Juoksutarinoita 92. Petten ja Teron kanssa Kuortanehallilla (18.1.1998)

Äiti on sairaslomalla. Kai se saa jotain hoitoja. Kotona se kuitenkin pääasiassa on. Siinä on se hyvä puoli, että se tekee aamupalaa.

Sulkavankylän urheilutalolla pelaavat sählyä. Meinasin mennä sinne, vaikka illalla on Kuortanehallivuoro. Hyvin siitä ehtii.

- Onkohan tuas ny oikeen järkiä?

- Miten niin?

- Sullon vetoja tänään, niin sitte mennä jäätymään sählyyn ja vielä mopolla. Turhaa väsyttää lihakset.

- Ei ne siitä väsy. Se on niin pieni se salikin.

- Menöö vielä nilikat.

- Pöh!

- Tohlolta vaikuttaa...

Tohlolta. Jumalauta. Minähän liikun. Urheilen. Mitä tohloa siitä olis? Kyllä isä ei ymmärrä mistään mitään. 

Ajelen mopolla urheilutalolle. Siellä ei äärettömän lämmin ole, eikä ole kyllä pihallakaan. Mulla on vähän paska maila ja se ei kyllä tuosta pakkasesta tykkää. 

Hannu, V-P ja Esko siellä jo on. Ja Mikko. Samu, Markku ja Manu vissiin tulee pian. Lattia on liukas. Siellä on ollut tanssit ja perunajauhoja on kylvetty lattiaan. Ärsyttää salissa sen sivuseinän tolpatkin. Ei ole seinän kautta syötöille mahdollisuutta. 

Pelaillaan pari tuntia. Kuuma on ja lopulta Velin kanssa vääntäessäni saan ProStickini paskaksi. Ruts vaan, saatana! 

---

Isä vie Vesitorninmäelle. Petterin kyydillä mennään kolmestaan Kuortaneelle. Vesitorninmäki on ihan mukavaa aluetta, mutta Kaarti sinne mennessä jotenkin pirun ankeaa. Ei puita. Vain väsyneitä rivitaloja. Ihmisillä on varmasti vain tylsiä elämiä.

- Noh, mää tuun sitte kahreksan mais hakemahan.

- Joo...

- Koita ny sitte pysyä peräs!

- Joo joo!

Eihän se nyt kisa ole.

Soitan ovikelloa. Tero tulee avaamaan.

- Morjens!

- Moro. Mikä aikataulu? Otanko kengät pois?

- Eiköhän mennä! Petteri tulee pelkissä boksereissa Teron taakse.

- Eli otan...

- HOHOOOHOHO!

Tero nauraa mielipuolisesti. On se kyllä vähän hullu. Sellainen elokuvien täyskahjo.

Pojat pakkaavat. Minä jutustelen Eskon kanssa. Esko oli minun yläasteen ruotsin opettaja. Rauhallinen tennismies. 

Vihdoin ollaan valmiina hyppäämään Petten autoon. Valkoinen Corolla on iskuvalmiina Kuortaneen matkaan. Billy Idol soi. Autossa haisee Toyotalle. Niissä on ominaistuoksu. Mukava mennä, mutta toisaalta vedot myös vähän kauhistuttavat. Huominen koulupäivä ärsyttää. 

---

Käydään pihalla verkalla ja mennään päätypukkariin. En ikinä mene siihen toiseen. Hallissa on muitakin alavutelaisia ja lisäksi Eduard Hämäläinen on hyppäämässä korkeutta. Tartan tuoksuu. 

On vuoden eka ratatreeni. Aika kevyt ja lenkkareilla. Ettei jalat hajoa. Kaarteet ovat alhaalla. Ensin tonni, vedetään vuorovedolla noin 300m per jätkä. 3.03. Hölkätään 600 metriä. Vuorossa 400 metriä. 68 sekkaa. Hölkkää 400 metriä ja lopuksi 200 metriä 29 sekuntiin. 

