keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Juoksutarinoita 19. Vuosi 1993




Vuonna 1993 aloin oikeasti tapailemaan ohjelmoidun harjoittelun säveliä. Vaikka pianon tapailu yläasteelle siirtyessä jäikin. Piano tuntui nössöltä, koska "oikea" musiikki soitettiin kitaralla. En kuitenkaan jaksanut niin paljon syttyä, että olisin sitä alkanut harjoitella. Alkuvuodesta treeniä tuli minulle ihan eri määrissä. 20-40 km viikossa. Tosin loppuvuodesta olin melkein puolitoista kuukautta flunssassa. 

Lenkkipäiväkirjaan ei kuitenkaan ole merkitty niitä kymmeniä ja jopa satoja jääkiekkotunteja, joita talvella tuli. Ei siellä ole hiihtojakaan. Tai ylipäätään mitään muuta lajia. Ei se ollut treeniä, vaan vapaa-aikaa. Puuttuu sieltä myös kotihommat. Metsätyöt, heinätyöt, polttopuuhommat, kivien keruut ja muu sellainen pakollinen paha, joka nyt näyttäytyy ihan fiksulta. Silloin niihin meni "koko elämä", isän mielestä noin prosentti siitä, mitä hän oli joutunut lapsena tekemään. Nyt on hetkiä, jolloin helposti voisi vaihtaa toimistohommat niihin puun paasaamisiin. 

Eihän sitä toisaalta ollutkaan paljoa muuta tekemistä. Illalla katsottiin Onnenpyörää tai Kummelia, mutta muuten pelailtiin tai oltiin mäenlaskussa. Lama oli synkeimmillään. En minä osannut sitä meidän elämästä edes huomata. Ei sellainen kulutusjuhla ollut meidän talon juttu. Elämä pyöri eri juttujen ympärillä. Minulla pääasiassa liikkumisen ja urheilun. 

Aika paljon värkkäsin myös pienoismalleja. Osaan vieläkin useita vanhoja sotalaitteita nimetä nähdessäni. Varsinkin lentäviä. On tullut kuvastoja selailtua. Suosikki on Vought F4U Corsair. Siistit siivet. Vieläkin on semmoinen fiilis, että voisi joskus jonkun pienoismallin värkätä. Ainakin leluosastolla V:n kanssa käyn niitä fiilistelemässä.


Samalla kuuntelin Radiomafiaa. Pet Shop Boysin Go West, Aerosmithin Livin' on The Edge ja Faith No Moren I'm Easy sytyttivät, mutta sellainen musafanitus ei ollut vielä syntynyt. Syntyy se kyllä, ei huolta.

Muistan vain muutamia maailmantapahtumia tuolta ajalta. Bill Clintonin valinta presidentiksi, hätänumeron vaihtuminen kolmesta nollasta 112:een, Daavidin oksan itsemurhat, Brandon Leen ja Pablo Escobarin kuolemat ja elämäntapaintiaanit. Sanottiin muuten yhtä Mariaa elämäntapainkkariksi, koska se oli vähän hippi ja se oli niin out ysärillä. 

Urheilusta taas muistan vaikka mitä. En tosin tarkkoja tuloksia. Tommi Ahvala pärjäsi trialissa. Pahin kilpakumppaninsa oli Jordi Tarrés. Andi Goldberger hallitsi mäkihypyssä ja Kenji Ogiwara yhdistetyssä. Dählie ja Yegorova hiihdossa. Silloin ensi kertaa vilahti mielessä, että ovatkohan nuo doupanneet.

Yleisurheilukisojen aikana treenimotivaatio kasvoi. Sotomayorin ME:n jälkeen hypittiin Sapsun koululla korkeutta. Jacksonin ME:n jälkeen olisi voinut juosta aitoja, mutta niitä ei ollut saatavilla. Perunapellon vakojen yli vähän mallailtiin. Noureddine Morceli oli juoksijoista suosikki ja Kiinan naiset vähiten suosikkeja. 

Juoksuharjoittelu oli vähän sillisalaattia, mutta kyllä sitä tuli. Tein paljon vetoja. Eri mittaisia, mutta tällä tietoa liian pitkiä ja hapollisia. Ei ollut maksa vielä siinä formussa, että olisi niitä hyvin polttanut. Varsinkin pitkät mäkivedot olivat aika tappoa. Ei siihen aikaan ollut valmennustietouttakaan siinä määrin saatavilla. Kyllähän isä kävi valmennuskursseillakin, mutta semmoista kokeilua se oli. En minä kuitenkaan pahoillani siitä ollut, että sai juosta kovaa. Päinvastoin.

Oli siellä harjoittelussa toisaalta paljon hyvääkin. Kiihtyvää VK:ta tuli paljon, PK-harjoitteluun nähden liikaakin. Ja nopeusharjoittelua oli mukavasti. Lyhyitä, teräviä suorituksia metsätiellä tai navetan edessä. Rytmityksen vaan olisi voinut tehdä toisin.

Lamaan nähden kisoissa kuljettiin paljon. Eipä se kyllä bensakaan ollut ihan samoissa sfääreissä. Eikä syöty huoltoasemilla, kun oli eväät. Nakkeja ostettiin autossa syötäväksi. Ja keksejä. Helvetin kuivia Marie-keksejä.

Yläaste alkoi ja kuukausittaisten diskojen myötä alkoi vastakkaisesta sukupuolesta löytymään siedettäviäkin piirteitä. Koulu nyt ei varsinaisesti muuten kiinnostanut. Vieläkään.

Sellaista oman polun etsimistä se oli. 

torstai 22. syyskuuta 2022

Juoksutarinoita 18. Ensimmäinen sykemittari (24.10.1993)

 


Isä tutkii tuvan pöydän ääressä sykemittarin ohjeita. Ne on englanniksi ja mukana on myös käsinkirjoitetut kopiot suomennoksesta. Laatikossa lukee Polar. Isä haki sen joltain Veijolta.

- Kohta lähdetään Pyylammen kiertoon. Saat laittaa tämän päälle.
- Onko pakko?
- On, jos meinaat saada peliaikaa tietokoneelle.

Eli on pakko. Kopioin Eskolta The Lost Vikingsin ja haluan pelata sitä vielä. Puhun veljenkin peliajan itselleni, niin että se saa katsoa, kun pelaan. Sisko ei sitä aikaansa kyllä anna.

On kylmä. Pakkasta. Kirkas taivas. Pitää siis laittaa pipo. Ehkä kaulurikin, vaikka se kutittaa.

- No niin, tämä tulee paidan alle. Nostapa paitaa.

Panta tuntuu kylmälle ja kovalle. Ja liian isolle. Isä solmii pannan, koska kiristysvara loppuu.

