Juoksutarinoita 128. Rohkeushyppy (28.4.1999)

Illalla tulee Suomen jalispeli. Sloveniaa vastaan. Kuulemma tv-huoneessa voi katsoa hiljaisuuden jälkeenkin. En tiedä jaksaako. 

- Se on, jätkät, rohkeushyppypäivä! Lindqvist mesoaa.

- Onko pakko huutaa noin helvetisti?

- Sori, sori, ei oo ihan sellasta vaimenninta.

- On huomattu...

Aamupalalle mennään auringonpaisteessa. On vähän outo juttu, että tässä ollaan Suomen erikoisjoukoissa. Erikoisjoukoissa, joka on sadan miehen porukka jossain tiilitaloissa jollain kylällä. Mikä siinä on niin ihmeellistä? Ehkä meissä vuoden päästä jo on jotain ihmeellistä.

Aamulla on vielä sulkeisia, mutta lounaan jälkeen lähdetään marssille. Varusteena M62 ja pikkureppu. Ei asetta. Onneksi.

Marssi on täällä nimitys lenkille, jolla yleensä vain kävellään. Leveitä teitä muodossa pari- tai kolmijonossa, kapeampia jonossa. Nyt, kun on rohkeushyppy luvassa, niin varmasti on jotain räpyläpotkulämmittelyä. 

Aurinko paistaa. Lämmin ei ole, mutta  keväältä tuoksuu. Välillä kävellään kääpiökävelyä ja välillä tulee taaksepoistua, mutta pääasiassa vain marssitaan. Tuoksuu mänty ja roudasta sulava hiekkakangas. Lopulta saavutaan Hyppytornille. 

---

- OSASTOO - ASENTO! ILMOITAN LASKUVARJOJÄÄKÄRIKOULUN VARAJOHTAJALLE! HERRA KAPTEENI, KOLMAS JA NELJÄS JOUKKUE VALMIINA ROHKEUSHYPPYYN! 

- KIITÄN - LEPO! OLETTE TULLEET ROHKEUSHYPPYYN. TIEDÄN, ETTÄ SE PELOTTAA. SILTI JOKAINEN TEISTÄ SUORITTAA SEN. SEURAAVAKSI MENETTE AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ SUORITTAMAAN ROHKEUSHYPYN. HYPYN JÄLKEEN ILMOITATTE MINULLE TUOLLA TUOLIN LUONA. TOIMIKAA! 

Luutnantti Kasslin laittaa meidät järjestykseen ja toimimaan. Onneksi en kovin kärjessä ole. Aalto on aina ensin. On se särmä jätkäkin kyllä. 

Torniin nousee jono pelokkaita miehiä. Minun edellä on Piipponen. Se on tainnut harrastaa laskuvarjohyppyä, eikä kyllä vaikuta pelokkaalta. Hiljainen se on. 

Hyppytorni on 12 metriä korkea. Olen ensimmäisellä portaalla, kun ensimmäinen hyppää sieltä ulos. Hyppymestarina on Sotilasmestari Lind. Vanha ukkeli, kuin Rambosta revitty. 

Ylhäälle näkyy vähän ja kuuluukin jo. Laitetaan valjaat, niin kuin harjoitushallilla. Sitten valmiusasentoon ja MENE-komennolla ulos. Tuossa ei voi käydä mitään. Alla on pehmeää hiekkaa. Alhaalla on jarrumies. Se on rohkeuskysymys, niin kuin kympistä veteen hyppy. Annat mennä vaan!

Valjaat tuntuvat huonoilta. Kapeat remmit ja tuntuu, että kivekset jää puristuksiin vaikkei remmejä edes kiristä. 

Noustaan Piipposen kanssa hyppytasanteelle. Luutnantti Kasslin katsoo meitä tuimaisti. Se näyttää siltä, kuin olisi näytellyt sekä Kummisedässä että Rockyssa. 

- No niin, ketäs seuraavana pelotellaan? Lind kysyy. 

- Alokas Piipponen, Herra soti...sotamestari...

- Voi perkele, Piipponen... Olen minä sitäkin, käänny ympäri! Entäs toinen? 

- Alokas Pyylampi, Herra sotilasmestari! 

- Joku on sentään vähän kuunnellut tai jopa opiskellut... Kohta se pyy lähtee oksalta vai mitä? Lind iskee silmää ja nauraa käheästi. 

- Kyllä, Herra sotilasmestari! 

Sotilasmestari pyörittää meitä ja tarkastaa soljet ja remmit. En tiedä jännittääkö enemmän hyppy vai ilmoitus kapteenille. 

- ALOKAS PIIPPONEN!

- Herra Kapteeni! 

- SAA SUORITTAA! 

Ja Piipponen hyppää. Vaijerit rytkyvät, kuuluu vingumista. Piipponen liukuu kentän toiseen päähän. Aurinko paistaa komeasti mäntyjen takaa. Hiekkakenttä on maailman kirkkain paikka. 

- ALOKAS PYYLAMPI! 

- Herra Kapteeni! 

- SAA SUORITTAA! 

Luutnantti Kasslin nyökkää tarkoittaen ovelle menoa. Hyppään. Siinä ei pysähdy aika kuin elokuvissa, vaan heti tiputuksen jälkeen rysähtää, koko paketti heiluu, kiveksiin koskee, ja mies liukuu kohti kentän päätyä. Toisessa päässä muut auttavat irti kiikusta ja sitten pitääkin juosta jo kapteenin eteen. Olihan se kapteeni? 