- Olipa helppo! 

- Aika löysä. Olisko jopa liian löysä? 

- Ei. Se piti pitää tosi helppona. Sitten ois vielä kymppi kertaa satku. 

- Juostaanko se kierroksella vai suoralla? 

- Mennään kierroksella ja satasen hölkkäpalautus. 

- Ja taas vuorovedolla? 

- Joo. Tero voi vetää viimesen munasillaan. 

- HOHOHOOOHOHOO! 

- Ootte sairaita... 

Viimeinen veto on tietysti kisa. Petteri voittaa, minä vähän ennen Teroa. Loppuverkka hallissa ja sitten kahviossa Hart-Sport ja kreemimunkki. Kenossa vitosen kimppa. 

---

ProStick eli nykyinen Fat Pipe. ProStick Spider oli vihreänmusta maila, jossa oli hämähäkinseittikuviointi. Ihan hyvä maila, mutta ei mikään ääretön. Aika painava. 

Tero ja Pette olivat niitä harvoja hulluja, jotka juoksivat. Pette aloitti aika myöhään, ehkä lukiossa vasta. Sitä ennen pelasi sulkapalloa. Omien sanojensa mukaan siihen asti ryyppäsi ja kessutteli, mutta vaikea sanoa, mikä on totta. Sen verran kaheli veljespari on kyseessä, että reissuista on väkisin tullut ikimuistoisia. 

Muistelisin, että Petterillä oli valkoinen Corolla, mutta voin olla väärässäkin. Yleensä ihmisten entisissä autoissa en. Poikien isällä oli kutenkin taatusti Primera. Siitä olen varma. 

Kuortaneella vietetään vielä monet tarinat, mutta hallin tuoksu on yksi niistä lapsuuden ja nuoruuden tuoksuista. Hieno ja vauhdinsekainen, mutta samalla niin ahdistava, tunkkainen ja tuskainen. 

Edelleen muuten puhutaan päällysteissä Tartanista, vailla sitä se ollut 1960-1970-luvulla. Sen jälkeen tuli alkuperäinen Mondo, Novotan ja Spurtan 1980-luvulla. Ysärillä sitten Polytan ja Rekortan, jota muuten on eniten Suomen kentillä. Samaan aikaan alkoi maailmalla yleistyä Mondon uusi versio, jota nykyisin lienee eniten uusien kenttien päällysteenä. Minun lapsuudessa tosin oli vielä useita tiilimurska- ja kivituhkaratojakin. Jossain jopa kumiasfaltti. 

Eduard treenasi Kuortaneella. Asui myös. Mies siirtyi edustamaan Suomea tultuaan hajonneesta Neuvostoliitosta IVY:n edustamisen kautta lopulta Suomeen. Hyvin itäpainotteinen treenaustapa. Eli pirusti juoksua ja liian vähän heittolajeja. Päälle vielä sopivasti tupakkaa. "Eetu" ja isänsä Pavel oli yleinen näky Kuortaneella vielä kauan.

Juoksutarinoita 91. Vuosi 1997

Koulu kiinnosti kovin vähän. Tai oikeastaan tietyt aineet kiinnostivat, mutta ei mitään läksyjä kyllä omaehtoisesti tullut tehtyä. Hankalat tai tylsät tunnit perusteltiin itsellemme jollain tekosyyllä mieluummin lintsattaviksi. Tylsyyden kestäminen oli minimissään, kavereiden tärkeys maksimissaan.

Seurasin urheilua kuin hullu. Enemmän kuin koskaan. Siksi tuolta ajalta muistaakin paljon. NHL-joukkueet ovat hyvin muistissa. Junnut ihmetteleekin, miksi ääneen aina mietin, onko joku pelaaja sen ja sen poika tai "miks joku Yzerman managerina on niin ihmeellistä?".

