keskiviikko 22. maaliskuuta 2023

Juoksutarinoita 53. Nylon Beat Aulavalla (27.4.1996)



Onpa kylmä. Mittari näyttää +5. Eikö huhtikuussa normaalisti ole lämpöisempi? 

Tänään pitäisi juosta vetoja ja on näin pirun raikasta. Menisikö sinne aamusta vai vasta päivällä? Ehkä menen jo aamusta ja sitten voi mennä ajoissa saunaan. Ja pelata ennen sitä. 

Illallla mennään Aulavalle. Siellä on Nylon Beat ja Ann Bell Fell. Toni ja Esko tulee ja varmaan isompia meidän kylältä. 

Verkkailen metsätielle. Helvetti, miten onkin kylmä! Pitääkö hakea hanskat? En jaksa. Metsätiellä on osin kuraista ja osin vielä routaakin maassa. Keväältä kuitenkin tuoksuu. 

Ohjelmassa on 3*300m+3*150m kovaa hölkkäpalautuksella. Toiset juoksee näitä radalla. Voisi tässäkin joskus juosta piikkareilla, mutta se käy akillesjänteisiin ja tiellä on kiviä. 

Metsätien juokseminen on muutenkin vähän hankalaa routakauden jälkeen, kun maasto on epätasainen. Tiessä on möykkyjä, mutta vielä ei sentään ole heiniä tiessä. 

Yritän palautusten aikana potkia risuja ja käpyjä reitiltä pois. Pikkuhiljaa ne siirtyvät sivuun ja luovat nopeimman mahdollisen reitin kohdalle polun. 

Pitkäveto menee noin 51 sekuntiin ja Keskiveto noin 26 sekuntiin. Jalkoihin ei kovin paljoa satu. Haen kotiintullessa puita ja laitan tulen hellaan. Olen ihan jäässä. Pitää yrittää vältellä isää, ettei joudu töihin. 

Se ei onnistu. Joudun jyviä lajittelemaan. Kädet hapoille ja keuhkot täyteen pölyä. 

---

Saunassa on käyty. Laitan tukkaan hiuslakkaa, vaikka laitankin lippiksen päähän. Mutta sitten tukka on edes jotenkin, jos laitan lippiksen farkkujen vyölenkkiin. Lakka haisee vähän pienoismalliliimalle. Onkohan siinä samaa ainetta? Kannattaakohan sitä koskaan haistella?

Mulla on uusi dödö. Viininpunainen vvHarley-Davidson. Ei saa laittaa liikaa, ettei haise niin kuin pappa. Farkkutakki vai mokkanahkatakki? 

Seiskalta lähtevät Sapsun tienhaarasta. Eli ne on kaksi yli meidän kohdassa. Siihen on vielä aikaa. 

- Annapas, isä, rahaa! 
- "Annapas". Höh, minkäs takia mun sitä pitää antaa? 
- No, kun mulla ei ole. 
- Sittenhän sinne ei tartte lähtiä... Paljonkos se maksaa? 
- Kolme kymppiä maksaa sisälle ja sit siellä pitää syödäkin jotain... 
- Hui kauhistus! Sinne pitääs oikeastaan sun päästä ilman, kun ne on meidän puista tehty ne lavat tai se Viidakkodisko ainakin. No, loput takaasin! 
- Joo, joo! Kiitos! 
- Sitte ajois kotia, eikä mitään hölömöölyjä! 

Sieltä ne tulee. Porukassa on Pasi, Mika, Vesa ja Markot. Sitten on Tuomo, Toni ja Esko ja Miiakin näköjään. Isommat ajaa edellä. Mikalla ja Pasilla on kiljua mehukannussa. Hyi saatana! 

Jätetään pyörät Porttisen montun taa. Isoilla kivillä pidetään "hiljainen hetki". En tiedä mille, joku sapsulaisten juttu. Sen jälkeen lähdetään kävelemään pelloille päin. 

Tuomo tarjoaa kiljua. Maistan muka hiukan. Se näyttää maidolta, mutta maistuu appelsiinille ja hiivalle. Aivan hirveää. Marko tarjoaa Pink Catia. Parempaa, mutta ihan liian makeaa. Minä juon kyllä mieluummin Pepsiä. 

Pellolla on porukkaa siellä täällä. Keli on aurinkoinen, mutta pirun kylmä. Vaatetta on pikkuisen liian vähän. 

- Mennään äkkiä ohi! Mika ja Mikael on tuolla. Mika tönäs jonkun tuosta rinteeltä alaha. 
- Ai, Iso-Pontso? 
- Niin, niin!
- Ei ne tuolta asti meitä huomaa. Ne ei varmahan tuu sisälle. 
- Ei niin. Ne säästää rahat tupakkiin. 

Kävellään reippaasti portille. Isommat pojat jää pellolle. Miia tulee meidän mukana. Onkohan sillä kauheasti kavereita täällä? Ei pihalla ainakaan. 

- Jaha, kossit on lähteny naisihin!
- Ei, kun bändiä kattomaan. 
- Niinpä tietysti. Olokaa ihimiksi! 

Kävellään portilta pois. Isolla lavalla ei näy vielä ketään. Kaikki on vissiin viidakkodiskossa. Porukkaa ei muutenkaan sisällä ole vielä paljoa. 