- Herra Kapteeni, Alokas Pyylampi ilmoittautuu!

- Nopea suoritus, rohkeushyppy hyväksytty. 

- Kiitän, Herra Kapteeni 

Jes! Nyt se on tehty. Menen viemään kypärän pois mäntyjen alle ja hakemaan hanskat. Pitää mennä vastaaottopäähän. Muurahaiset ovat näköjään jo heränneet. 

---

TV-huone oli alakäytävän päässä oleva ajanviettohuone. Siellä oli televisio, joitain lehtiä ja vanhoja kurssikirjoja. Ei mitään ihmeellistä. Myöhemmin siellä oli mahdollisuus lukea esimerkiksi pääsykokeisiin hiljaisuuden jälkeen. 

Meillä oli käytössä kahta eri palveluspukua eli maastoasua, johon kuuluu takki ja housut. Ja periaatteessa myös päähine. M62 oli vuoden 1962 mallia eli vanha ja kuulunut mutta hyppykoulutukseen ja rymyämiseen ihan hyvä. Ei oikeasti niin huono kuin ikä voisi antaa olettaa. Toinen oli M91-malli eli eri väritys ja esimerkiksi vetoketjutaskut ja muuta hienoutta. Näistäkin oli kuluneempi ja ns. lomapuku-versio, jota ei ollut niin paljon käytetty. 

Sotilasmestari Lind on myös aidosti Lind. Hän on niitä Utti-legendoja, jotka moni saapumiserä muistaa. Eläneen näköinen ja kuuloinen, mutta karismaa melko lailla riittävästi. Todella kokenut hyppymestari, joka usein mainitsi, että "voimme pitää itseämme laskuvarjohyppääjinä sitten, kun meillä on enemmän hyppyjä kuin hänellä varavarjohyppyjä". Lindiin palaamme vielä useasti. 

Hyppytorni oli noin kilometrin päässä kasarmilta. Korkea torni, jonka hyppytasanne oli luotu simuloimaan lentokonetta. Sieltä hypätään hyppykoulutusaikana kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Pudotus ei lopulta tunnu miltään, lähinnä ärsyttää. Hypyn vastaanottajalle oli aidosti sellainen valtaistuin aukean laidassa. Sen edessä sai sitten kuulla kiitokset tai kunniansa. 

Rohkeushypyn jälkeen muuten pääsi ensimmäistä kertaa sotkuun. 

Juoksutarinoita 127. Cooperin testi (27.4.26)

- EI JUMALAUTA, SIKANEN! MITEN VOI OLLA KAKSI VASENTA JALKAA, JOTKA EI NOUDATA MITÄÄN MAANPÄÄLLISTÄ RYTMIÄ?! TAAKSE - PSTU!!!

Juostaan mahdollisimman nopeasti taakse asfaltilta. Vähän kangasmetsän puolelle.

- OSASTOOOO - KOLMIRIVIIN - JÄRJESTY!

Sulkeiset. Ihan perinteistä marssiharjoitusta. Luutnantti pitää. Iso mies. Tai iso ja ylipainoinen yläkroppa, mutta jotenkin aika vahva olemus. Sellainen, että tulisi turpaan, jos mies vaan kävelisi päin.

Vala on tulossa. Sitä varten pitää harjoitella marssia. Pisimmät miehet on pääsääntöisesti helvetin huonoja marssijoita lyhimmät ei taas pysy mukana. Tänä aamuna ei onnistu ollenkaan.

- JUMALISTE, OSASTO - SEIS! KTSE ..KEAAN - PIN! LEPO! EI TULE HELVETTIÄKÄÄN. SIKANEN EI PYSY TAHDISSA JA VIRRALLA ON PUOLEN METRIN JALAT, JOILLA EI PYSY MUKANA. HEIKKO ESITYS. ILLALLA HARJOITTELETTE YLIKERSANTTI AITTALAMMEN JOHDOLLA. NYT - TUPIIN - POISTU!

Juoksemme ovelle ja siitä reipasta kävelyä tupiin. Ruokailuun lähtöön on 20 minuuttia.

- Vitun Sikanen! Se ei osaa vittu kävellä yhtään, Lindqvist mesoaa. 

- Tosi kiva sit illalla tuolla skutsissa harjotella,  Pekk jatkaa. 

- Vittu, pitäs käydä lyömässä, niin oppis olee, räyhää Savinainenkin. 

- Olkaahan nyt, jätkät, Pihlaja naureskelee, ei ole niin paha homma!

Menen hetkeksi makaamaan omalle sängylle, jalat sen ulkopuolella. Laitan silmät kiinni ja vihreän baretin silmille. 

Aika sama joku tuommoinen harjoitus. Tietysti illalla olis kiva olla tekemättä mitään. Ruuan jälkeen lähdetään Cooperiin. Tiedustelijat ja radistit on siellä jo.

---

Tulikohan syötyä liikaa? Keli on aurinkoinen, melkein kymmenen astetta lämpöisempi kuin eilen. Onko jo parikymmentä lähellä? 

- No, Pyylampi! Meneekö kolme ja puoli? 

- Kai se pitäs. En oo juossut koskaan Cooperia. 

- Täh!? Mitä teillä koulussa juostiin? 

- Kahta tonnia. 

- Miks? 

- En tiedä... Ehkä siks, että se oli virallinen yleisurheilumatka. Meidän opettaja oli kova yleisurheilija itsekin. 