Sain jo melko vapaasti päättää menemisiäni. Tai ehkä en saanut, mutta en kyllä lupia paljon kysellytkään. Tottahan tytöt kiinnostivat. Kuitenkin ne oman lukion tytöt oli jotenkin liian tuttuja. Piiri oli liian pieni. Jos olisi kysynyt jotain treffeille, niin riski pakeista ja kasvojen menetyksestä olisi ollut liian suuri. Kun ei juonutkaan mitään, niin ei tullut sitten edes vahingossa mihinkään lähikontaktiin mentyä. Tytöt olivat kavereita. Kauniita toki, mutta enemmän kavereita. 

Se, mikä tuolloin iski toden teolla oli musiikki. Löysin raskaamman musiikin ja uskalsin jättää teknon. Kuuntelin kaikkea mahdollista kirjaston kattavasta valikoimasta ja musiikkitietous karttui. Kehun itseäni pohjalaiseksi liian vähän, mutta musiikkivisoissa minulle on kyllä hankala pärjätä. Genrestä riippumatta. Se on jäänyt ruotsia paremmin päähän. 

Juoksussa tulin vaiheeseen, että oli oikeasti omaakin motivaatiota treeneihin. Ei pelkästään käskettyä. Pääsin ensimmäistä kertaa SM-maastoihin. Tuon kerran jälkeen onkin sitten pari kertaa tullut käytyä. Vaikka todellisuudessa olen aika huono maastojuoksija, on se tapahtumana vuoden urheilullisia kohokohtia. Jotkut katsovat mäkiviikon, minä SM-maastot. Katson minä kyllä mäkiviikonkin...

Tutustuin taas urheiluvammoihin. Monet sanovat, että urheilu kasvattaa. Minä sanoisin, että urheiluvammat kasvattavat. Vammat kasvattavat pettymyksensietoa, mutta myös uskoa siihen, että kaiken paskankin takana saattaa olla jotain hyvää. Toisaalta se, kun joku kertoo, että näitä voit tehdä ja kunnossa se on suunnilleen tällaisen ajan päästä, on urheilun parhaita motivaattoreita. Harva urheilija kaipaa kisoja tai menestystä. Väitän, että urheilija kaipaa säännöllistä liikuntaa siinä omassa lajissaan. Ilman kipua. Tai miedolla kivulla marinoituna. 

Tuolloin alkoi myös erittäin merkittävä ystävyys Petrin kanssa. Oikeastaan tyypin, joka oli rasittava, mutta yhtä avoin kaikelle hullulle. Tuosta tyypistä on tullut tärkeä bändikaveri ja tyttäreni kummisetä. Toki tunnettiin aiemminkin, mutta jotenkin tuossa kohtaa löytyi jotain yhteistä. 

Jonkinlainen itsenäistyminen ja oman suunnan etsiminen tuohon aikaan kuului. Alettiin olla "sillä seinällä", josta ne omat teokset löytyisivät. Hiustyyli, musiikki, urheilu ja tietynlainen piittaamattomuus alavutelaisesta tavasta toimia.

Siellä on se Kolmannen naisen Maailma on tyly -meininki, mutta jotain muuta se oma sisin kuitenkin on. Siellä on sitä jyrkkää pohjalaisuutta, mutta sitten sellaista sovittelevaa ja ratkaisukeskeistä muutakin. 

Juoksutarinoita 90. Äiti joutuu leikkaukseen (14.12.1997)

 

Patteri naksuttaa. Ärsyttävä termostaatti. Luulisi, että keksisivät sellaisen ääntä pitämättömän. Huoneessa on aika kylmä. Veikkaisin 13 astetta.

Muut menee Keskiselle. Jään Samin kanssa kotiin ja pelataan Monkey Island kakkosta. Isä on yrittänyt piilottaa virtajohdon, mutta vedenkeittimessä on samanlainen. 

Tänään on lepopäivä, joten voidaan hyvin lätkiä sählyä. Illalla voisi mennä saunaan. 