- Kuka se oli siinä portilla?
- Jari. Se on ollu meillä sähkötöis. Sillä on Trans-Am. Se toi sen YK-joukoista. 
- Ai se on se. Ootko ollu kyyris? 
- Oon pari kertaa, mutta ei se sillon oo kovaa ajanut. 
- Isän kanssa ne on ajanut yli kahtasataa jossain Ähtärin lähellä. 
- Hei, tuolla on Jarmo, Jari ja Vesa. Mennään sinne!

Mennään kalliolle lähelle Viidakkodiskoa.

- Hep! Ootteko ollu kauan? 
- Justiin tultiin. Vesa väittää, että sillä on murtunut korvanlehti. 
- Ei se voi murtua, ääliö! 
- Ristus, se on murtunu! Haluakko selkääs? 
- Siinä ei oo luuta, niin se ei voi murtua! 
- Hö! Varmahan on murtunu! 
- No, olokaas ny! Oli hyviä perseitä diskos! 
- Ai, kaikki Alavudelta? 
- Joo, ne tulee vasta kahreksaks muualta. Käydään silti kiertämässä. 

Kierretään viidakkodisko ja seisoskellaan ympäriinsä. Kalliolla on hyvä paikka. Ostan pullon Friscoa. 

- Ann Bell Fell soittaa kohta! Mennään kattomaan! 
- Se on ihan paska! Ja paska on kyllä Nylon Beatkin. 
- Ei oo. Ann-Bell Fellissä on hyvät bassot. Subbari laulaa komeesti. 
- Täyttä paskaa. 

En voi ymmärtää kumpaakaan bändiä. Ja vielä vähemmän subbaritouhuja. Ann-Bell Fellin laulaja on hyvä, mutta musiikki hirveää. 

- Mennään syömään jotain! 
- Täh? 
- Mennään syömään! Nälkä! 
- Joo! 

Korvat soi. Vettä on alkanut satamaan. Sisällä oli kuuma ja nyt on kylmä. Onneksi laitoin farkkutakin. Se kestää vettä vähän paremmin. 

- Ei jumalauta! Joltain on tippunu viiskymppiä! 
- Pistä äkkiä taskuus! 
- No tietysti! 

Löysin viisikymppisen! Helkkari! Ostan kyllä porilaisen ja limsan. Toni tulee perässä penkille. 

- Kattopa, mää löysin satasen! 
- Älä nyt helvetissä! Mistä? 
- No ihan siinä tiskin edessä. Aika kuranen se kyllä on. 
- Mieti, jos ne on samalta tippunut. 
- Joo, ollahan ny rikkaita. 

Nylon Beatin aikaan päälava on ihan täynnä. Katsotaan melkein ovelta. Joku polttaa sisällä ja se viedään pois. 

- Tuo tumma on aivan hyvän näköönen! 
- No joo, ehkä. Mutta paskaa musiikkia. 
- Pitäskö lähtee pois? 
- Mennään vaan. 

Kävellään sateessa pyörille. On aivan helvetin kylmä. Kotona isä on katsomassa olenko juovuksissa. En ole, mutta jäässä kyllä. 

---

Huhtikuu oli jotenkin kylmä. Muistan monta lenkkiä, että oli vaan pirun kylmä. Ja tuolla Aulavalla se vasta kylmä olikin. 

Aulava on Alavuden Urheilijoiden vuonna 1967 perustama tanssilava. Tanssien lisäksi siellä oli melkoisia festareita. Uriah Heep, Motörhead, Twisted Sisters... Eli aivan kovia tekijöitä. Sellaiseen paikkaan. 

Meidän teini-iässä se oli aivan kärkipaikkoja. Olisiko parhaimmillaan ollut noin tuhat nuorta. Siellä on nähty Apulantaa, Rasmusta ja Nightwishiä ennen niiden isoa menestystä. 

Tuo Sapsun väen yhteinen pyöräily oli jotenkin hieno tapa. En tiedä kauanko se oli tapana ollut, mutta samaan paikkaan vietiin pyörät ja kivellä pidettiin hiljainen hetki. Eli kymmenen sekuntia hiljaa. Tämä sama sitten opetettiin nuoremmille. Hienoja aikoja. 




tiistai 14. maaliskuuta 2023

52. Liukuoven nosto (23.3.1996)


Jason Arnott on tehnyt kolme maalia. Aika siistiä. Arnottin kortin on ensimmäinen, jonka sain ensimmäisestä korttipakkauksesta. Parkhurst ja. Ne on kyllä vähän rumia, mutta inva-kioskilla oli vain niitä ja Toppseja ja ne on vielä rumempia. 

Radiossa soi Babylon Zoon Spaceman. Teen "läksyjä" eli piirrän huoneessani. Yritän piirtää New York Islandersin logoa. Sain Jussilta kopioituna Jääkiekkolehden NHL-extran. Siirrän siitä viikonloppuna pelaajat Faceoffiin. Siistimpää pelata oikeilla nimillä. Voisikohan niistä tehdä itse pistepörssin? 

Lumipallo lentää ikkunaan. Isä on pihalla ja viittoo jotain. Avaan ikkunan. 