- Nyt tuo solmu jää ärsyttävästi tuohon kainaloon.
- Hyvä se on. Ei kaikesta pienestä kannata välittää. Pitää oppia vähän kestämään tuollaisia. Sitten rannekello kätehen!

Panta on perseestä. Solmu hiertää jo nyt. Kello on iso, se ei mene hyvin takin hihan alle. En ole koskaan juossut rannekellon kanssa. Ei mulla hyvää kelloa kyllä ole ollutkaan.

Kävellään tienhaaraan. Pyörittelen käsiä ja teen vähän vuorohyppelyitä. Kiristän kengännauhat. Hiekkatie on jäätynyt. Traktorinjäljet on ihan kovat. Autojen pakokaasut näkyvät jotenkin selvästi. Haapoihin vielä jääneet lehdet rapisevat, vaikkei oikeastaan tuule.

- No sitten piti painaa tuosta punaasesta napista ja sellaanen syrämmen kuva alkaa vilkkumahan siinä yläkulmassa.
- Vilkkuu. Mutta muuta ei näy. Näkyykö tästä aika?
- Pitääs sen näkyä. Painapa uudestaan!
- Jotain vilahti, mutta lukuja ei näy.
- Mikäs piru siinä nyt on? Paina vielä kerran!
- Nyt alkoi kello käymään. Ja sydän vilkkuu.
- Hyvä. Sitten matkaan!

Lähdetään Harjulle päin. Kellon takia hiha nousee koko ajan ylös. Ranne jää paljaaksi. Paska kello. Mitä jollain sykkeellä tekee? Ihan sama.

- Mitä syke näyttää?
- Ei mitään. Kellossa ei näy mitään.
- Perkele! Se ei varmaan oo tarpeeks kireällä tai ei saa kontaktia, kun oot tuollaanen luikero. Nosta paitaa!

Isä kostuttaa mittarin elektrodeja omalla sylyllään.

- Hyi helvetti! Olisin minä nyt itsekin voinut!
- Älä valita! Nyt se taas toimii. Sen pitäis piipata, jos mennään liian korkeille sykkeille.

Jatketaan matkaa. Syke ei koko ajan näy, mutta en jaksa sanoa isälle siitä. Aika kyllä pyörii. Kunhan pääsee äkkiä pois täältä.

Noustaan Pyylammen mäkeä ja kello alkaa piippaamaan.

- Nyt pitää hiljentää vauhtia!
- Hiljentää!? Me juostaan jo nyt hiljaa!
- jos menee yli 155, niin se on liian kovaa.
- Mistä sää sen muka tiedät?
- Niin se Veijo sano. Ja Taisto.
- Mistä ne sen muka tietää?
- Ne on kuule pikkuusen enemmän juossu! Nyt hiljaa! Mäen päällä voi taas kiihdyttää.

Mäen laen jälkeen piippaus loppuu. Aku haukahtaa pensasaidan takana ja piippaus alkaa. Toivottavasti se ei ole irti.

Kello piippaa nyt tasaisin väliajoin ja koko ajan pitää hidastaa. Hermo alkaa mennä koko mittariin.

- Onko sulla noin huono kunto, että tuollakaan sykkeellä ei voi juosta? Pitää alottaa juoksemaan pitkiä lenkkejä aivan hiljaa. Tai kävelemään.
- Ei kai tämä mittari nyt meille jää?
- Ei sillä oo kiire. Se Veijo lähtee jäänmurtajalle töihin. Kyllä sitä nyt pidetään tässä PK-kaudella.
- Millä PK-kaudella?
- Peruskunto. Sitä on tästä nyt ainakin tuonne tammikuun loppuun. Paljon pitkää ja hidasta lenkkiä.

Kuulostaa aivan helvetin tylsältä. Mittari piippaa koko ajan. Vyö kutittaa. Otan pannasta takin läpi kiinni ja ravistan ylös alas. Syke katoaa. Mutta piippauskin loppuu. En kerro isälle, ettei sykettä näy. Voidaan juosta jotain järkevää vauhtia kotiin. Palo-Pentti tulee vastaan.

- Nyt sitten painat punaasesta, niin se kello pysähtyy. Paljonko meni?
- 56.59.
- Niin kauan? Olis luullut, että sun kunto on parempi.

Mitä se hidas lenkki mun kunnosta kertoo? Juostais täysiä, niin et pysyis mukana. Saatanan mittari. Heitän se järveen.

Menen suoraan suihkuhuoneeseen. On kylmä. Ei tuollaisessa vauhdissa tule hiki. Jaksaako käydä edes suihkussa?


---


Sykemittarit olivat tulleet ja isä halusi sellaista koittaa. Minulle. Veijo, jolta se haettiin oli vähän erikoinen tyyppi, mutta jostain syystä sillä oli paljon mittareita.

Mistään sykerajoista ei isällä ollut tietoakaan, eikä kyllä niillä vanhemmilla miehilläkään. Tuulesta vaan temmattiin, että "se on varmaan tuo 155 hyvä raja". Paskat. 

Minä olin laiha, nuori poika, jolla sykeskaala on aina ollut laaja. Sykkeet olivat välillä 32-214. Aikuisenakin kevyet lenkit olivat 140-150 bpm välissä. Tuosta voisi arvioida, että tuolloin 160-170 väliin olisi voinut olla enemmän oikein.

Tuon jälkeen juostiin muutamia kertoja tuolla "arvioidulla" sykkeellä, mutta kun Pyylammen kierto alkoi kestämään yli tunnin, alkoi isäkin kääntymään sille suunnalle, että raja on väärä. Tuon lenkin keskisyke oli muuten 179.

Mittarit olivat tuolloin vaivalloisia. Ja aika pitkään sen jälkeenkin. Kontaktia ei saanut ja patteri oli loppu ja vaikka mitä. On minulle niitä asioita, jossa hermo menee, kun sykemittari ei ota kontaktia. Se on johtanut äärimmäsiin tekoihin, joihin tullaan vielä myöhemmin. Toimimaton elektroniikka ketuttaa.

Meillä sai tietokoneeseen peliaikaa eri tavoin. Minä ja veli juoksemalla ja sisko pianoa soittamalla. Joku hyvin lyhyt perusaika oli ja siihen päälle sitten sai bonusta harrastamalla. Sitä sai myös säästää varastoon. Silloin tuo "ruutuaikarajoitus" ärsytti, mutta ihan fiksua se oli. 

keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Juoksutarinoita 17. Nahkahousujuoksu (13.9.1993)

 


Liikunta on ennen ruokailua. Yleisurheilua. Tänään on juoksutestit. Mulla on 100m ja 2000m. Viime viikolla oli pituus ja korkeus. Hyppäsin pituutta 445 ja korkeutta 128. Muut juoksivat jo silloin, kun minä menin Haminaan. Ville ja Jouni olivat juosseet alle kahdeksan minuutin. 9-luokan Anssi oli juossut 7.24 ja lukiossa Petteri kai alle seitsemän. 