---

Tulevat Keskiseltä. Saadaan KitKatit. Se sulaa vähän ärsyttävästi pienessäkin lämmössä. Ihan hyvää muuten. 

Äiti laittaa ruokaa. On ihmeen hiljaista. Isä meni laittamaan tulet papan puolelle. Pitäisköhän minun mennä jo laittamaan sauna?

- Oisko ruuan jälkeen pihapelit? 

- Kattotahan nyt... 

- Ihan hyvin vois, saunaankin vois mennä...

- Meillä on vähän asiaa ruuan jälkeen.

Kylmät väreet menet kehon läpi. Mitä helvettiä?!? Olenkos minä tehnyt jotain, mistä voi jäädä kiinni? Meinaako ne erota? Onko joku kuollut? Loppuuko joltain työt? 

Istutaan tuvassa. On odottava ja ahdistava tunnelma. Takassa on tuli, mutta on kylmä.

- Nyt on semmosta asiaa, että äiti joutuu jouluna sairaalaan. 

- Miks? 

- Multa löydettiin rintasyöpä ja se pitää leikata. 

- Syöpä? Onko se vaarallista? 

- On se aina vähän, mutta se on nyt löydetty ja sitä hoidetaan. Mutta ne hoidot on aika kovia ja äiti voi olla aika väsynyt ja huonossa kunnossa. Ja sitten multa varmaan lähtee tukka. Mutta se johtuu lääkkeistä ja hoidoista, ei sairaudesta. 

Istun ja tuijotan takkaa. Kaikki ovat hiljaa. En sano mitään. Menen yläkertaan. Kuuntelen Queenia. Istun. Käyn syömässä iltapalan ja menen lopulta nukkumaan. 

---

Sapsussa lämpöpatteri naksuttaa edelleen äänekkäästi. Sinne ei varmasti ole koskaan ostettu kovin kalliita pattereita. Laatu vaan tahtoo usein kulkea hinnan kanssa rinnan. 

En tiedä kuinka sisareni ymmärsivät tilanteen vakavuuden, mutta kyllä se pysäytti. Syöpä oli ja on pelottava sana. Äiti kuitenkin eli tuon diagnoosin jälkeen vielä 16 vuotta, joka sen ajan terveydenhuollon välineisiin nähden on erittäin hyvin. 

Juoksutarinoita 89. Mietaan nuorisoseuralla (5.12.1997)

Kympin aamu. Tänään pitää mennä kouluun, vaikkei sitä pitkään olekaan. Mennään siitä Jarmolle ja lähdetään sitten Kurikkaan lukioiden pikkujouluihin.

Kävin juoksemassa Pyylammen aamusta. Hiekkatien osuus reipasta. Muuten oli liian liukasta. 

Mikkokin tulee kymppiin, vaikka se yleensä on koulunörtti ja lukee jotain ranskaa jo aamusta.

- Moro, sano jouluna poro!

- Terve. Eikö sulla oo kasista koulua?

- Olis, mutta en jaksanut mennä. Menöö nii myöhään tänää.

- Katoitko The Joulukalenterin?

- Tottakai! "Käynpä näyttämässä pyyttonia pihakuuselle"!

- Justiinsa!

- Kävikkö jo lenkillä aamusta? 

- Joo. Kaheksan kilsaa. 

- Huh! 

- No ei se oo paha. 

- Aamukasilta? On se. 

- Ei kun puoli kasilta. 

- No niin! 

---

Koulupäivä on tylsä. Perinteistä odottelun odottelua. Pelataan Ski Jumpia oikeastaan koko päivä. Lopuksi ollaan Erkin tunnilla. Sitten Jarmolle. 

Niiden linja-autossa on Pollarin ja Katteluksen kyläisiä. Ne on jotenkin sekasin. Käydään suihkussa. Jorma tarjoaa jotain juomista, mutta ei oteta. 