- No? 
- Laita vaatteet päälles ja tuu auttamahan! Liukuovi on tippunut kiskoiltaan. 
- Joo. Kohta. 
- Ei ku heti. Eikä parahia vaatteita sitte! 

Liukuovi on toisesta päästä tippunut kiskoiltaan ja roikkuu vinossa toisen pyörän varassa. 

- Saatana, kun on satanut lunta ja sitten ollut lämmintä, niin se on kasaantunut kiskoille. Kun lykkäsin auki, niin sehän meni niin lujaa, että nousi stopparin yli. Justihin sain kiinni, ettei koko ovi tullu alaha. 
- No mitäs nyt? 
- Se pitää saara paikallensa. Se on sitte pikkuusen painava. Monta sataa kilua.
- Eihän me sitä jakseta nostaa? 
- Pakkohan se takaasi on saara. Sieltä tuloo lunta niin paljon sitte latohon, että menöö kaikki pilalle. Koitetaanpas nostaa. 

Ei puhettakaan, että se nostamalla saataisiin käännettyä. Lankuista tehty liukuovi natisee, kun toisen pyörän kiinnitys jo antaa periksi. 

- Voi ny tottajumalauta! Kohta se hajuaa tuokin! 
- Miks ne on noin painavat? Eikö kannattais olla peltiset ovet niin ku muuallakin on?
- Kannattais ja kannattais. Ne kuule maksaa! Eihän ovis mitään vikaa oo, kun ne vaan pysyy kiskoollansa. Mää haen tikkahat ja yritän tuolta ylähältä painaa sitä seinää kohoren. 

Isä hakee alumiinitikkaat ja säätää niitä pidemmäksi. 

- SAATANA!!! Jo jäi sormi välihin. Ja verta tietysti. Perkeleen perkeleen perkele! Hae rautakanki äläkä vaan seiso siinä! 

Yritän olla nauramatta. Otan rautankangen noin metrin päästä käteeni. 

- No mitä mää teen? 
- Laitat sen kangen tuonne alle ja kangootat sillä tuota ovia. Mää meen tuonne ylähä ja koitan painaa sen kiskoillenss. 
- Näinkö? 
- Kunnolla kiinni siitä kangesta! Se ei saa olla ku lehemän hännän pääs letkuamas! Nyt väännät, kun mää työnnän ovia. 

Nostan ovea sen minkä jaksan. Ei nouse tarpeeksi. Isän vääntökään ei riitä. 

- Nosta, nosta! 
- Nostan aivan täysiä! 
- Miten sekin on nuan heiveerööstä? Koitas ny oikein jaloolla ponnistaa! 
- Minä nostan aivan täysiä, saatana! En saa enempää, eikö kannattais tuolta päästä yrittää? 
- Ei siitä tuu mitään, kun pitäs vetääkin sitten yhtä aikaa. 

Isä tulee alas. 

- Voi ny helvetti... Koitetaas ny vielä kerran. Ota sää sillä kangella! 

Nostetaan. On lähellä, muttei lähelläkään. Isä heittää piponsa maahan ja potkasee sen lumipenkkaan. 

- Voi ny helvetin kuustoista, seittämäntoista ja kahareksantoista! 

Isä ottaa rautakangen minun kädestä ja hakkaa kangella ovea 5-10 kertaa niin kovaa kuin jaksaa. 

- Voi ny perkelehen perkele! Jeesuksenristuksenperse! Olkohon saatanan paska! On tärkiämpääkin tekemistä. Laita rautakanki paikallensa! 

Isä nostaa piponsa hankesta, heittää sen maahan vielä kerran ja pomppii sen päällä. Se kävelee sisälle. Hymyilen itsekseni. 

Katson ovea hetken ja työnnän sen varovasti seinän viereen. Laitan kangen kulman alle ja työnnän tosi hiljaa ovea samalla kun nostan kangella. KLONK. Ovi on kiskoillaan. 

No niin. Minähän sanoin! En varmasti sano isälle, että se meni noin helposti paikalleen. 

---

On lenkki-ilta. Meiltä lähdetään. Keli on mukava. Aika valoisa jo. Pikitie on sula, mutta Pyylammen takana on varmasti vielä vähän lunta. Ainakin kuraa. Tuoksuu kovalta juoksulta. Ehkä jopa ennätykseltä. 

Verkkailen tienhaaraan ja sanon lähteväni muutaman minuutin miesten perään. Minulla on punainen kello kädessäni. 

- Älä lähre sitten liian aikaasin! 
- En, en. Pitää venytellä vielä. 

Sinne ne ukot lähti. Juoksen muutaman kerran sillalle ja takaisin. Hyppelen muutaman kerran. Talitintit laulaa ja vesi lorisee tieltä lampeen. 

Heitän takin koivun oksalle ja kiristän kengät. On aika viileää, mutta kyllä kovaa juostessa lämpiää. Autot ovat menneet, tie on tyhjä. Voin lähteä matkaan. 