Odotellaan Erikin kanssa kentän parkkipaikalla. Katteluskylän pojat heittelee ruusunmarjoilla toisiaan. 

- Samin pitäisi tulla. Sami lupasi.
- Mitä se tulee tekemään?
- Samilla on vähän rästiä. 100 metriä on juoksematta. 

Kuuluu kova kevarin kiihdytys. Ja sitten jarrutus. Se pysähtyy sinisellä Yamahalla meidän viereen. Ai siis tuo Sami!? Samilla on kaikki Sapsun ala-asteen pikamatkaenkat. Sami on 10-luokalla. Se on Ritarinperältä. Sen papalla on vihreä Mitsubishi Colt. 

- No? Juostaanko? 
- Juostaan, juostaan, mutta käy ensin vaihtamassa liikuntavarusteet! 
- Ei oo mukana. Mä juoksen näissä. 
- Ei nuo kyllä hyvät ole. 
- Kyllä mä pystyn. 
- Mene sitten verryttelemään! 
- En mä ehdi, mulla on opo.

Erik pyörittelee päätään. Sami kävelee kypärä kädessä, nahkahousuissa ja buutseissa kentälle. Vähän liiankin rentona. Kuin John Wayne. 

- Saako telineistä lähtee? 
- Saat lähteä, mutta ota purkka pois suusta. 

Sami sylkäisee purukumin pituuspaikan hiekkaan. 

- Sami. Ei tietenkään sinne. Roskikseen. 

Sami hakee purkan ja neppaa sen ruusunmarjapusikkoon. Erik pyörittelee päätään. 

- Tomi ja Jarmo, ottakaa tekin kello. Timo voi lähettää. Sami, ota kengät pois niin on parempi. 
- En mä jaksa. 

Erik huokaa. 

- Timo, Minä menen maalille ja nostan kättä, kun voit lähettää. 

Erik kävelee kello kaulassa maalille. Minä kerron Jarmolle, miten kello toimii ja Timo menee lähtöviivan tuntumaan. Sami säätää telineet ja heittää ajotakin aidan päälle. Sen alla on t-paita ja hyvin laiha poika, jolla on vähän viiksiä ja kihara tukka. Osa meidän ryhmästä on mennyt korkeuspaikalle, mutta osa jäi katsomaan. 

Erik nostaa käden ja nyökkää Timolle. Timo vie kädet sivuille. 

- Valmiit! 
- Se on paikoillenne. 
- Täh? 
- Se on paikoillenne - valmiit - hep. 
- Paikoillanne!
- PaikoillEnne. 
- Täh? 
- Paikoillenne, ei paikoillanne. Enhän mä vielä siellä ole, sä käsket mut tohon telineisiin. 

Timo punastuu. Hymyilen, kun Sami ohjeistaa Timoa. 

- Paikoillenne. 

Sami nostaa nahkahousuja ja asettuu vaivalloisesti telineisiin. 

- Valmiit. Hep. 

Sami kiihdyttää aivan älytöntä vauhtia. Bootsit vähän lipsuu, mutta tuntuu kuin mies lentäisi. Sami on maalissa, kääntyy saman tien takaisin ja kävelee rennosti takille, pukee sen, ottaa kypärän ja lähtee. Kuuluu kevarin kiihdytys. 

- Pojat, paljonko saitte?
- jotain 13...
- 12,9. Sain 12,9! Voi, Sami... Kun sillä olisi edes vähän motivaatiota. Tuo on kova aika. Ja noissa varusteissa. Sami olisi lahjakas. 

Minä juoksen 14,8, mikä on ihan ok. Olen huono lähtemään telineistä, mutta en kehtaa olla lähtemättä. Olen kuitenkin yleisurheilija. 

Kahden tonnin aika on 7.28. Yksin juostunakin se on huono. Onneksi tytöt juoksee 1500 metriä. Häviäisin Jennille. 

Tunti loppuu. On kiire syömään. Käydään ruokavälkällä Jarkon ja Heikin kanssa Kannikasta ostamassa munkkeja. 

---

Elettiin aikaa, kun koulun liikunta oli urheilua. Jokaista lajia mitattiin, ainakin Alavudella. Toivottavasti jossain vielä nykyäänkin. 

Erik Gustaffson. Erikistä pitää jossain vaiheessa kirjoittaa oma lukunsa, mutta lyhyesti: pikajuoksija, joka vuonna 1972 sivusi hallissa 60 metrin ME:tä, juoksi Münchenin Olympialaisissa siinä kuuluisassa 39,30 juosseessa viestijoukkueessa, pelasi kovalla tasolla pesäpalloa, koripalloa, lentopalloa ja jääkiekkoa ja veti vielä 72-vuotiaana 21 leukaa. Minun ja varmaan monen muunkin alavutelaisen pojan The Opettaja. 

Sami oli jännä tyyppi. Vähän sellainen James Dean -henkinen nuori kapinallinen. Ei tyhmä, eikä paha, mutta niin rento, että se varmaan johti jopa laiskuuteen. Sami ei niin auktoriteeteista piitannut, mutta nopea se oli. Ala-asteella, kun pelattiin mustaa miestä, ei Samia saatu kiinni. Oli jopa sääntö, ettei viimeinen saanut juosta läpi kun kolme kertaa. Samin takia. Tuo nahkahousujuoksu on yksi hulluimpia livenä näkemiäni urheilusuorituksia. 

Kahvio Kannikka oli legendaarinen kahvila koulun rajojen ulkopuolella. Sinne mennäkseen piti siis lintsata. Montun reunaa hautausmaalle ja oltiin selvillä vesillä. Kymmenen tuoretta munkkia maksoi 10 markkaa. Ne pystyi myymään koulubussissa kotimatkalla jopa 3mk/kpl. Bisnestä, bisnestä. Kannikan munkeilla tehdyt rahat tuli kyllä lukioaikana pelattua saman kahvion Tupla-Pottiin kera Töysän poikain. 

Kuva: alavus.fi

perjantai 2. syyskuuta 2022

Juoksutarinoita 16. Nauhat kireällä eli Vetoapukisat Hamina (29.8.1993)

 



Pysähdytään Aapiskukossa. Vihdoin. On nälkä ja Erjan autossa haisee kummalta. Ei ihme, Erjan mies on eläinlääkäri.

Aapiskukossa on pokeri. Käyn kyllä sämpylän jälkeen tuplaamassa sen loppuun asti. Jos voittokädessä on ristiseiska, on ekana pieni ja ässän jälkeen on seiska. Isä pelaa aina vaan pottia. "Pokeria ei kannata, se vaan vie kaikki rahat". Just. Siinä sentään tarvitsee taitoa, Potissa ei.