Oikeastaan vaan meidän tupa ja pari muuta tietää, että olen juossut kilpaa. Eikä tarvitsekaan tietää. 

3.-5. joukkueet jaetaan kolmeen riviin ja ne vielä kahteen. Ensin juoksevat ykköset ja sitten kakkoset. Kakkonen laskee kierrokset ykköselle ja toisin päin. 

Minä saan parikseni Alfredssonin. Pitkä, ruotsiakin puhuva, vähän huonoryhtinen tyyppi, mutta iloinen. Se tuntuu maalaavan kännykän kuoria. Alfredsson aloittaa. 

Kaikkien pitäisi päästä kolme tonnia. Muuten tulee uusinta. Alfredsson juoksee 2900. Aika lompsuttelua. Muuten se on hyvä tyyppi. Aina vähän punainen. Suojanen oli huhujen mukaan juossut aamulla 3550. Siihen pitää vähän juosta jo. 

Meidän vuoro. Juoksen shortseissa ja T-paidassa. Porukkaa on aika paljon. Osaa joutuu varmasti ohittamaan kierroksella. Jos lähtisi 3.30-vauhtia, kun ei oikeastaan ole verrytelty. Polveen ei ihme kyllä suuremmin tunnu. 

---

HEP! Lähdetään liikkeelle. Minulla ei ole kelloa, mutta Laukkanen niitä sivusta huutaa. 1.25. No, se tuntuikin helpolta. Kiristän vähän, vain Laasonen pysyy mukana. Se kyllä vaikuttaakin hyväkuntoiselta. 

Toinen kierros on 1.23. Nyt ei kyllä riitä tämä vauhti. Kiristän selvemmin. Jalat tuntuu siltä, että niillä ei ole juostu hetkeen. Ei ole normaali fiilis. On kyllä myös todella paskat kengät. Jalkaterät alkaa hehkumaan kuumuutta. Hengitys toisaalta tuntuu ihmeen hyvältä. 

1.16. Oho!? Nyt tuli aika reipas kierros. Alle 3.30 kilsa. Jos vähän passaisi, ei tiedä kuinka hyytyy vielä. Rentoutan vähän takasuoralla. Takakaarteessa vähän tuulee vastaan, mutta muuten on hyvä keli. Pientä pölyä leijailee, mutta ei ongelmaa muuten. 

1.18. Parempi. Vähän hapottaa jalkoja, mutta ensimmäinen kierroksella ohitettava näkyy jo takasuoralla. Vihtavuori. Onpa yllätys. Tai se on yllätys, että se on kouluun päässyt. Mietin käsiäni. Rennosti, rytmikkäästi, hengityksen tahdittamana. 

1.20. Sanoiko se 1.20?! Miten se nyt niin hyytyi. Kierroksella ohitettavat! Perkele. Nyt tuntuu kyllä jo hengityksessäkin. Lisää ohitettavia. Seuraavakin kierros on 1.20. Yritän laskea yhteisaikaa kierroksille. Jotain 9.20-9.30 eli kaks kierrosta olis 3600 metriin ja aikaa kaksi ja puoli minuuttia. Nostan vauhtia. Polveenkin tuntuu. Ihan sama. 

1.11! Laukkanen huutaa jotain, mutta ei oikein korvat pelaa. Nyt on pakko mennä se yks kierros. Ei voi jäädä alle 3600 metriä. Juoksen lähes täysiä. Hengitys tuntuu pahalta ja suussa maistuu joku leivitetty kala. Varpaaseen on tulossa rakko. Alfredsson huutaa, Laukkanen huutaa. Ehdinkö maaliviivalle?

- YKSNOLLAKUUS! HYVÄ! PARIKYMMENTÄ SEKUNTIA VIELÄ! 

Parikymmentä?! Kuolen ihan just! Yritän pitää vauhtia yllä ja kaarre ei lopu koskaan. Pilli soi. Kaadun nurmelle. Rintakehä hakkaa maata vasten, korvissa humisee. Alfredsson tulee paikalle. 

- Helvetin makee juoksu! Ota vettä! 

- Ei pysty vielä... 

Laukkanen lampsii neljän metrin askelein paikalle. 

- Pyylampi. Hieno loppu. Olettekos te joku juoksija? 

- Jonkinlainen yrittänyt olla, Herra yliluutnantti. 

- Osaatteko hiihtää? 

- Ainakin perinteistä, Herra yliluutnantti. 

- Voisitte tulla hiihtojoukkueeseen. Siitä tulee syksyllä tietoa. 

- Kyllä, Herra yliluutnantti. Ei mitään juoksujoukkuetta olisi? 

- Ei ole, mutta puolustusvoimien yleisurheilumestaruuskisathan olisi aika pian. Se on usein hyppykoulutuskautta, mutta voin minä suositella, jos haluatte mennä?

- Pitääkö päättää nyt, Herra yliluutnantti? 

- Ei tarvitse. Jutellaan ensi viikolla, kun on suunnistusta. 

Tuntuu aika pahalta. Cooperin testi on kyllä perseestä. Nyt ymmärrän muita.  

---

Jalassa on rakko. Sen nyt arvasi. Odotetaan tuvassa, josko unohtaisivat sen marssikoulutuksen. 

- KOLMAS JOUKKUE - KÄYTÄVÄLLE KOLMIRIVIIN - JÄRJESTY! 

Ei unohtaneet. Perse. 

- KYMMENEN MINUUTIN PÄÄSTÄ ETUPIHALLA KOLMIRIVISSÄ. PÄÄLLÄ PALVELUSASU. TOIMIKAA! 