---

Innostuin NHL-korteista aika myöhään. Innostuin kuitenkin. Niihin meni paljon rahaa ja niihin nähtiin paljon vaivaa. Yllärinä keräilin San Jose Sharksin kortteja ja maalivahteja. Sami ja serkutkin tästä innostui ja kyllä niitä säädettiinkin. Kortit ovat edelleen tallessa. Tästä syystä 1995-2000 vuosien NHL on aika hyvin hanskassa. Ei esimerkiksi Ron Hextall minulle mikään Pittsburghin GM ole, vaan Philadelphian äksy maalivahti, joka teki ensimmäisenä maalivahtina maalin. 

On aiemminkin tullut kerrottua, että isä on erityisen hauska ukko vihaisena. Sellaista Aku Ankka -tyyppiä. Tuo liukuovi-episodi oli huvittava, varsinkin kun se piti tehdä jotenkin niin hankalasti. Ei kuitenkaan ollut rohkeutta vastustaa tarpeeksi. Eikä varsinkaan olla oikeassa. Liukuovet kyllä todellisuudessa painavat paljon ja ovat edelleen aika vaivalloisia. 

Kevääksi kääntyvät talvi-illat ja märkä asfaltti. Mudan tuoksu ja semmoinen kevyt pakkanen. Talven jälkeisen treenauksen ja kuuden kilon kerrospukeutumisen väheneminen sekä hullu kulku. Ennätystä ei tullut, mutta kova juoksu kuitenkin. 

torstai 2. maaliskuuta 2023

Juoksutarinoita 51. Pappa

 



Pappa ei ollut fyysisesti iso mies. Paljon minua lyhyempi. Haisi Menneniltä, kaljalta, kalakeitolta ja savulta. Savulta siksi, että pappa poltti ihan liian pienellä liekillä puita takassaan. Ihme ettei häkämyrkytykseen kuollut... Muiden hajujen lähdettä voitte miettiä. 

Pappa teki hyvää kalakeittoa. Siinä oli aina kalan pää mukana. Muistan täysin elävästi sen hajun, joka tuli papan keittäessä kalakeittoa. Siellä se kuunteli radiota ja oli pipo päässä sisällä myös talvella. Jutteli väärään numeroonkin soittaneiden kanssa herkästi tunnin. Kyseli sukulaiset, ammatit, kaikki. 

Ruotsinlaivalla olin pari kertaa kahdestaan papan kanssa. Niin sanotuilla kansipaikoilla. Ei siis sänkyä vaan sellaiset nojatuolit. Enää sellaisia ei näy. Pappa ei puhunut suomen lisäksi oikein mitään kieltä ja kuitenkin vähän kaikkia. Vilpitön kiinnostus kaikkea kohtaan kuitenkin auttoi ymmärtämisessä ja niin sitä hyvin pärjättiin Ruotsissakin. 

Pappa tykkäsi olla erilainen. Tunnistan samaa itsessänikin. Papasta oli siistiä jos asiat olivat "vähän erikoosia". Papan elämänohje oli "olla viisahasti vähän pöpi". Eli esittää tyhmempää kuin onkaan. Enpä muista kenen hautajaisissa pappa oli laittanut päähänsä lasit, joissa ei ollut toista linssiä. Kahvijonossa kirkkoherran nähden pappa sitten kutitti silmäänsä linssin läpi ja naureskeli muiden ilmeille. 

Toinen elämänohje oli "tulla kaikkien kans toimehen" eli löytää ne asiat, mitkä kulloisellekin keskustelukumppanille tai työparille on merkityksellisiä. Tällä sai luottamuksen. 

Pappa halusi olla muille avuksi. Ei hyötyä itse. Sosiaalisesti hän oli todella hyvä. Oli pidetty seuramies ja sai kylällä paljon aikaankin. Toimi vakuutusasiamiehenä ja täytteli kyläläisten veroilmoituksia. Ajoi esimerkiksi leirintäaluetta Sapsalammelle. 

Papan kanssa käytiin kylässä monessa paikassa. Minä istuin potkukelkassa tai pyörän tarakalla. Kuuntelin, kun muut mummot ja papat höpisi papan kanssa. Joivat kahvia tai viinaa. Mutta ei koskaan örvellysryyppäämistä. Hyväntahtoista tissuttelua ja sota-ajan purkua. 

Pappa oli jännä tyyppi samassa talossa asuessaan. Se tykkäsi hamstrata kaikkea. Niin kuin isä nyt ja varmaan minä 30 vuoden päästä. Tavaraa oli niin helkatisti. Kun mentiin kysymään, että "pappa, onko sulla...", niin pappa ehti vastata "on", ennen kuin saatiin lause loppuun. Ja yleensä oli, tai sitten viriteltiin jostain. 

Parhaita muistoja papan kanssa on Commodore Vic-20:llä shakkipelin pelaaminen. Minä hoidin siirtohommat ja tietokoneen käytön, pappa siirrot. Pappa opetti minulle shakkia ja korttipelejä. Myllyä ja tammea. Koko suku pelasi koiraa ja odotti aivan liian kauan papan miettiessä siirtojaan. "ptru, ptru, ptru... Äläs ny huali...". 

Pahaan saumaan osui oma teini-ikä. Kun vähän olisi ymmärtänyt, että aika voi loppua kesken. Olisi kysellyt sodasta, lapsuudesta ja elämästä. Mutta ehkä niin ei ole tarkoituskaan. Sitä taakkaa ei välttämättä tarvitse. 