Jatketaan matkaa. Rahat meni. Tai 12 markkaa enkä päässyt tuplaamaan kuin kerran kaksi paria. Joku oli varmaan saanut neloset just äsken.

Onneksi Jenni meni jo Päivin kyydissä, niin voi olla vähän rennommin takapenkillä. Mukana on Aku Ankan taskukirjoja ja Pienoismalli-lehti. Aku Ankka ja Taikaviitta on paras, vaikka olenkin lukenut sen jo monesti. Vettä sataa.

Ollaan Haminassa. Käydään kisakansliassa kentällä ja sitten vasta mennään majoitukseen. Kuulemma ihan pizzerian kautta. Minulla on kisa vasta sunnuntaina niin voi syödä vielä pizzaa. Kellokin on niin paljon, ettei muita paikkoja ole paljon aukikaan. Me nukutaan jossain hostellissa, missä ei kuulemma saa ruokaa. Ei edes aamupalaa. Aamupala syödään sitten jossain Shellillä. Minä saan yläsängyn.

Käydään pizzalla. Minun pizzan nimi on Al Capone. Siinä on homejuustoa, joka on pahaa. Kai nyt järkikin sanoo, ettei mitään homeista kannata syödä. Syön silti. Isä ja Pentti vie minut huoneeseen ja lähtevät käymään kaljalla lähipubissa, koska Päivi sai pronssia kuusiottelusta. Minä saan katsoa kaapelikanavalta vapaapainia. Undertaker voitti ja Hulk Hogan voitti. Uni ei meinaa tulla.

---

Aamupala on ankeaa liimapuuroa. Isän mukaan pitää juoda kahvia ja paljon sokeria, että juoksu kulkee. Hyi helvetti! Juon väkisin. Kohta lähdetään kentälle, kun Jenni juoksee kasin. Ihmisiä on paljon ja musiikki soi. Ihan on erillisiä kaiuttimia pitkin kenttää. Isot kisat.

Isä käski olla paikallaan ja vähän verkkailla. En voi olla juoksematta, kun Rockyn musiikki soi. Kentän ympärillä on hyvän korkuisia pensaita, joiden yli voi aitoa. Peräseinäjoen Pekka voittaa keihään. Olli-Pekka on vasta loppupäässä. Tuleekohan siitä koskaan mitään?

Jenni ei voita. Jenni eikä Jennin äiti ole tyytyväisiä. Kai mitali nyt on hyvä juttu? Minä en pääse edes A-erään. Mutta jos juoksen B-erän hyvin, niin voin pärjätä. Minulla on uudet trikooshortsitkin.

---

Kisaverryttely. Nukuin huonosti. Jännittää. En ole niin hyvässä kunnossa, kuin haluaisin. Jalat ovat eilisestä juoksentelusta vähän väsyneet. Haisee mereltä. Sellaiselta ruohoiselta vedeltä. Ja tuulee. Monella on verkkarit, jossa on mainoksia. AU:n verkkareissa ei ole. Ne on myös tosi paksut. Painavat.

Isommat pojat juoksevat ensin. Kaksi ekaa juoksee alle kuuden minuutin. Ei hemmetti, mitä vauhtia! Juokseekohan meidänkin kärki? Kallion Jussikin on vasta seitsemäs. Jenni voittaa tyttöjen kisan, vaikka meinas hyytyä. Se juoksi vähän yli 6.41. Tuohon minunkin pitää pystyä. Kovempaakin. Enhän minä nyt ole sille hävinnyt.

Sitten on meidän vuoro. Laitan piikkarit ja kiristän vielä trikoot. Ne on liian löysällä ja vaikeat solmia, kun on niin uudet ja liukkaat nauhat. No nyt ne meni liian kireälle! Ehdin vielä uudestaan. Voi perkele, väärä naru ja nyt ne on umpisolmussa! En ehdi enää aukomaan. Voiskohan siitä sanoa tuolla lähdössä? En uskalla, kun nimi jo huudetaan. Saisi vaan hävetä, ettei osaa solmia housujaan. Ehkä ne ei niin paljoa kiristä…

Pam. Lähdetään onneksi aika rauhallisesti liikkeelle. Joku on Kurikasta. Joku Kuntola, jonka isän meidän isä tuntee. Oisko se toisena? Sitten on Inkiläinen, se oli Alajärvellä tai Kuortaneella juoksemassa ja voitti mua paljon. Ei ne nyt ole kaukana. Vähän kyllä ehkä pistää, vaikkei tunnukaan kovalta. Saatanan housut! Isä huutaa, että ollaan 6.30-vauhdissa tai alle. Kaikki on ihan samassa porukassa. Vatsaan pistää. En vaan pysty juoksemaan kovempaa. Tekisi mieli hölkätä. Jään porukasta. Olen varmaan viimeinen. Neljäs kierros on ihan hirveä, tuntuu ruuvimeisseliltä kylkiluiden alla enkä voi hengittää kunnolla. Viimeisen kierroksen kiristän. Tai kolmesataa metriä. Takasuoran puolesta välistä kiristän ja saan yhden juoksijan kiinni. Saisinko vielä muitakin? Sattuu ihan perkeleesti. Paska saatana! En saa muita kiinni. Tulikohan edes ennätystä? Kohta isä tulee jotain lässyttämään tuohon. Paskan paska.

---

Pääsin Vetoapukisoihin juosten Alavuden sisulisähuipentumassa 6.50,37, vaikka aikaraja oli 6.50. Sekin oli huono juoksu, mutta jotenkin tuon kuukauden treeni oli ihan päätöntä. No, kisoihin tietysti lähdettiin.

Laitakarin kyydillä mentiin, joka jo itsessään oli kauhistus. Tytön kanssa takapenkille. Eihän se Jenni kuitenkaan kyydissä ollut, kun oli mennyt jo Päivin kyydissä. Päivi taas oli naapurin tyttö ja kova yleisurheilija. Me oltiin sen isän, Pentin kanssa samassa kämpässä.

Aapiskukko oli tuolloin kova juttu. Ja Pokeri tietysti vielä kovempi. Siihen liittyi vaikka mitä tuplaususkomuksia, joiden vahvasti epäilen olleen harhaoppisuutta. Silloin niitä kyllä pystyi lapsetkin surutta mäiskimään.

Tuona lama-aikana ei ollut niin in käydä ulkona syömässä. Käytiin ehkä kerran kaksi vuodessa. Se, että sai käydä pizzalla, oli vielä harvinaisempaa. Eihän niitä paikkojakaan toisaalta ollut. Isän säästeliäisyydellä, jota joku voisi jopa pihiytenä pitää, oli tuo ihan ylilyönti.