Paska. Ei jaksaisi yhtään. Kaikki on juosseet sen Cooperin, niin tuskin jaksavat keskittyäkään. 

Treenataan. Menee se paremmin, mutta ei hyvin. Ylikessut ovat myös vähän kypsiä koko touhuun. Aittalampi virnuilee jotain. 

- KUN EI TAHARO TULLA MITÄÄN, NIIN TAPAHTUU SEURAAVAA: ETURIVI ALKAA LAULAMAAN KÄSKYSTÄ "TIT-TIT-TIT-TIT-TIT-TIT-TIT-TIT-TITIDIDI-TITIDIDI", TOINEN RIVI LAULAA KÄSKYSTÄ "NA-NA-NA-NAA-NANA-NAA-NANA", JA KOLMAS RIVI KÄSKYSTÄ "THUNDER". ONKO SELVÄ? 

Porukka pyörittää päätään, mutta kun Aittalampi laittaa porukan laulamaan oikeassa rytmissä, niin kohta porukka kiertää kasarmia AC/DC:n Thunderstruckia laulaen. 

Kierrellään pari kierrosta, ja palataan tupiin. Vihdoin suihkuun ja lepäämään. Toivottavasti on leipää iltapalalla. 

---

Perinteinen muodossa marssiminen on yllättävän vaikeaa joillekin. Jos ei luonnostaan tai harjoittelun tuloksena ole rytmitajua, niin eihän sitä ole. Armeijan muodoissa pitkät ovat edessä ja pätkät takana. Siksi lyhyet meinaa aina olla vähän kiireessä, mutta paremmalta sekin näyttää kuin pitkä tökkimässä lyhyempien jalkoja. 

Osa kouluttajista oli verbaalisia neroja. Tuskin ne kaikkea paperille olisivat saaneet, mutta mielettömiä kieliasuja löytyi, varsinkin huonoille suorituksille. Ja oikeastaan sellainen humoristinen haukkuminen oli jopa ihan mukavaa, jos vertaa vain pelottavaan ja totiseen haukkumiseen. Oli sitäkin harjoittavia riittämiin. 

Cooperin testi oli kaamea. Tuossa kohdassa olin kuitenkin ihan hyvässä kunnossa ja pystyi kipeällä jalalla jopa vähän ylisuoritukseen. 3740 metriä. Tosin se oli aloitus-Cooper, eikä se jää kuin muistiin. Vielä on kaksi palvelusvuonna jäljelläkin. 

Laukkasesta puhun ihan oikealla nimellä, koska on eläköitynyt upseeri ja aidosti melkoinen Utti-legenda. Liikuntakasvatusupseeri taitaa oikea nimitys olla. Miehellä oli 3,5 metrin jalat ja housut vedetty kainaloihin. Älytön ajokoira sukset jalassa. 

Tuo Cooper oli kuitenkin varmaan sellainen, että sai jonkinlaista hyväksyntää porukalta, kun jossain oli aidosti hyvä. Se oli nuorelle miehelle ihan tärkeä juttu. 

Juoksutarinoita 125. Eka Kentän lenkki (23.4.1999)

 

"LASKUVARJOJÄÄKÄRIKOULUSSA HERÄTYS!"

Huh, nyt on kiire! Vessaan, naaman pesu, verkkarit päälle, helvetin ankeat Pro-Specsit jalkaan, ja valmiiksi odottamaan.

"KOLMAS JOUKKUE - ULOS KOLMIRIVIIN JÄRJESTY! JÄRJESTY-KOMENNOLLA LENTÄÄ KÄPYJÄ JA ASFALTIN PALOJA ELI LIIKETTÄ!"

Juostaan etupihalle ja järjestytään aika hitaasti ja säätäen. Ojennutaan miten kuten, mutta sinne päin.

"PASKA SUORITUS. ENSI VIIKOLLA TÄMÄ PITÄÄ MENNÄ PAREMMIN. NYT YKKÖSJOUKKUEEN JOHDOLLA AAMULENKILLE, MARS MARS!"

 Aamulenkki on juostu nyt kaksi kertaa. Se on 10-15 minuutin lenkki. Ensin mennään juurakkoista kangasmaastoa. Sitten tullaan pitkin polkua. Ollaan voimalinjalla. Pikkupätkä ja ollaan jo urheilukentän takana vallilla. Sieltä tullaan takaisin kasarmin pihalle. Kentän vallilta saa juosta omaa tahtia, siihen asti mennään joukkueittain. 

Tämä on minulle helppoa. Kiihdytän vapaan vauhdin osuuden. Tässä olen joka ainut kerta viiden joukossa. Sen päätän nyt. 

---

Aamupäivät ollaan luennoilla. Asiat on osin mielenkiintoisia ja osin ihan kuolettavan tylsiä. Riippuen opettajasta. 

Luennon aluksi vääpeli Laitasaari käy tiedottamassa asioista. Se puhuu vähän oudolla aksentilla. 

"NO NIIN. IILLLALLA ON ENSIMMÄINEN MAHDOLLISUUS SAAAAUNAAN. SITÄ ENNEN YLIKERSANTTIEN JOOOHDOLLA JUOKSETTE KENTÄN LENKIN. 18.30 JUOKSUVARUSTUSTUKSESSA PIHALLA MUODOSSA."

 Pekk istuu vieressä ja katsoo hämmästyneen näköisenä vääpelin poistuessa. 