Pappa oli yhtä kaikki mahtava hahmo. Kun minä olin pieni poika, oli pappa aina läsnä. Kiikkustuolissa istumassa tai navetan rapuilla kalaa perkaamassa. Tai tuskin se oikeasti oli, mutta siltä se tuntui. 

Papasta jäi pelkkiä positiivisia muistoja. 

Kuvassa: Pappa (oik.) ja naapurin Väinö puimassa joskus 1990-luvun alussa. Väinön lapsenlapsi muuten pui meidän pellot nykyisin. Ja sitä ennen pui hänen isänsä.

sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Juoksutarinoita 50. Uusi keittiö (26.1.1996)



Tulen alakertaan iltapalalle. 

- Käypä, Tomi, pyytämässä pappa ilta kahville, kun keittiö on valmis.
- Moneksi?
- No vaikka kahdeksaksi.
- Joo, onko jotain hyvää?
- Poikavauvaa. 

Miksei pannaria tai lättyjä koskaan... 

- Pappa! Kahville kahdeksalta!
- Jaa mitä? 
- Äiti käski iltakahville kahdeksalta. 
- Jassoo. Mitä se kello on? 
- Vähän yli puoli. 
- No minä tuun. 

Istutaan kahvilla. Sami heittelee koripalloa tuvassa. Mau-Maukin on sisällä ja ihmettelee uutta keittiötä. 

- No ny o komia keittiö! On monenlaasta laitesta. Mitäs laittehia täs onkaan? 
- Eihän uusia oo ku tiskikone. Tai kaikkihan on uusia, mutta muita on ollut ennekin. 
- Vaissoo. Meinasin huomenna lähtiä kirkolle. Pitää vähän asioolla käyrä. 
- Huomiseksi aamuksi on luvattu tosi kylmää. Kannattaakohan sun huomenna lähteä? 
- Eisukaan se niin kylymää. Tuun aamusta heti, niin saa Tomi lykätä mun kelekalla tiehaaraan. 

Ilta heitellään Samin kanssa koripalloa. Äiti ei tykkää, mutta isä heittää myös pari kertaa. Olispa oikea kori. 

---

Herään kylmään. Lämmittelen hetken puhaltimen edessä ja menen alakertaan. 

- Huomenia! Moneltas lähretähän? 
- Joskus kymmenen yli... 
- Selvä. Huura mut, jos en kuule. 
- Joo... 

Lykkään papan tienhaaraan. Pakkasta on yli 20, mutta päiväksi pitäis lämmetä. Äiti tulee vasta kymmenen autolla, kun sillä on Sapsussa joku kotikäynti aamusta. 

- Tattis! Moneenkos sullon koulua? 
- Kahteen. Niinku aina. 
- Jaha. Mää tuun jo kahrentoista autolla takaasi. 
- Joo. 

---

On hemmetin hieno keli. Lähden kyllä heti lenkille. Illalla varmasti hyvät jääkiekkopelit, kun on tällainen sää. Onpa siistiä, että on perjantai! 

Äiti tulee samalla autolla kotiin. Sillä on lyhyempi päivä. 

- Onpa hieno sää! Pappa on näköjään kävellyt, kun kelkka on vielä tuossa. 
- Joo, mää lähden heti lenkille. 

Äiti kertoo jostain työjutuista ja minä työntelen kelkkaa liukumaan aina itsekseen 10 metriä. 

Sanna seisoo eteisessä ja katsoo meitä. Äiti heiluttaa sille, mutta se ei heiluta takaisin. Se tulee portaille seisomaan. On totinen ja itkenyt. 

- Sanna, rakas lapsi, mikä on?!? Kerro!
- ...Pappa. Pappa on kuollut. 
- Ei! Ei ei, ei saa valehdella! Eihän se ole totta?! 

Äiti lähtee juoksemaan Sannan luo. Koko piha sumenee. Aurinko paistaa harmaata valoa. Ei ole kylmä eikä kuuma. Aistit eivät toimi. Kävelen sisään. 

- Markku, eihän se ole... Ei ei voi olla!? 
- Joo. Ny se meni. 
- Ei voi... 
- Tomi, tuupas käydään laittamas lippu. 
- Joo. 
- Miten pappa kuoli. 
- Sydänkohtaus linja-autoasemalla. 
- Okei. 

Nostetaan lippu puolitankoon. Menen huoneeseeni ja kuuntelen Queenin Greatest Hits kakkosen läpi istuen lattialla lämpöpuhaltimen edessä. En osaa olla. Lähden lenkille. 

Juoksen Tonille. Toni lähtee kävellen minun kanssa takaisin päin. Kerron sille, että pappa kuoli. Jollekin on kerrottava. Toni kääntyy Osman risteyksestä takaisin. 

Juoksen Leenan kaupalle ja laitan nimen kirjaan. En halua mennä vielä kotiin. Lähden takaisin Tonille päin. Jatkan siitä Pullikkaan. Ja siitä Hanhiperälle. 

Ajatukset eivät ole juoksussa yhtään. Ei ole nälkä, vaikken syönyt mitään. Otan vähän lunta hangesta. Pian olen jo Liedenpohjassa. Hupsis. Kahdeksan kilometriä kotiin. 