- Voi vitun Waytt Erap! 

- Ooppa kunnolla, ettei tarvi antaa selkään! 

- Ei olis vastusta... 

- Olkaahan nyt hiljempaa, täällä on lapsia vielä! 

Tarja vie meidät keskustaan, josta linja-auto lähtee kohti Mietaata. 

---

Porukka jonottaa autoihin. Meillä on kaksi linja-autoa. Istutaan lähellä Chrisseä, Mikkoa, Anssia ja muita poikia. Saattaa siinä joku tyttökin olla. Anssi puhuu koko ajan. Haisee tupakalle ja tunkkaisille linja-auton penkeille. 

- Kuinka kaukana se Meltaus on? 

- Mikä vitun Meltaus? 

- No se mihin ollaan menossa?! 

- Se on Mietaa. Mietaan nuorisoseura. Meltaus on jossain Lapissa. 

- Ihan sama. Meltauksen nuokkari. 

- Jätkä on kyllä ääliö. Missäs Töysän mafia? 

- Tuolla ne on toisessa bussissa. Juo keikyä. 

On aika kylmä. Porukalla on jotain ankeita juomia. Minä en jaksa juoda mitään. Miksi joisin? Ei ole tarvetta. Näiden muiden vahtimisessakin on ihan jo hommaa. Mikko on jo sopivasti höpinöissä. Hymyilee vaan ja ollaan vasta Peräseinäjoki ohitettu. 

---

Mietaan nuorisoseura on helvetinmoinen sokkelo. Pieniä käytäviä ja paljon kerroksia. Grillistä saa vaan mikropurilaisia. Alavuden tytöt on vähän päissään. Jarmokin vähän. Chrisse ei, mutta Mikko kyllä. 

Pihalla on kylmä. Pahikset käy siellä pellolla tupakalla. Ymmärrän, että nurkalla, mutta sadan metrin päähän pellolle. Ei helkkari. Jos olisi sellainen elokuvien vankiloiden valonheitin, niin kaikki näkyis heti ja täysin. 

Sisällä kuulutetaan, että joen rantaan ei saa mennä. Jäätä ei vielä ole. Yllättäen. Joki ja joulukuun alku. Tunnelma on jotenkin kaoottinen. Puran kaaosta ostamalla Ässä-Mix pussin ja Jaffan. 

Jarmo käy vetämässä minut ja Jannen mukaansa. 

- Jätkät, nyt teitä tarvitaan! 

- Mihin? 

- Tuutte nyt vaan! 

Janne pyörittelee silmiään ja päätään. Kävellään rivakasti pellolle. Meidän luokan tytöt on selkeästi juoneet liikaa. 

- Ny vierään nämä pois täältä! Ne jäätyy! 

- Voi helvetti. Täällä on pikkusen mutaa! Mihin meitä nyt tarvitaan? Käsket ne vaan pois!

- Ei ne usko mua! 

Janne yrittää kiltisti. 

- No niin... Hei, tytöt! Mikolla on vissiin jotain juomista tuolla talon nurkalla. Käski teitä sinne. Maria ja Mammu kans! 

- Heiii, Jannee ja Tomii! Ootteeko tekin täällä!?

Kauhea kiljuminen. Ollaan joo. Tultiin siinä samassa linkassa. Noin kaksi penkkiä taaempana. 

Alkaa mennä hermo. 

- Nyt perkele, te jäädytte tänne! Ja me vasta jäädytäänkin. Pois pellolta nyt! 

Talutellaan tytöt nurkalle ja yritetään puhua niille järkeä. Kohta jo joku itkee, koska joku oli tanssinut väärän tyypin kanssa. Ei saatana, mitä draamaa!

- Minä meen nyt sisälle! On helvetin kylmä. 

- Vois nämä tytötkin tulla. Tulkaahan. Tarjotaan limsaa. 