- Mikä on Kentän lenkki? 

- Luin kurssikirjoista, että ne kiertää ton lentokentän tietä pitkin. 

- Jätkä jaksaa lukee noita kirjoja, varmaan muistat edellisenkin kurssin oppilaat?

- Kyllä mää ne aika hyvin muistan. 

- Ihme jätkä... 

Ihme jätkä se on itse. Kaikkeen löytyy kyllä negatiivinen pohjavire. 

---

Startti tapahtuu. Sitä vetää ylikersantti Forsberg. Ei ole iso ukko. Muistelen, että juoksi meidän kanssa jo pääsykokeissa. 

Vauhti on niin helvetin rauhallinen. Lenkkarit tosin on paskat. Tie on suhteellisen tasaista soraa. Loppu asfalttia. Jutella voi, mutta aika harvalla kestää kunto jutella. Forsberg on hiljainen, mutta ihan mukavan oloinen tyyppi.

Mukana kärkijoukossa on ainakin Ala-Niemi, Kurikasta. Se nyt on tuttu jo muutenkin maastojuoksuista. Sitten on Suojanen. Mystinen ja hiljainen ykkösjoukkueen hahmo. Kaikkien huhujen mukaan jonkinlainen samurai. Se kai käy toista kertaa tätä, kun joutui keskeyttämään viime vuonna koulutuksen. 

Lenkin jälkeen päästään saunaan. Sauna on alunperin lämminnyt metrin haloilla, mutta nyt on sähköinen kiuas. Liian kuuma. Lapin miehet heittää aivan liikaa löylyä. 

Enää ei ole niin kauhea ikävä helppoa ja turvallista kotielämää, mutta kyllä minä vielä mietin lopettamista. Huomenna käyn kysymässä, voiko linjaa vaihtaa erikoisjääkäristä tiedustelijaksi. Olen enemmän kestävyystyyppi. 

---

Aamulenkki oli monelle tuskallinen. Herätyksen ja juoksemisen takia. Minusta se oli päivän parhaita hetkiä. Olen aina ollut hyvä heräämään aikaisin ja juoksu nyt tietysti oli hyvin helppoa. Pro-Specsit oli aidosti aivan kamalat läpsyttimet lenkkareiksi.

Laitasaari oli vääpelinä vihattu mies. Kuten varmaan kaikki vääpelit aluksi. Toki hän oli aidosti pirullinen - vei tuoleja pois jos ne eivät olleet kohdillaan, pisti siivoamaan kaikkia paskapaikkoja ja niin edelleen. Toisaalta hyppykoulutuksessa oli ihan reilu ukko. Loppusodassa tarjosi meidän autokunnalle Mäkkärin ateriat. 

Kentän lenkki oli ja on Utin klassikko. Noin kahdeksan kilometriä soratietä. Tylsä kuin mikä. Aika harvoin lopulta juoksin sitä sittenkään, kun iltavapailla lenkillä kävin. 

Alkukauhu alkoi helpottamaan. Hyppykoulutuksen alku jo pelotti, mutta tavat alkoivat tulla tutuiksi. 

Minulle tuttuus on sitä, että opin tuntemaan ihmiset ja niiden sekä paikan historian. Siksi kävin juttelemassa lähes joka tuvassa, kuuntelemassa tornihuhuja, opettelemassa nimiä, kotikuntia, harrastuksia... Muistan vieläkin suuren osan kurssin ihmisistä nimeltä. 

Juoksutarinoita 124. Menin armeijaan (19.4.1999)

Tuulee pirusti. Mutta aurinko paistaa. Syön pari ruisleipää ja juon maitoa.

- Ota nyt banaani sitten mukaan ja vettä.

- Joo joo, äiti!

- Onko sulla nyt tarpeeksi vaatetta mukana?

- On. Sinne ei saa ottaa omia vaatteita kuin ne, mitkä on päällä. Loput saa sieltä.

- Voi, kuinkahan sinä pärjäät siellä...

- Lopeta nyt!

Otetaan valokuva ja sanotaan heiheit. Riittäis jo. Junaan pitää ehtiä. Noustaan sinne Seinäjoelta.

---

Autossa ihme kyllä saa soida Radiomafia. Backstreet Boysia. Onpa kiva. Isä yrittää ohjeistaa, miten kannattaa käyttäytyä ja olla tomerana, niin voi päästä rukkiin. Jos nyt edes kestäisi tuo jalka. En kyllä kerro, että se on kipeä.

Seinäjoen asemalla Kari jo odottaa. Saattaa siellä muitakin menijöitä olla, mutta ei uskalleta niille jutella. Ostan Friscon Guaranan. Friscotkin kuulemma loppuu. Myyty koko paska Coca-Colalle.

Isä antaa mukaan lakupussin.

- No, oo ny sitte reippahasti!

- Joo joo. Kuultu jo!

Mennään arkoina junaan. Meillä on litterat. On ärsyttävä nimi. Matkalippu. Miksi se ei voi olla matkalippu? Tupakalta haiseva konduktööri tulee meidän kohtaan. 

- Jaha, sekö on armeijaan lähtö?

- Joo...

- Ja pojilla on litterat siinä. Se on Riihimäellä sitten vaihto. 

- Joo...

---

Riihimäki. Vaihdetaan junaa. Nyt on jo selkeästi enemmän sen näköistä poikaa laiturilla, että voi arvailla suunnan olevan sama. Nahkatakkia, mokkanahkatakkia, tuulitakkia...