Juoksen reippaasti. Vauhdista en tiedä. Hämärää on. Vähän nälkäkin. Lenkille tulee mittaa noin 25 kilometriä. 

Kotona on jo vieraita. Eila ja Ritva ainakin. Isä käskee siivoamaan, kun tulee porukkaa. Eino, Antti ja Matti tulevat yhtä aikaa. Jäykkää on aluksi, mutta se helpottaa pienellä konjakilla. 

Illalla katsottiin isän kanssa The Thing - "se" jostakin. Ei puhuttu mitään. 

---

Keittiö tuli valmiiksi. Se oli hurja juttu siihen nähden, että aiemmin esim. tiskattiin käsin ja lämmitettiin vesi puuhellalla. Sapsussa on sama tiskikone edelleen. 

Muistan hyvin tuon perjantaisen auringon ja sen muuttumisen synkäksi, harmaaksi mössöksi. Papan kuolema oli tiukka paikka. Pappahan minua pienenä oli hoitanut. Asunut samassa talossa sekä ollut olemassa aina. 

Pappa oli viimeisellä reissullaan käynyt varaamassa hautapaikan, perunut Ilkan tilauksen, tavannut kaveriaan ja ostanut pari pulloa Koskenkorvaa. Siinähän ne tärkeimmät. 

Hanhiperän lenkin kiersin aikamoisella tyhjäkäynnillä. Ei niin minkäänlaista käsitystä väsymyksestä, nälästä tai oikein janostakaan. Oli muuta ajateltavaa. 

Ei me muuten oikeasti syöty poikalapsia, vaan meillä jostain käsittämättömästä syystä sanottiin mokkapaloja poikavauvaksi. 

maanantai 20. helmikuuta 2023

Juoksutarinoita 49. Vuosi 1995


Vuoden alku oli mopon odotusta. Kavereista osa oli syntynyt alkuvuodesta tai niillä oli muuten vaan mopo. Sitten kun sen mopon sai, niin sillä ajelu ei niin kauan ollutkaan hienoa. Sitten se oli vain väline liikkumiseen.

Juoksun osalta olin todella paljon flunssassa. Liikuin paljon ja mielestäni söinkin paljon, mutta onhan se mahdollista ettei ravintoa tullut tarpeeksi. Alkoi tulla myös ensimmäisiä harjoittelusta johtuvia vaivoja - takareisi kipeä, juoksijan polvea, jne... Herrasen Jaakon ja Haapalan Karin kanssa metsästettiin kahden tonnin rajaa. Kiersin eteläpohjalaiseksi kummia kisoja Keski-Suomessa ja Hämeessä. 

Suomi meni EU:hun. Eihän siitä mitään tajunnut, paitsi sen, että maatalossa se oli vastustettava asia. Paljon se muutti, mutta on tuonut paljon hyvääkin. Silloin ihmeteltiin kurkkujen käyryyden standardeja ja muuta epäoleellista. 

Naisten pääsy armeijaan oli samanlainen murrettu tabu. Vanhemmille ukoille pääasiassa vastustettava. Oletan että vähintään yhtä hyvin se perustoiminta siellä onnistuu. Fysiikka varmasti jossain ja joillain on hidaste. Utissa naisia ei näkynyt, joten ei ole omakohtaista kokemusta. 

Kauheasti tapahtui kaikkea terroria. Sariini-iskuja, Oklahoman räjähdystä... Tai ehkä siihen oli riittävän vanha tajutakseen kaiken paskan maailmassa. Oli ydinasekokeita, jotka pelottikin vähän. Yhteiskunnan seuraaminen alkoi kiinnostaa. Eli Urheiluruudun lisäksi tuli katsottua myös uutiset muunkin kuin sään takia. 

Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa. Moni pitää sitä nykyisin läppänä, mutta se oli silloin armoton juttu. Turnauksella oli historia, jossa jo maali Neuvostoliittoa vastaan oli kansanjuhlan aihe. Eli ei kannata ihmetellä, että meidän ikäluokka nuo pelaajatkin pystyy luettelemaan. Silloin tuntui, että voitto kaataa sen kaikkea värittävän laman. Vaikkei sitä mitään lamastakaan tajuttu. Eihän itse rahaa näkynyt kuin harvoin pitkillä suorilla.

Seurasin hyvin aktiivisesti jääkiekkoa. NHL ja arvokisat olivat tärkeitä. Kaikki tieto, mitä niistä sai omittiin. Myös formulat kiinnosti. Häkkinen alkoi pärjätä. Yleisurheilu ja talvilajit tietysti tarkalla silmällä. 

Juoksijoista silmän alla olivat Haile ja Morceli. Salaa kuitenkin fanitin Paul Tergatia vähän. Rodal oli pohjoismaalaisena toivottu menestyjä. Myös Burundin miehet Hatungimana ja Nyangabo viihdyttivät jo nimiensäkin puolesta. Johnsonin ja Edwardsin toimet tietysti mielessä myös. Ja Vallu. Hurja jätkä. 