Vapaapaini eli WWE:n pyörittämä showpaini oli tuossa vaiheessa aika kova juttu. Eihän sitä missään paljon näkynyt, kun ei paljon ns. taivaskanavia ollut. Sen verran kuitenkin, että aina jollain tutulla tai serkulla se oli. Hulk Hogan ja varsinkin Undertaker olivat kovia jätkiä.

Tuona lauantaina, jolloin minulla ei omaa lajia ollut, juoksin varmasti yli 10 km ympäri kenttää, koska Rockysta tuttu Eye of the Tiger soi kisoissa ja oli mahtava. Verkka meni yli, sitä en kiistä. En välttämättä muutenkaan olisi ollut ihan keväisessä kunnossa, mutta kyllä tuo nauhojen kiristely harmittaa vieläkin. Luulen, että olisin kuitenkin sen 6.35 lähelle juossut. Varmaan Karille olisin hävinnyt, mutta en paljon.

Ne ”isommat” pojat olivat muuten Olli-Pekka Penttilä ja Tuomo Lehtinen, jotka taisivat juosta siihen aikaan jopa kaikkien aikojen tilastossa suht korkealle. Muistan, että Karin kanssa katsottiin kisaa tosi tiukaksi. Ja Pekka ei aikuiseksi jatkanut, mutta se Olli-Pekka sitten jotenkin menestyi moukarinheitossa. Ja keihään kakkonen, Aki, ihan hyvin ottelussa.

Tulokset löytyy tuolta: https://www.tilastopaja.eu/fi/db/tulokset.php?CID=48513

maanantai 15. elokuuta 2022

Juoksutarinoita 15. Tyhjennys (13.7.1993)


Illalla oltiin isän kanssa kalassa. Sain 1,3-kiloisen hauen. Abu Carcian Toby Tigerilla. Sellainen tiikerin värinen lusikka. Oli kerrankin tyyntä, eikä lusikkaan tarttunut lumpeita tai uistinvitaa, vaikka sitä paljon Kangaslammessa onkin. Ilta oli vähän viileä. Syksy tulee. Ja koulun alku. Rypsi kukkii, siitä sen tietää. 

Juoksin huonon kolme tonnia keskustan kentällä. Siellä juoksi tyttöjen maastojuoksun maailmanmestari Keniasta. Ja Viitala hyppäsi 221. Se on kai hyvä. Mutta tosi kaukana ME:stä.

Isän mielestä olen jo niin vanha, että kannattaa tehdä tyhjennysharjoitus. Siinä juostaan niin pitkään kuin jaksaa ja sitten energia jotenkin lataatuu paremmin. Viikonloppuna on Kristiinankaupungissa kisoissa 2000m eli näin pitää nyt tehdä.

Mennään pururadalle. Siellä on ihan helvetisti sääskiä. Isä ei ole kertonut tarkasti harjoitusta. Jätetään pyörät ison kiven taakse. "Ettei kukaan varasta". Kuka nyt Sapsussa toisen pyörän veisi? Kaikki tuntee kaikki, eikä tähän voi kukaan vieras edes vahingossa eksyä.

Aloitetaan kuulemma ylämäkivedoilla eli YMV. Miksi aloitetaan parhaasta? Ylämäkiveto lähtee ison kuusen kohdalta. Laitan etummaisen jalan aina saman kiven kohdalle. Lähdöstä ensimmäinen 20m on tosi jyrkkää nousua, sitten loivenee. Loiva osuus on kivikkoista, siinä on myös yksi juuri, joka pitää ylittää. Tullaan mutkaan vasemmalle. Mutka nousee tosi jyrkästi kallion yli, siinä kallion päällä voi olla käpyjä tai kiviä, joista jalka lipsahtaa. Sitten pienen notkon, juurien ja kalliopäiden yli terävä 20 metrin nyppylä ja maali valotolpalla.

Näitä juostaan kolme. Ensin rauhassa ja viimeinen täysiä. Ylhäältä kävellään takaisin alas ja uudestaan. Viimeinen oksettaa vähän.

Kävellään huipulle. Sieltä lähtee alamäkivedot. Eli AMV. Niissä en ole isää voittanut vielä koskaan. Ensin on jyrkkä pätkä, sitten loivaa laskua, sitten taas tosi jyrkkä lasku ja loppu tasaista ellei jopa pientä nousua. Isä juoksee vasenta reunaa, mikä on tyhmää. Siellä on märkää ja isoja kiviä. Kovin ja pitävin alusta on oikeassa reunassa. Siinä myös viimeinen jyrkänne on loivin.

Näitäkin juostaan kolme. Kaikki täysiä. Jyrkissä kohdissa ei jalkojen nopeus tahdo riittää ja selässä tuntuu vähän pahalle. Nämä ei onneksi hengästytä. Isää en kuitenkaan voita.

Sitten mäen yli takaisin ylämäkivetojen lähtöpaikalle. Siitä juostaan kivelle, jonne pyörät jätimme. Tasaveto eli TV. Kolme kertaa. Alku on hyvin loivaa myötämäkeä, loppu noustaan pieneen ylämäkeen ja mutkaan. Tämä on vedoista ärsyttävin. Pitkä ja liian tasainen. Ja haisee mudalta. 

Ekan vedon jälkeen ei tulekaan palauttavaa kävelyä lähtöön, vaan odotellaan minuutti ja juostaan takaisinpäin. Ei hemmetti. Sisäkaarteesta ei pidä juosta, se on pehmoinen. Jätän sen isälle. Painavampana se uppoaa enemmän. Tämä on onneksi viimeinen veto. Sen jälkeen saa riittää. 

- Sitten on vielä viimeinen tyhjäys. 
- Ei enää! Ei jaksa. 
- Yksi vielä ja sitten huomenna lepopäivä. 
- Mikä se on? Ei mitään sarjaa enää. 
- Juostaan tuonne toisen puolen notkoon. 

Juoksemme hiljaa pyörien ohi, pellon ohi ja pikkunyppylän jälkeiseen notkoon. Meillä ei ole juomista mukana. Kurkkua kuivaa. 

-Tästä huipulle. 
-Eii! Se kestää yli minuutin. 
-Joo joo. Minuutin päästä lähdetään. 

"Hep". Tiukka jyrkkä pätkä, pitää juosta vasenta reunaa. Vähän tasaista, kiven ohi. Pieni, mutta terävä nousu mutkaan. Loivaa nousua, ensimmäinen jyrkänne. Tuntuu, ettei jalka nouse. Suussa maistuu raudalle. Hetki tasaista ja viimeinen jyrkänne. Jalat painuu kasaan, ei tahdo jaksaa. Maali. 

Menen istumaan kannolle. Tuntuu pahalta. Sääsket ei haittaa. Keuhkoja pakottaa. Kädet ovat puutuneet. Tästä pitäisi vielä hölkätä pyörille ja polkea kotiin. Illalla tulee Terence Hill ja Bud Spencer -elokuva. Saisinkohan katsoa sen kokonaan? 