- Ootteko Uttiin menossa?

- Jep!

Itseämme huhuilla viihdyttäen kuljemme kalpeina kohti Kouvolaa. Tässähän oikeasti jännittää. Odotukset ovat jossain Vääpeli Körmyn ja muukalaislegioonan välillä.

"Seuraavana Kouvola. Nästa: Kouvola."

Voi saatana.

Hypätään junasta. Kukaan ei uskalla johtaa vaan lauma vyöryy muodottomana kohti asemarakennusta.

- KUULOLLA! UTTIHIN TULIJAT TÄNNE AUTOJEN SUUNTAHAN JONOHON!

Nuoren näköisiä armeijatyyppejä ohjaa meitä autoille. Tuon kovaäänisen on pakko olla Etelä-Pohjanmaalta, eihän täällä päin noin puhuta.

Nimi kysytään ja ohjataan kiipeämään kuorma-auton lavalle istumaan. Odotellaan auto täyteen ja sitten matka alkaa. Huhhuh.

Pressujen välistä näkyy vähän, mutta hyvin vähän. Kouvolasta on 15-20 minuuttia perille. Pysähdytään ainakin portille. Auto ajaa ruokalan eteen. 

- AJONEUVOSTA NOUSE! OMAT LAUKUT JÄÄ TUOHON TASANTEELLE, TAKIT JA LAKIT NAULAKKOON JA RUOKAILUUN! RUOKAILUAIKAA PUOLI TUNTIA. SITTEN TÄHÄN TASANTEELLE OMIEN VARUSTEIDEN LUO. PARIJONOSSA SISÄLLE JA LINJASTOLLE! 

Mennään syömään. Äärettömän kova nälkä ei ole, koska jännittää edelleen. Pää kuitenkin uskottelee, että syödä kannattaa just nyt. 

---

Odotellaan tasanteella. Juttelu on poikamaista small talkia. Varautunutta. Pohjalainen ylikersantti tulee ruokalasta ja sovittelee nuuskaa huuleen. 

- HUOMIO! OMAT KAMPPEHET KANTOON JA PARIJONOHON! 

Meidän porukka ei siihen ihan tuosta vain osaa mennä, mutta pikkuhiljaa siihen päästään. 

- SITTE PERÄSSÄ KOHTI VARUSVARASTUA, MARS! 

Lähdetään käpsimään keväisen ja mäntyisen varuskunta-alueen läpi oikeastaan pois päin varuskunnasta. Meitä on noin parisenkymmentä. 

Tullaan vanhan, puisen ja ison rakennuksen pihalle. 

- OSASTOO... SEIS! NYT OLLAHAN VARUSVARASTOLLA. TÄÄLTÄ SAATTE KAIKKI VAATTEHET JA VARUSTEET. SEURAATTE OHJEETA JA ETENETTE REIPPAHASTI! KUN ENSIMMÄISET KYMMENEN ON VERMEHENSÄ SAANUT, NIIN JOKU MEISTÄ VIE TEIRÄT TUPIA KOHTI! ONKO KYSYTTÄVÄÄ? 

Astumme sisään varastoon. Siellä on melko lailla tunkkainen haju. Haisee pestyille työhaalareille. Kaikki on kuitenkin hyvin järjestyksessä ja meille on tehty jonkinlainen reitti, mitä kuljetaan. 

Ensimmäiseltä elämäänsä kyllästyneeltä varastotyöntekijältä saadaan aivan helvetin iso säkki. Säkkiin kerätään aivan järkyttävä määrä tavaraa, josta osa kuulemma kannattaa sulloa reppuun ja laittaa oma laukku siihen isoon säkkiin. 

Ensimmäinen ryhmä jo lähti, minä olen toisessa, kun sukunimen perusteella mennään. Meitä lähtee ohjaamaan se pohjalainen. Aurinko paistaa aika nätisti mäntyjen välistä, kun raahataan pirullisen raskaita ja epäkäytännöllisen muotoisia säkkejä kohti kasarmia.

---

- TÄMON NY SITTE TEIRÄN KÄYTÄVÄ. OVEN VIERES LUKOO, MIHIN TUPAAN MEETTE JA SISÄLLÄ LUKOO MIKÄ SÄNKY JA KAAPPI KUULUU TEILLE. KAAPIS LUKOO, MITEN SE PITÄÄS TÄYTTÄÄ. JA SE ONKIN NY TEIRÄN SEURAAVA HOMMA. MOON TÄS KÄYTÄVÄLLÄ, NIIN KYSYKÄÄ, JOS TULOO KYSYTTÄVÄÄ.

Löydän tupani. Lumisuo. Ulko-ovesta sisääntullessa se on toinen oikealla. Tupaan tulee muutama muukin. Iso ja äänekäs ja iloinen kaveri meuhkaa jo toisella puolella kaappiaan.

- Moro! Mää oon Linkvisti! Miten vitussa nämä tänne saa mahtumaan?

- Terve. Pyylampi. En oo vielä yrittänytkään. Mutta on meillä aikaa, kun tunti on vielä aikaa ilmoittautuakin. Ei kaikkien juna varmaan edes ole täällä vielä.

- Totta! No katotaan yhessä!

Ikkunan vieressä kaikki kamat melko leveällä touhuaa lyhyt kaveri. Käyn tervehtimässä. Se on Jokelainen, kuulemma.

Pian tupaan tulee myös vaalea ja laiha, vähän kireän oloinen tyyppi. Puheen perusteella jostain aika Helsingistä. Varmasti rasittava jätkä.