Kokonaisuudessaan vuosi oli sekava. Sellaista joka suuntaan kohkaamista. Treenimerkintöjä katsoessa voi kyllä ihmetellä, että niinkin säännöllisesti on tullut käytyä lenkillä. Varmaan se on jotenkin tasapainottanut sitä säätämistä. 


keskiviikko 15. helmikuuta 2023

Juoksutarinoita 48. Made in Heaven (joulu 1995)



Luen Aku Ankan Eväät levällään -taskukirjaa ja kuuntelen samalla Queenin Made in Heaven - kasettia. Sain molemmat joululahjaksi. Ruotsista saatuja Bilareita en jaksa syödä. On kuumeinen olo.

Queenin kuuntelemisesta tulee haikea olo. Harmittaa Mercuryn kuolema, mutta samalla vähän pelottaa, että minullakin voi olla AIDS. Minähän voin kuolla. Tai varmasti kuolen. Kuolenko jo nyt, kun on huono olo?

- Käyräänkö Mäntässä mennessä?
- Voishan siellä käydä. Minä käyn tuosta Orivedeltä soittamassa, että ovatko kotona.

Miten isä kysyy, että mennäänkö jonnekin?! Mänttä olisi mukava juttu, mutta kipeänä ei jaksaisi. On koko joulu oltu Kaijalla ja Raimolla, niin on aika väsykin. Ei joulu Espoossa kyllä samalta tunnu. Mutta niillä on uima-allas, joka on siisti. 

Ajetaan Mäntytielle. Matti käskee jättämään auton sivuun, että jää pelikenttä vapaaksi. You Don't Fool Me olisi juuri alkamassa. 

- Päivää ja tervetuloa. 
- Jaaha, päivää! Tuas on vähän kastamista. 
- Ja tässä kukkia. Olisko Tomille lääkettä, se on vähän kipeän oloinen? 

Kuka haluaa kukkia tuliaisiksi? Mitä niillä tekee? Talvella? Kaktushan olisi hyvä tuliainen. Se eläisi kauan ja olisi hieno. 

Saan Buranaa ja menen sohvalle. Muut lapset lähtee pihalle pelaamaan. Perkele! Minäkin haluan. Nukun hetken. 

Herätessä on aika hyvä olo. Juon limsaa ja syön pullaa. Muutkin ovat tulleet pihalta kahville. 

- Äiskä, nyt on jo ihan hyvä olo, voinko minäkin mennä? Meen maaliin. 
- Onkohan se kovin järkevää? Mitäs isä sanoo? Tai Eila? 
- No jos et kovin paljon riehu, niin mee ny kokeilemaan. 

Puen ja otan mailan. Pelataan puolitoista tuntia ihan täysiä. Käydään suihkussa. Jukalla on kaksi suihkua kellarissa. Aika siistiä. 

Kello on kymmenen. Pitää lähteä kotiin. Olo on aika hyvä. Nukun Vilppulasta eteenpäin enkä huomaa edes Egyptinmäkeä. Pappa tulee linja-autolla vasta huomenna.

Seuraavana aamuna on 38 kuumetta ja pirunmoinen yskä. Ei paljon lenkille mennä. 

---

Tuo joulu oli papan viimeinen. Se oli selkeästi jo vaisumassa kunnossa ja sydämen kanssa oli ollut ongelmaa. Ambulanssikin oli käynyt kerran-pari.

Omaa sairauksienpelkoista nuoruuttani ruokki sopivasti Mercuryn kuolema ja papan terveys. Alkoi olla myös murrosiän tuomia muutoksia, jotka lähtökohtaisesti pelotti. Mutta ei niistä huudeltu. Mentiin vain. Ja öisin mietittiin.

Mäntässä käynti oli suunnilleen parasta, mitä silloin oli. Serkkuni Jukka on parhaita kavereita edelleen, vaikka yhteydenpito on vähäistä. Kuitenkin 18-vuotiaasta 3-kymppiseksi pidettiin kovastikin yhtä. On oltu treenileireillä ja keikoilla ja vaikka sun missä. Pääasiassa valvottu tietokonetta pelaten.

Kukkia minä en vieläkään ihan ymmärrä. Eikö ne ole hienompia kasvamassa? Sellaiset ikuisuuskasvit kuten kaktukset, mehikasvit ja hukkakaura tai voikukat purkissa kyllä menisi. 

Loppuvuoden 1995 olinkin ihan päättömässä flunssassa. Sen kanssa meni helposti 2-3 viikkoa. Se auttoi mukavasti juoksukuntoon. 

torstai 9. helmikuuta 2023

Juoksutarinoita 47. Jääauto kuntoon (7.12.1995)



Itsenäisyyspäivä. Juoksen Tonille. Klapi-Aarre on katsonut Datsunia ja se pitäisi tänään saada kuntoon, kunhan vaihdetaan vielä öljyt. En voi juosta kovaa, ettei tule hiki. Siellä ei hikisenä tarkene, vaikka onkin lämmin talli. 

- Ei lähre öljynsuodatin irti sitten millään! Sen on täytyny olla aika huonossa paikassa säilös. 
- Se oli pihalla koivun alla. 
- No sitte ei oo ihme. Ny pitää mennä navettahan, jotta ehtii Linnan juhlille. Pitää kattua huomenna, jos sen sais irti. 