---

Kalastin lapsena paljon. Varsinkin virvelillä. Kesän vapaa-ajat meni paljolti virvelin varressa. Pidin kalansaaliistakin kirjaa, mutta se ei ole tallessa. Teimme kavereiden kanssa paljon vaappuja itsekin.

Alavudella käytiin koviakin kisoja aikanaan. Siellä oli muutamia kansainvälisiä tähtiä, kuten esimerkiksi tämä tyttöjen maailmanmestari. 

Tiinanmäki on Sapsalammen virallinen pururata. Se on Vääräjärventien varressa. Vaikka ollaan Etelä-Pohjanmaalla, on sen 950m matkalla yli 30m korkeuseroa. Jyrkkäpiirteinen ja hankala juosta kovaa, mutta minulle maailman paras pururata. Joitain vuosia sitten sen jylhä kuusikko kaadettiin maan tasalle ja maisema on enempi tuollaista kuvanmukaista nykyään. 

Minulle on juoksemisessa aina ollut jotenkin tärkeää askelten asettaminen. Nimenomaan tällaisissa maastossa juostuissa vedoissa mietin, mihin kannattaa astua, että alusta olisi parhaimmillaan ja matka jatkuisi nopeimmin. Analysoin sitä paljonkin. Ihan vielä veteraanikisoissakin olen maastorataa käynyt läpi näin. Haluan uskoa, että olen sillä jonkun sijan joskus voittanutkin. 

Tyhjennysharjoitus oli metodina sellaista 1970-lukua. Siinä uskottiin, että energiavarastot pitää ensin tyhjätä, jotta ne täyttyvät jotenkin paremmin. Sehän ei paikkaansa pidä, mutta tällainen oli isän muistissa hyvä tapa. Ei siinä 13-vuotiaalle kyllä mitään järkeä silti ollut. 

Kristiinankaupungissa ei kulkenut. 6.50 oli Vetoapu-kisaraja. Ei lähelläkään. Muistan kuitenkin, että takaisin tullessa satoi vettä niin paljon, että jouduimme pysähtymään. Pääsin tuon kisan jälkeen myös ensimmäiseksi yöksi omaan, uuteen huoneeseen. Tähän asti olin nukkunut siskon kanssa kerrossängyssä. Teini-ikä alkoi. 



perjantai 5. elokuuta 2022

Juoksutarinoita 14. Alavus-juoksu (3.7.1993)

- Nyt kuunnellaan kerrankin minun musiikkia!
- Tämä on rähinää. Rumpuja paasataan ja pirusti huudetaan.
- Siitä huolimatta nyt kuunnellaan tätä!

Äiti ja isä väittelevät kumman musiikkia kuunnellaan. Onneksi äiti on tiukkana, sillä soittimessa on Queenin Greatest Hits II. Menossa on It's a Hard Life, joka ei ole suosikkejani, mutta sen jälkeen tulee Breakthru.

- Minne teidät pitää viedä?
- Vie ny vaikka liikuntahallille, mennään siitä linja-autolla Kätkänjoelle.

Ollaan menossa Alavus-juoksuun. Siinä juostaan maraton jotenkin viestinä. Me juostaan isän kanssa se puoliksi. Juoksu menee jotenkin läpi Alavuden, mutta en jaksanut kuunnella tarkasti miten. Osuuspankin huvilalle se kuitenkin päättyy.

Liikuntahallilta noustaan Pakkalan linja-autoon. Se on vanha ja haisee tupakalle. Kyytiin nousee parisenkymmentä juoksijaa. Juhanin, Matti P:n ja Ansan tiedän. Ne on Sporttiklubista.

Istun ikkunan viereen ja katselen pihalle. Kuuntelen sivukorvalla muiden juttelua. 

- Meinasikko koko matkan?
- Kattotaan nyt miten tuo poika jaksaa vauhdissa. 
- Ei kai se koko matkaa juokse?
- Ei. Jos puoletkin niin hyvä. Sää tietysti juokset koko pätkän? 
- Meinasin tuon Juhanin ja Askon kanssa. Juhani vaan taitaa mennä liian kovaa. 

Linja-auto vie meidät Kätkänjoelle, joka on jossain ihan metsässä. Vielä Aittoosaarestakin kauempana. 
Lähtöpaikalla on omilla kyydeillä tullutta porukkaa. Yhteensä lähtijöitä on 30-40. Minä olen varmasti 20 vuotta nuorempi kuin seuraavaksi nuorin.

Hep. Noin viisi ihmistä lähtee juoksemaan reippaasti. Minä lähden siihen kyytiin, mutta isä kieltää. Muut juoksijat arvelevat niiden lähteneen liian kovaa. Lähdetään siis typerän hiljaa. 

Lähtöpaikka oli kyllä ihan sivussa maailmanmenosta. Tämähän on vain hiekkatie jossain. On pilvistä, eikä edes kovin lämmin. Yllättäen on heti paarmojakin pään ympärillä pyörimässä. Kaikki paarmat saisivat kuolla sukupuuttoon. Pilaavat kesän. 

Tullaan Rantatöysänjärven päähän. Ensimmäinen vaihto on Rantatöysän koululla eli Rantarinki-lähtöpaikka on järven toisella puolella. On juostu noin kahdeksan kilometriä. Isä käskee minut linja-autoon. Siellä on jotain naisia minun lisäksi. 

- Oliko vauhti liian kova? 
- Ei.
- Huilaatko seuraavat osuudet? 
- En kai...

Liian kova?! Minä jätän teitä kympillä 5-10 minuuttia ja me juostaan jotain 5.30-vauhtia! Eli juostaan hiljaa.

Seuraava vaihto on Aseman urheilukentällä. Siitä lähden taas juoksemaan porukan mukaan. Mennään rautatien yli. Se tuoksuu hyvältä. Mummolalta. Tuossa on myös musiikkikauppa. Ollaan käyty siellä isän kanssa. Siellä oli Kolmannen Naisen laulaja ja Jaska Mäkynen. Mutta siellä on myös pienoismalleja ja radio-ohjattavia.

Sivulta tuulee ja saavutaan Teboilin kohtaan. Vauhti on älyttömän hidasta. Meinaan kyllä juosta keskustankin ohi. Ei tunnu missään.

Keskustasta edetään Tusan puolelle. Se on vähän tylsää suoraa, vaikka Alavudenjärvi hienosti näkyykin. Autolla mennessä tien mutkat on aika paljon kivempia. Nyt ne ei tunnu missään.

Pikkuisen alkaa jaloissa painamaan. Vauhti on niin hidas, että se tuntuu jotenkin raskaalta. Tekisi mieli juosta kovempaakin. Kuuntelen muiden jutustelua, mutta en puhu mitään.