Osa tytöistä tulee ja osa ei. Ihan sama. On nälkä. Menen tätä helkatin Vekkulataloa läpi ja etsin ruokaa. 

Kuuluu kova huuto. Rynnitään katsomaan. Joku tyttö on tippunut parvelta tanssilattialle. Hieno juttu. Joku tajuaa huutaa, että soittakaa ambulanssi. 

Jäädään väijymään nurkkaan. Tyttö viedään niskatuen kanssa pois. Onneksi meidänkin bussi lähtee pian. 

---

Matkalla kotiin. Kaikki päissään olevat haluaa istua edessä. On huono olo. Joku oksentaa. Great! 

Me istutaan Jarmon ja Jannen kanssa takana. Anssi pitää siellä showta. Se on lyhyt maalivahti. Ihan pelle. Töysän jätkät on muka cooleja ja menevät toiseen autoon. 

- Näytä kuski käppärinvaloa, katuvalot sammu! Pysäytä nyt tämä kenkälaatikko! Kusettaa, ku paskalaitoksen traktoria! 

Sekavaa meininkiä. Jos baareissakin on tällaista, niin aika paljon mieluummin istuisin siellä Tonin mökillä. 

---

Lukioiden pikkujoulujahan ei pitäisi järjestää missään. Kaikkein vähiten Kurikassa. Aivan kauheat juhlat. 

Ilta oli kaoottinen, eikä voi sanoa, että siitä mitenkään nautin. Joo, kauniita tyttöjä, mutta kova meteli ja vahtiminen jo siinä, että ihmiset ylipäätään pysyvät hengissä. 

Anssi oli älytön sketsihahmo. Juttua tuli koko ajan. Niistä on myös melko moni juttu jäänyt vieläkin päivittäiseen käyttöön. 

Ajattelin, että tuo se on viimeinen kerta Mietaalla. Olin väärässä. 

Juoksutarinoita 88. Cthulhun kutsu (11.10.1997)

Pimeä painaa alaspäin. Masennuksen rajamaille. Päivät eivät etene, mutta silti ne valuvat sormien välistä hukkaan. Lokakuu. Turha kuin mikä.

Juoksijanpolvi on vaivannut koko ajan. Sillä kestää juosta kovaa ja ylämäkeen, mutta kevyt ja hiljainen juoksu tai alamäkijuoksu on täyttä tuskaa. Olen silti juossut joka toinen päivä.

Jukka ja Heli pyysi minut pelaamaan roolipeliä niille. Call of Cthulhua. Se kyllä kiinnostaa. Olenhan lukenut melkein kaikki kirjatkin.

Yllättävän pelottavia tarinoita joku on voinut kirjoittaa ja jo sata vuotta sitten. Osaisikohan itse? Ainakin voisi tehdä sellaisia biisejä, jos olisi bändi. Tai sarjakuvaa. Akiran tyyliin, mutta Lovecraftin tapaan.

Lähden käymään siellä. Mopo toimii jotenkin. Ei jaksa pyöräillä, kun kävin jo juoksemassa kutosen reippaasti.

Matti nostaa traktorista kättä. Sisällä ei näy ketään, joten painelen suoraan yläkertaan. Haisee vähän tupakalle ja vähän kissoille. Tai aika paljon. Melko vähän navetalle. Helin huoneesta kuuluu musiikkia.

- Päivää!

- Moi.

- Mikäs nyt siis on meininkinä?

- Oon tehnyt teille tällaisen helpon seikkailun, että tutustutte roolipeleihin. Tomi on tainnut Lovecraftia lukea.

- Joo. Kaikki, mitä kirjastossa on. Iä iä! 

- Just niin! Tämä on siis samaa teemaa.

Jukka opastaa hahmojen luontia. Sillä on siisti satakulmainen noppa. Pirun kallis. Melkein sata markkaa. Ei kuulemma ole kätevä, kun on niin hidas pyörimään.