Sen jälkeen sisään saapuu käheä-ääninen, vähän maailmaomistajan elkein toimiva, lihaksikas kaljupää. Lahdesta varmasti. Missään muualla ei sanota "taakke".

---

Kaikki ovat saapuneet, kaapit on jota kuinkin saatu täytettyä. On käyty yhteisellä luennolla ja nyt ollaan iltapalalla pihalla.

On vähän kylmä. Meille on isosta padasta teetä ilman maitoa ja sokeria, sämpylä ja voita sekä omena jos haluaa.

Tee on aivan hirveää. Istuskelen puheliaan salolaisen kanssa, Pihlaja nimeltään. Sitten viereen tulee se lahtelainen. Savinainen on sen sukunimi. Se valtaa keskustelun ja alkaa kertomaan, miten voi opettaa meille itsepuolustusta ja kuinka hänellä on kotona lähitaisteluun sopiva pamppu. Mietin, että meillä olis kotona kirves, mutta en minä kumpaakaan kyllä mukanani kantaisi.

Käydään vielä suihkussa ja jossain laskennassa. Hiljaisuus tulee kymmeneltä. Menen sänkyyn ennen sitä. Nukun ihan oven vieressä. Paikat on jaettu pituuden mukaan. Linkvisti on mua pidempi, joten se on vastapäätä.

- LASKUVARJOJÄÄKÄRIKOULUSSA HILJAISUUS!

Kukaan ei uskalla puhua. Vessaan saa mennä vasta tunnin päästä. Kotiin on ikävä. Pelottaa. Pitäisikö huomenna vaan sanoa, että en minä sittenkään pysty tähän? Jos valehtelisi, että polvi on niin kipeä. Menisi vasta vuoden päästä. Jotenkin ahdistaa, mutta nukahdan pian.

---

Tuo ensimmäinen päivä tuntui viikolta. Polveen aidosti koski. Varusteet oli helvetin raskaita juoksijanylkylle. Toisaalta ne näytti olevan sitä myös muille.

Varusvaraston haju on sellainen, jonka luultavasti jokainen armeijan käynyt saa mieleensä vain ajattelemalla. Hyvin tunnistettava. 

Minähän olin laiha, painoa oli mennessä 67 kiloa. Moni enemmän massaa omaava oli aika nälissään, kun ruokaa ei iltapalan päälle enää ollutkaan. Minua lähinnä epäilytti kaikki.

Linkvisti ja Pihlaja vaikuttivat mukavilta ja reiluilta tyypeiltä. Muista en vielä osannut sanoa. Lahden tyyppi ei oikein alkujaan maistunut. Tarkennetaan nyt tässä, että ihmisiin tutustuu vuoden mittaan aika eri tavalla. Aluksi ankeat hahmot voivat lopulta olla niitä parhaita ja toisin päin. 

Kotiin olisi ollut kiva soittaa, mutta sille lupa oli vasta tulevana viikonloppuna. Huomatkaa, että hyvin harvalla oli kännykkää. Minulla ei ollut. Ei meidän tuvassakaan tainnut kaikilla olla.

Tunnelma oli odottava. Odotin, että pääsen kotiin ja vuosi menisi äkkiä.

Littera on muuten ihan latinan kieltä ja tarkoittaa kirjainta. Suomessa ja intissä se on virallisesti luottokuljetuslippu eli VR kuljettaa sillä ihmisiä ja tavaraa velaksi, jonka PV sitten jälkeenpäin maksaa. 

Juoksutarinoita 123. In the Army Now

On päästy pitkälle Juoksutarinoita. Tai oikeastaan on päästy vain alkuun, mutta useampaa tapahtumaa on kopaistu.

Seuraavaksi on luvassa armeijavuosi. Sattuneesta syystä kaikkea ei voi kertoa ihan totuudenmukaisesti. Kokemukset kuitenkin ovat tosia, tuntemukset todellisia ja henkilötkin olemassa. Paikkoja on kuitenkin saatettu muuttaa ja muutenkin pysytään aidon kaltaisessa meiningissä. 

En ole keneltäkään lupia kysellyt, joten sen takia nimet on muutettu. Armeija on paikka, jossa tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei vaan synkkaa. Kantahenkilökuntakin on usein haukkujen kohteena. Jokainen tekee myös virheitä, joita ei välttämättä haluaisi allekirjoittaa. Siksi muutan tasapuolisuuden vuoksi kaikkien nimet pois lukien omani. Armeijakaverini tunnistavat itseään kyllä ja voivat omalla nimellään halutessaan kommentoida siellä, missä heitä mainitsen. 

Jos joku nyt ajattelee, että 'ei saakeli, inttijuttuja!', niin voi jättää lukematta. Se vain on niin herkkään nivelvaiheeseen osuva hetki usean suomalaisnuoren elämässä, että niitä juttuja ja niiden kertomista ei pois tarvitsekaan viedä. 

Eli Uttiin, Mars! 

Juoksutarinoita 122. Pm-maantiet Kauhavalla (17.4.1999)

Kuuntelen Bodomia. Örinää, joka on vähän pelottavaa, mutta jotain aivan erinomaista tässä on. Osattaiskohan me Petrin kanssa soittaa näin joskus? 

Pitäis lähteä Kauhavalle. On ankea paikka kisata. Samikin lähtee. Se on vähän käynyt lenkilläkin. On se jotenkin jaksanut lenkki-iltoja mukanakin. Itse asiassa aika hyvin. Onneksi se ei ole kovin nopea. 