Vaihtopaikka on Tusan puolen ampumaradalla. Hyppään autoon. Juon kerhopullosta mehua ja syön vähän Fazerin sinistä suklaata. Milloinhan se Cliffhanger tulee Alavuden elokuvateatteriin? 

Jos juoksen taas seuraavan osuuden ja maaliin, niin minullehan tulee yli 30 kilometriä?! Seuraavaksi ne juoksee läpi Jokivarren. Siitä se menee kai Raisionmäelle ja Aulavan ohi. Se on kyllä tylsä pätkä, vaikka mäntykuja Raision lähellä onkin hieno.

Linja-auto ajaa läpi Jokivarren. Kumpuilevaa maalaismaisemaa. Nuorisoseura, koulu, kauppa, urheilukenttä. Siellä on seuraava vaihto.

Olen nousemassa ulos, mutta isä astuukin ennemmin sisään. Takareiteen kuulemma ottaa. Eikö isä siis jaksakaan juosta? Isä tulee viereen istumaan ja haisee pahalta. Sillä on Suomi juoksee -paita. Se on hieno. Siinä on juokseva hirvi.

- Matti P on jääny ny Juhanista. Juhani juoksee varmaha alle kolomen tunnin.
- Onko se kovaa?
- No on se tällaasella reitillä. Ja tuulella.
- Vieläkö me juostaan?
- Voitaas me yrittää se viimeenen pätkä.

Jes! Saakohan siinä ottaa loppukirin? Toivottavasti tämä ei ole tämmöistä nössötystä loppuun asti. 

Linja-auto ajaa suoraan Sapsalammen levähdysalueelle. Noustaan autosta. Juhani ja Matti P juoksevat vauhdilla ohi. Käyn telineillä roikkumassa ja katsomassa näkyykö laiturilta kaloja. Illalla menen kyllä virvelöimään. Matti S on tullut juoksemaan viimeisen osuuden meidän kanssa.

Iso joukko saapuu vaihtopaikalle ja lähdetään taas juoksemaan. Edellä ajaa joku hiljaa henkilöautolla, koska juostaan niin isoa tietä. Rimmin tieltä saa kuulemma kiihdyttää. Mahtavaa!

Sapsun toinen tienhaara. Enää pitkä alamäki ja sitten vauhti kiihtyy! Isä juoksee viereen ja kuiskaa:

- Lähäre vaan mukahan, jos joku kiristää. Mää en pysty tualla jalalla ny kiristämähän. Tullahan Matin kans sitte peräs.

Nyökkään ja käännän Hugin-lippiksen takaperin. Maalasin sen eilen spraylla mustaksi, kun logo on niin nolo. Ruotsalainen.

Vihdoin käännytään Rimmin tielle. Vauhti kiihtyy heti vähän. Tässä ei ole muita sapsunkyläisiä, joten ne ei tiedä välttämättä reittiä. Minä tiedän. Olen pyöräillyt useasti ja juossutkin muutaman kerran.

Kohta tulee iso ja tosi jyrkkä alamäki Kukkolammen rantaan. Siitä ollaan kohta Erkin kohdalla, sitten vähän peltopätkää ja metsän reuna. Siinä aloitan kirin.

Hiekkatie on lanattu hiljan ja siksi kamala juostava. Vain auton urissa voi jotenkin juosta. Pari miestä kiristää vauhtia. Toinen on Ari, se on kai palomies. Toista en tunne. Onkohan palomiehet hyviä loppukireissä? 

On alle puoli kilometriä matkaa jäljellä, enää ei ole yhtään koirataloa, joten voi juosta rauhassa. Miehet aloittavat kirin. Tuntuvat juoksevan lähes täysiä. Odotan Arvon mökin kohtaan ja juoksen viimeisen notkon ja jyrkän ylämäen kovaa. Miehet jäävät 50 metriä. 

Linja-auto on jo paikalla ja pari miestä antamassa mehua. Matti P juo kaljaa ja juttelee Juhanin kanssa. Molemmilla on hikinauha. 

- Mihinkäs se isäs jäi? 
- Sillä koskee takareiteen. Tulee perässä.
- Eikö noista ollut sulle vastusta kirissä? 
- Ei oikein. 
- Minä kyllä arvasinkin sen. Lähäretäänpäs saunaan, kyllä se isäs perässä osaa tulla. 

Matti antaa mulle pullon ykkösolutta. Hyi helvetti. En kuitenkaan uskalla sanoa vastaan. Otan sitten makkaran kanssa Friscoa. 

---

Alavus-juoksu oli ilmeisesti paikallisen Lakeuden Sportin oma juoksu, joka kulki pohjois-eteläsuunnassa läpi Alavuden. Matka oli tarkka maraton. Alavus markkinoi ennen itseään Lakeuden Porttina, joten Lakeuden Sportti on aika hyvä urheiluseuran nimi. 

Juhani ja Matti P olivat ihan hyviä juoksijoita. Juhani oli sellainen 2.35-2.40-maratoonari ja Matti P tuolla ikää triathlonisti. Nuorempana suunnilleen 50 sekunnin nelkun juoksija, joten ihan hyviä 4-kymppisiä tekijämiehiä. 

Raision lähellä oleva mäntykuja on suojelukohde. Siinä on sellaista satavuotiasta mäntyä sotilaallisesti tien vieressä. Rovanperänkin pitäisi ajaa tarkkana poikana, ettei kolisisi peileihin. Joku riemuidiootti oli kuitenkin yrittänyt käydä kaatamassa niitä juovuspäissään muutama vuosi sitten. 

Hugin-lippiksen sain tädin mieheltä. Se oli minusta hieno, mutta kun tajusin sen olevan ruotsalainen kodinkonefirma, niin piti maalata logo mustaksi. Ei tuohon aikaan ollut liiemmin lippiksiä, joten kaikki kelpasi. 

Osuuspankin huvila oli kylän komein mökki tuohon aikaan ja siellä oli paljon kylätapahtumia, häitä ja ylioppilasjuhlia. Omanikin. Nykymittapuulla vähän isompi hirsihuvila todella komealla paikalla. Sääskiä niin pirusti, mutta hyvät puitteet. 

Ihan mutkalleen tarkkaa reittiä en muista, mutta oletan vaihtopaikkojen olleen tuollaiset. Meidän piti alunperin juosta isän kanssa vuorotellen, mutta en juossut yhtiön osuutta niin, ettei isäkin olisi juossut. Minulle tuli matkaa 21,6 kilometriä (mitattiin autolla) ja aikaa meni 1:56.24. Ihan hyvä päiväsaalis. 


keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Juoksutarinoita 13. En saanut MagLitea (20.5.1993)

Helatorstai. Ja joku Rantarinki. Paras jalkapallopäivä menee jossain tyhmässä kisassa. Ei huvittaisi yhtään juosta kovaa.