Minun hahmo on amerikanjapanilainen Joshua. Pearl Harborissa syntynyt. Helin hahmo on joku kirjaston täti. Itse seikkailussa on vanhassa kartanossa joku mörri. Joku Alone in the Darkin tyylinen paha demoni. Jukka on valinnut kaikki musiikit ja sellaiset taustalle. Homma on siistiä. Tuollaisen pelinhän voisi tehdä itsekin. 

Kotiin menen seiskan maissa. Alan suunnittelemaan omaa roolipeliä. Siinä voisi kyllä olla enemmän nykyaikaa. Serkkupojat varmaan innostuisi asiasta. 

---

Juoksijanpolvi. On sitten perse vaiva. Ja usein se peräpäästä johtuukin. Liian voimaton ja kireä pakara, liian voimaton ja kireä lonkankoukistaja. Eli nopea pituuskasvu ja liian vähän voimaa, liikaa rasitusta. Sillä ei juokse sitten pirukaan, kun oikein pahaksi äityy. Minulla sen kanssa tapellessa on mennyt parikin vuotta aika mönkään. 

Jukka oli puolinörtti Helin poikakaveri. Minun luokalla. Minua kuitenkin kiinnosti ne nörttitouhutkin, joten roolipelissä joku kiehtoi. Jukka opetti ja se oli mukavaa. Innostuin oikeasti niin paljon, että teinkin oman roolipelin. Melko hyvänkin, vaikka itse sanonkin. 

Lovecraftia lukivat kaikki, jotka lukivat jotain. Se vaan kuului tehdä niin. Eskapismia kauhun pariin. Siihen nähden, että ne oli kirjoitettu sata vuotta aiemmin, ne olivat todella hyytäviä. Suosittelen. 

Luin paljon. Miksi? Koska oli aikaa. Olin kirjastossa reilun tunnin ja vielä linja-automatka päälle. Ei ollut kännyköitä, eikö minun huoneessa televisiota. Joten luin. Kaikenlaista. Erä-lehdistä Veekaseihin, sarjakuvista Lovecraftin ja urheilukirjoihin. Mitä vain. Lukeminen kannattaa aina.

Juoksutarinoita 87. Viimeinen osuus jäi juoksematta (20.9.1997)

Ajetaan Kuortaneelle. On Maastofinaalin viesti. Meillä pitäisi olla ihan hyvä joukkue.

Tie Kuortaneelle on jumalattoman tylsä. Suoraa, varalaskupaikka, suoraa, mäki, suoraa, opisto. Tylsyyden huipentuma.

Olen Kuortaneella aika konkari verrattuna muihin. Täällä on oltu leireillä ja viikonloppuina treenaamassa. Maastot on tuttuja. Lähden kiertämään reittiä kävellen.

---

Verryttelyt on tehty. Maastoviesti eli kymmenen kertaa kilsa.

Nappulat lähtevät ensin. Veijo ja Arto sanoi, että Teroa ei ole näkynyt. Arto menee soittamaan sille. Verkkailen Timon kanssa.

Tero on muistanut lähtöajan väärin eikä välttämättä ehdi. Vaihdetaan järjestystä, että Tero on ankkuri. Perkele! Miten voi tuollaisen sössiä!?

AU:n junnut juoksee hemmetin hyvin. Timo pääsee varmaan lähtemään lähellä kärkeä. Tuollainen kilsan maastojuoksu on mulle ihan parasta mahdollista. Oon juossut sitä niin paljon.

- Näkyykö sitä Teroa?

- Ei näy.

- Perkele. Pitääkö juosta hiljempaa, että se ehtii?

- No ei tietenkään! Täysillä! 

Timo lähtee. Se on kovassa kunnossa. Lähti ehkä seiskana. Kohta on mun vuoro. Katselen ympärille. Kiristän piikkarit. Siirryn vaihtoalueelle. 