Perkele. Taas meni päivä hukkaan. Käydään vielä syömässä Riitan pannukakkuja. Juoksen kotiin. Pappa ihmettelee miksen katsonut Tuntematonta. Illalla katsotaan Linnan juhlia. Paavo Lipponen ei tullut vaikka piti. Varmaan niin kännissä. 

---

Syön välipalaa ja luen Akua. Puhelin soi. 

- Pyylampi. 
- Heikki tässä. Isä sai auton käyntihin ja meinas, että lähretään Osmanjärvelle kokeilemaan. Se meni jo auraamaan jäätä. Tuuksää, kun Markku ja Toni on johnakin?
- Tuun. Puen ja lähden mopolla heti! 

Jes! Auto kunnossa! Laitan haalarit päälle ja ajan Tonille. Menen suoraan halliin. Lehmät ammuu ja haisee rehulle. Pauli on tulossa jo kotiin, kun Valmetin turbo vinkuu. Se tulee halliin myös. 

- No, se lähti nyt käyntihin. Oli totta vie tiukas se suoratin. Aarre vaihto siihen tulpat ja akun. Bensaa pitääs olla jonku verran tankis. Ajakaa peräs sinne järvelle. Siellä pitääs olla jonkinlaane rata. Vaikkei nua renkahat varmaha mitää pirä. Ja Heikki vyä kiinni sitte! 

Jaa-a. Enhän minä autolla juuri ole ajanut. Kai se samalla lailla toimii kuin traktorikin? Koitan startata. Ja heti käyntiin! Heikki tulee kyytiin. Etsin valot päälle jostakin.

Ajetaan pari kilometriä järvelle. Auto haisee jotenkin hienosti vanhalle. Siinä on ralliratti. Penkki on vähän matalalla, mutta kyllä sieltä ulos näkee. Kytkin ottaa pirun myöhään kiinni.

- Mitenkäs se onnistu?
- Kytkin ottaa myöhään kiinni, mutta muutenhan se kulki hyvin.
- Joo, se nuas vanhoos autoos on vähän sellaanen. Se voi vähä tukkoonen olla, ku sillä ei oo ajettu. Mää sitä yritin vähän kierrättää, ku kävin Pullikas ja takaasin, mutta ei se nii äkkiä parane. Tuasta ajatte varovasti alaha. Ajakaa ny hetki, nii mää lähren navettahan.
- Joo. Kiitoksia!
- Ei kestä, ei kestä.

Huhhuh. Jääauto. Oma. Tai melkein. Puoliksi poikien kanssa. En oo kotona kertonut tästä mitään. Ajetaan Heikin kanssa puolisen tuntia. Heikki on vähän liian lyhyt ajamaan, mutta se tykkää olla kyydissä. Onhan se melkein viisi vuotta nuorempikin. 

Autossa tulee aivan helvetin kuuma. Lämmitin on jotenkin rikki. Pois päältä tai täysillä. Haalari pitää olla ylhäältä auki. 

Ajetaan takaisin. Ei meinaa nähdä mitään, kun tuulilasi menee huuruun. Puhallin on jotenkin epäkunnossa. 

- No menikö penkkaha? 
- Ei pahasti. Tai eihän ne kovat ollu. 
- Siks aurasinkin vasta tänään. Pitikö renkahat yhtään? 
- Ihan hyvin, mutta lämmitin on jotenkin rikki. Puhaltaa vaan tulikuumaa ja tuulilasi ei pysy auki. 
- Se on ollu niin kauan pihalla, että on sisältäkin kostia. Pitää kattua sitä puhallinta vielä. Jättäkää tuohon, niin ajan sen halliin sitte. 

Lähden kotiin. Olipa siistiä. Ehdin vielä hyvin koululle jääkiekkoa pelaamaan. Onkohan tänään ketään pelaamassa? 

---

Haluttiin jääauto ja löydettiin "kultainen" Datsun 100A saman kylän Jukalta. Se maksoi 500 markkaa. Minä maksoin 200 mk ja Toni veljineen loput. Tuo talvi oli kyllä hienoa säätöä auton kanssa. Nyt harmittaa, ettei autoa tullut säästettyä. Olisi hieno kesäauto. 

Tonilla oli lämmin halli, jossa oli hyvä rassata. Tonin isä ja setä olivat hyviä autojen kanssa, joten Apina-Datsun saatiin myös tulille. Lainasin kirjastosta Alfamerin Korjausoppaankin. Kyllä tuo autoista paljon opetti. Harmi vaan, ettei nykyautoille mitään itse pysty tekemään. Eipä ole kyllä tuollaista halliakaan. 

Tonin isä oli vähän juro ja hiljainen mies, mutta ystävällinen. Aika paljon näki vaivaa tuollaisen autoilun takia. Hyvin arvostettavaa ja toisaalta talviajamista erittäin paljon ja melko turvallisesti opettavaa. Koheltaminen jäällä on turvallisempaa kuin liikenteen seassa. 

Linnan juhlat katsottiin aina. Ja katson vieläkin. Ei niissä minusta mitään pahaa ole. Pitkään jatkuneet perinteet luovat turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta maailmassa, joka tahtoo kehittyä nyt vauhdilla, jossa ei aivot ihan kestä perässä.