello kätehen!

Panta on perseestä. Solmu hiertää jo nyt. Kello on iso, se ei mene hyvin takin hihan alle. En ole koskaan juossut rannekellon kanssa. Ei mulla hyvää kelloa kyllä ole ollutkaan.

Kävellään tienhaaraan. Pyörittelen käsiä ja teen vähän vuorohyppelyitä. Kiristän kengännauhat. Hiekkatie on jäätynyt. Traktorinjäljet on ihan kovat. Autojen pakokaasut näkyvät jotenkin selvästi. Haapoihin vielä jääneet lehdet rapisevat, vaikkei oikeastaan tuule.

- No sitten piti painaa tuosta punaasesta napista ja sellaanen syrämmen kuva alkaa vilkkumahan siinä yläkulmassa.
- Vilkkuu. Mutta muuta ei näy. Näkyykö tästä aika?
- Pitääs sen näkyä. Painapa uudestaan!
- Jotain vilahti, mutta lukuja ei näy.
- Mikäs piru siinä nyt on? Paina vielä kerran!
- Nyt alkoi kello käymään. Ja sydän vilkkuu.
- Hyvä. Sitten matkaan!

Lähdetään Harjulle päin. Kellon takia hiha nousee koko ajan ylös. Ranne jää paljaaksi. Paska kello. Mitä jollain sykkeellä tekee? Ihan sama.

- Mitä syke näyttää?
- Ei mitään. Kellossa ei näy mitään.
- Perkele! Se ei varmaan oo tarpeeks kireällä tai ei saa kontaktia, kun oot tuollaanen luikero. Nosta paitaa!

Isä kostuttaa mittarin elektrodeja omalla sylyllään.

- Hyi helvetti! Olisin minä nyt itsekin voinut!
- Älä valita! Nyt se taas toimii. Sen pitäis piipata, jos mennään liian korkeille sykkeille.

Jatketaan matkaa. Syke ei koko ajan näy, mutta en jaksa sanoa isälle siitä. Aika kyllä pyörii. Kunhan pääsee äkkiä pois täältä.

Noustaan Pyylammen mäkeä ja kello alkaa piippaamaan.

- Nyt pitää hiljentää vauhtia!
- Hiljentää!? Me juostaan jo nyt hiljaa!
- jos menee yli 155, niin se on liian kovaa.
- Mistä sää sen muka tiedät?
- Niin se Veijo sano. Ja Taisto.
- Mistä ne sen muka tietää?
- Ne on kuule pikkuusen enemmän juossu! Nyt hiljaa! Mäen päällä voi taas kiihdyttää.

Mäen laen jälkeen piippaus loppuu. Aku haukahtaa pensasaidan takana ja piippaus alkaa. Toivottavasti se ei ole irti.

Kello piippaa nyt tasaisin väliajoin ja koko ajan pitää hidastaa. Hermo alkaa mennä koko mittariin.

- Onko sulla noin huono kunto, että tuollakaan sykkeellä ei voi juosta? Pitää alottaa juoksemaan pitkiä lenkkejä aivan hiljaa. Tai kävelemään.
- Ei kai tämä mittari nyt meille jää?
- Ei sillä oo kiire. Se Veijo lähtee jäänmurtajalle töihin. Kyllä sitä nyt pidetään tässä PK-kaudella.
- Millä PK-kaudella?
- Peruskunto. Sitä on tästä nyt ainakin tuonne tammikuun loppuun. Paljon pitkää ja hidasta lenkkiä.

Kuulostaa aivan helvetin tylsältä. Mittari piippaa koko ajan. Vyö kutittaa. Otan pannasta takin läpi kiinni ja ravistan ylös alas. Syke katoaa. Mutta piippauskin loppuu. En kerro isälle, ettei sykettä näy. Voidaan juosta jotain järkevää vauhtia kotiin. Palo-Pentti tulee vastaan.

- Nyt sitten painat punaasesta, niin se kello pysähtyy. Paljonko meni?
- 56.59.
- Niin kauan? Olis luullut, että sun kunto on parempi.

Mitä se hidas lenkki mun kunnosta kertoo? Juostais täysiä, niin et pysyis mukana. Saatanan mittari. Heitän se järveen.

Menen suoraan suihkuhuoneeseen. On kylmä. Ei tuollaisessa vauhdissa tule hiki. Jaksaako käydä edes suihkussa?


---


Sykemittarit olivat tulleet ja isä halusi sellaista koittaa. Minulle. Veijo, jolta se haettiin oli vähän erikoinen tyyppi, mutta jostain syystä sillä oli paljon mittareita.

Mistään sykerajoista ei isällä ollut tietoakaan, eikä kyllä niillä vanhemmilla miehilläkään. Tuulesta vaan temmattiin, että "se on varmaan tuo 155 hyvä raja". Paskat. 

Minä olin laiha, nuori poika, jolla sykeskaala on aina ollut laaja. Sykkeet olivat välillä 32-214. Aikuisenakin kevyet lenkit olivat 140-150 bpm välissä. Tuosta voisi arvioida, että tuolloin 160-170 väliin olisi voinut olla enemmän oikein.

Tuon jälkeen juostiin muutamia kertoja tuolla "arvioidulla" sykkeellä, mutta kun Pyylammen kierto alkoi kestämään yli tunnin, alkoi isäkin kääntymään sille suunnalle, että raja on väärä. Tuon lenkin keskisyke oli muuten 179.

Mittarit olivat tuolloin vaivalloisia. Ja aika pitkään sen jälkeenkin. Kontaktia ei saanut ja patteri oli loppu ja vaikka mitä. On minulle niitä asioita, jossa hermo menee, kun sykemittari ei ota kontaktia. Se on johtanut äärimmäsiin tekoihin, joihin tullaan vielä myöhemmin. Toimimaton elektroniikka ketuttaa.

Meillä sai tietokoneeseen peliaikaa eri tavoin. Minä ja veli juoksemalla ja sisko pianoa soittamalla. Joku hyvin lyhyt perusaika oli ja siihen päälle sitten sai bonusta harrastamalla. Sitä sai myös säästää varastoon. Silloin tuo "ruutuaikarajoitus" ärsytti, mutta ihan fiksua se oli.