Timo tulee kuola suupielistä valuen. Ollaan viidensiä! Lähden painamaan kohti hiekkaharjua. Juoksu kulkee kuin unelma. Tiedän, mistä kiristän. Ennen jyrkkää mutkaa. On ärsyttävä ottaa siinä eroa kiinni, varsinkin kun sen jälkeen tulee vähän liian jyrkät alamäet. 

Ohitan nurmelle laskiessa jonkun. Ollaan neljänsiä. Tuntuu pahalta, mutta jalat ei hyydy. Meidän joukkue huutaa jotain, mutta en saa selvää. Runttaan viimeiset sadat metrit niin läheltä nauhoja kuin pystyn, ettei kukaan tule sisältä ohi. Käännyn suoralle ja katson vaihtoalueelle. Teroa ei näy. 

Kuuluttaja hehkuttaa AU:ta. Minä löysään vaihtoalueelle. Se oli siinä. Kuuluttaja ihmettelee mitä tapahtui. Hölkkäilen eteenpäin. Suututtaa. Saatana. Terokin olisi ollut hyvässä kunnossa. Oltais pärjätty hyvin. Saatanan saatana! 

---

Tero tuli myöhässä. Se oli varmasti äärettömän kova paikka Terolle. Meitä ärsytti, mutta se nyt kuitenkin oli aika pientä. Paremminhan jutun muistaa, kun se ei mennyt niin kuin piti. 

Tuo osuus oli yksi mitä elämäni juoksuja. Juoksin osuuteni tasan kolmeen minuuttiin. Tuossa maastossa se on kova. Erittäin kova. 

Seuraavana päivänä henkilökohtaisessa kisassa olin 35. Jalat oli vähän huonommat ja en koskaan syttynyt tuollaiselle henk.koht. kisalle samalla lailla. 

Juoksutarinoita 86. Prinsessa kuoli (31.8.1997)

- ...mi! Tuu ..ttomaan, ...sin prinsessa on kuollut!

- Täh!? Ei kiinnosta yhtään joku Sveitsin prinsessa! Minä nukun nyt!

Sveitsin prinsessa. Mitä helvettiä se äiti ajattelee?!?

Onko Sveitsissä ylipäätään prinsessaa?

---

Kävelen alas. Isä on lähdössä puimaan.

- Oho, hereillä ennen puolta päivää!

- Kello on vähän yli yhdeksän...

- Työt kutsuu!

- Sunnuntaina?

- Kun ei sara, niin puirahan. Saat tulla sitte kuivaajalle.

- Ei...

- Kyllä. Se on pieni vaiva.

- Paljonko maksat?

- Saat syärä. Prinsessa Diana muuten kuali.

- Häh?

Siis Walesin prinsessa. No nyt ymmärrän. Äiti lähti johonkin seurakunnan sunnuntaijuttuun. Otan Hedelmäpommi-jogurtin ja katson rantaan.

Tänään pitäisi juosta pitkä lenkki. Juoksen kyllä purulla, kun penikoihin koskee. Ensi viikolla on ratakymppi. On pakko säästää jalkoja.

Milloinkahan Latoajojen kuvat voisi hakea? Tai teettää. Tuurin kuvassa ne kehittyy parissa tunnissa. Ja mulla on toivottavasti hienoja kuvia esimerkiksi Kawasaki-kerhon pyöristä.

---

Prinsessa Diana oli ehkä hivenen suurempi stara kuin silloin ymmärsi. Sen kuolema oli iso juttu, mutta ei se itseäni niin koskettanut.

Aulavalla oli Nylon Beat ja Latoajot leirintäalueella. Latoajoissa oli sellainen 300-500 moottoripyörää ja se oli tuossakin iässä vielä hieno tapahtuma.

Penikat oli kipeät, mutta juoksin maantiellä kympin 34.48 pari päivää tuon jälkeen. Tuolla testireitillä on pitkää alamäkeä, mutta on siellä vastaavasti nousuakin. Se oli hyvä juoksu.