Päivä on tosi lämmin. Mittarissa 26. Tänään voisi mennä jo uimaan ilman saunaa. Tai virvelöimään. Tai sekä että. Jos saisin syntymäpäivänä rahaa lahjaksi, ostaisin uuden virvelin. Avokelan. Abuun ei ehkä ole rahaa, mutta jonkin paremman Daiwan varmaan saisi.

Ajetaan Rantatöysään. Tie on pölyinen ja auto kuuma. Selailen hansikaslokerossa olevaa Kilpailukalenteria ja kyselen isältä alavutelaisia nimiä, joilla on Etelä-Pohjanmaan piirin ennätyksiä.

Kisakeskuksena on Itärannan koulu. En ole käynyt ennen, mutta Aittoosaareen tätä tietä on ajettu. Siellä on lossi. Onkohan Alavudella muualla lossia? 

Muita ei ole ilmoittautunut vielä. Jos ei tule minun sarjaan ketään, niin en varmasti juokse kovaa. Helppo voitto ja MagLite, joka odottaa palkintopöydällä. Sitten minullakin olisi semmoinen. Jukallakin on. Muut palkinnot näytti olevan tylsiä. 

Käyn verryttelemässä yksin. Lehmät ammuu tien vieressä. Koivuissa on jo isot lehdet. En jaksa verrytellä paljoa, kun on niin kuuma eikä kisassa ole vastusta. Puoli kilsaa riittää. En ota aukkareita. 

Tulen autolle, jossa isä juttelee jonkun miehen kanssa. Vieressä on joku juoksijapoika. 

- Tämä Pasi tulee sun sarjaan. Se on vuotta vanhempi, mutta saat hyvää vetoapua. Voitte vaikka vuorotellen vetää. 

Perkele. Nyt pitääkin juosta kovaa. En kyllä häviä Alavudella! Voitin Pasin Peräseinäjoella ja voitan nytkin, vaikka se on minua vanhempi. Onhan se minua lyhyempikin. 

Lähtö tapahtuu asfalttitieltä. Edessä ajaa joku Ladalla. "Pasi voi vetää ensin". Ei todella voi. Jätän sen heti alkuun. Kääntöpaikalla pitää olla kärjessä. 

Hep! Lähdetään juoksemaan pohjoista kohti. Menen kärkeen. Pasi juoksee kuitenkin vierellä. Isä on käskenyt ottaa kaikki mutkat suoriksi eli leikata matka tien ylityksissäkin mahdollisimman lyhyeksi. En kuitenkaan pääse sitäkään tekemään, koska Pasi on vierellä. 

Pienen ylämäen jälkeen jatketaan peltoaukealle. Edestä tuulee. Pitäisi mennä peesiin, mutta en anna kyllä johtopaikkaa Pasille. Jokohan tuolla metsän reunassa olisi kääntöpaikka?

No ei ole. Tietenkään. Taas peltoaukea. Lato oikealla. Töyhtöhyypät kirkuu ja syöksyilee ympärillä. Toivottavasti eivät käy kimppuun. Typeriä lintuja. Seuraavan metsän reunassa Lada on pysähtynyt. Siellä on siis kääntöpaikka! 

Kääntöpaikalla Pasi ottaa sisäreunan. Mitä helvettiä!? Se yrittää karkuun! Kiristän rinnalle, sillä minä aion tämän voittaa.

Lähdetään takaisin. Juoksen vierellä viimeiselle metsäsaarekkeelle ja siitä sitten kiri. Pasi kiristää ja minä sen rinnalla. Pienimmät tulee vastaan, kun eivät ole vielä ehtineet kääntöpaikalle. 

Tullaan viimeiselle mäelle, josta lasketaan koulun risteykseen. Tuntuu äärettömän pahalle, mutta enää en luovuta. Pellot pölyää suoraan kurkkuun. Pasilla on jotenkin rumat shortsit. Itselläni varmaan myös. 

Käännytään koulun pihaan. Minä sisäkaarteessa. Venytys maaliin ja heittäytyminen maahan. Aivan liian kuuma ja aivan liian paha olo. Megafoni-kuulutus toteaa kisan tasapeliksi! Mitä ihmettä!? Kumpi saa valita palkinnon ensin? 

"No, annetaanpas Pasin valita ensin, kun on Vaasasta asti tullut". Sepä yllätys. Ja vielä yllättävämpää on se, että Pasi vie MagLiten. Valitsen linkkarin, josta irtoaa kylki jo kotimatkalla. Vieläköhän ne pelaa jalista? 

---
Rantarinki oli paikallisesti perinteikäs hölkkä. Se kiersi Rantatöysän järven ja pidettiin aina helatorstaina. Se lähti Itärannan tai Rantatöysän koululta. Molemmilta olen lähtenyt. Kolmannen Naisen Pauli Hanhiniemi asui lapsena kuvan Itärannan koulussa, koska vanhempansa olivat siellä opettajina. 

MagLite oli kova juttu tuohon aikaan. Piti olla hyvä taskulamppu ja MagLite oli tietysti paras, koska jenkkipoliiseilla oli sellainen ja sillä pystyi pamputtamaan rosvoja. Todellisuudessa se oli hyvin epäkäytännöllinen, joskin tehokas. Rambo-puukko kuului samaan sarjaan. Huono, mutta piti olla. 

Pasi oli vuotta vanhempi, eikä useinkaan minun edellä. Aika lyhyt ja pieni poika, joka tuossa kisassa kuitenkin pisti ihan todellisen haasteen. Olin juossut kevään hyvin ja minut Alavuden tasolla jopa tiedettiin nuorena ja lupaavana juoksijana. En siis voinut hävitä. 

Aika oli 10.03. Reitillä oli toki lyhyitä, aika jyrkkiä ylämäkiä mutta suhteessa paljon loivaa alamäkeä, joten se oli nopea. Mitta ei kauheasti heittänyt. Käytiin isän kanssa se tarkastamassa. Se tehtiin usein. Kovaa joka tapauksessa mentiin. 

En ole juoksukisoissa ollut koskaan armoton taistelija. Kipukynnys on kyllä korkea, mutta minulla ei ole luontaista halua mennä edes lähelle niitä kipurajoja. Niitä visiittejä tuskan alueelle oli valitettavan harvoin. Kestävyysjuoksu kovalla tasolla sen kuitenkin vaatisi. Tästä syystä kovia aikoja saavuttaakseni minun olisi pitänyt olla aina todella kovassa kunnossa, ettei olisi tarvinnut noilla rajoilla juosta. Se onnistui, jos minulla oli riittävän kova motivaattori. Tuo kerta oli sellainen.