Kauhava on tylsä. Niin helvetin tasaista. Tuskin juostaan missään muualla kuin keskustan lähellä, kun on aika talvi vielä. Vähän oli puhetta, että käytäis katsomassa Matrix illalla Mikon ja Chrissen kanssa. Toivottavasti sieltä tullaan ajoissa. 

---

Verkkailen yksin. Isä Samin kanssa. Matka ei olekaan kymppi vaan joku kahdeksan kilometriä. Se on hyvä. En usko, että olen Karille ja Terolle pärjäämässä. Jaakkokin on siinä ja siinä. Juoksijan polvi on aika kipeä. Mutta olen minä sillä juossut. Ei se kovaa juostessa tunnu. 

Linimentti tuoksuu ja vanhoja patuja on pirusti. Kauhavassa on hieman sellainen navetalta haisevan kirjaston tunnelma. Rauhallinen, mutta juntti. Mäkiä kolme ja korkein niistä vähän yli viisi metriä. 

Lämmintä on joku seitsemän astetta, mutta tuulee niin pirusti. Minulla on shortsit, mutta pitkä poolopaita ja hanskat. Lippiksellä voi hyvin juosta. Kari tulee lähtöviivalle. Harvoin se noin itsevarmalta näyttää. 

- No, ookko kunnos? 

- Polvi kipeä ja ylihuomenna armeijaan. 

- Oho, mihkä? 

- Laskuvarjojääkäriks. Uttiin. 

- Miks sinne? 

- Urheilujoukkoihin ei ollut toivoakaan. Jos nyt jotain yrittäis kunnolla... 

Kari lähtee varmasti kovaa. Terokin on aika kunnossa. Lähden seuraavaan porukkaan. Jos ne juoksis rauhallisemmin. 

PAM. Valkaman Arto laittaa sakin liikkeelle. Kärki lähtee aivan päätöntä vauhtia. Minä pystyn ehkä 3.30-vauhtiin. Tai en ainakaan usko kovempaan. 

Juoksentelen rennosti takaporukassa. Siinä on Eskoa ja muita veteraaneja. Sami on saakeli sadan metrin päässä takana vielä.

Ei ole jalat ihan juoksupäällä. Tuntuu raskailta. Sääriosa jaloista painaa liikaa. Reitillä haisee myös ruskean kastikkeen käry. Kamala haju. Epäraikas. Se vie hapen ilmasta. 

Isä huutaa Veikon kanssa vauhteja. Päälle 3.20 kilsa. No joo, en minä nyt paljon kovemmassa kunnossa ehkä olekaan ollut. 

Maalisuora häämöttää. Ylihuominen armeijaan lähtö mietityttää juostessakin. Siistiä ja pelottaa. Otan ihan kirinkin. Ehdin juuri maaliin ja vähän huilaamaan. Sami tulee alle minuutin päässä. Se on kyllä kunnossa!

---

Verkkailen kavereiden kanssa. Tero juoksi hyvin. Kolmas. Monet kyselee armeijasta. Yllättävän nopeasti tieto on kulkenut Pohjanmaalla. Varmaan jostain Kuortaneen treenistä. 

Lähdetään ajelemaan kotiin. Isä on ihan tyytyväinen juoksuihin, vaikka olin vasta kuudes. Sami juoksi vähän yli 3.30-vauhtia. Kovaa. Oli toinen. Outoa, että matkana oli 8,2 km eikä kymppi. Sehän olis Samille ollut varmaan parempi. 

Jalkaan koskee. Polvi ei ole hyvä. Armeijaan lähden, vaikka sattuisi miten. En kehtaa olla menemättä. Ehkä se paranee siellä. Heinolassa on ollut joku linja-auto-onnettomuus. Kolme ihmistä kuollut. 

Ehdin hyvin Matrixiin. Isä varmaan antaa autonkin, kun olin juoksemassa ja on viimeisiä vapaita. 

---

Children of Bodom oli jonkinlainen seuraava "paha" askel musiikissa. Se oli jollain tapaa väärin. Nopeaa örinää ja kapinaa kaikkea vastaan. Hullu juttu oli se, että diakonissana työskennellyt äitimme kuunteli sitä autossa sujuvasti. 

Sami oli ihme kyllä saanut jalkansa siihen kuntoon, että pystyi lenkkeilemään. Parin kuukauden harjoittelulla se oli aika hyvässä kunnossa. Samin ominaisuudet olisi ollut kympin juoksussa. Minun paljon lyhyemmässä. Kumpikin juostiin vähän liikaa kaikkea. 

Kauhavan kisa oli hyvä juoksu, mutta pää ei ollut siinä juoksussa vaan armeijaan lähdössä. Se jännitti. Se oli iso juttu, joka oli jopa kavereiden ja kyläläisten mielestä iso juttu. Ehkä se oli vähän yllättävää minulta. 

Matrix oli outo. Ja efekteiltään älytön. Eihän sellaista ollut. Mutta sekin meni ehkä vähän ohi. Juuri sen tulevan armeijan takia. Syötiin muuten Harrin makkaraperunat elokuvan jälkeen Mikon kanssa. 

Juoksutarinoita 121. Oma abiristeily Tukholmaan (8.-10.4.1999)

Lasketellaan Osuuspankin huvilalta. Pekka vetää niin perhanasti. Ei se minulle niin kovalta tunnu, mutta luulisi Mateilla tuntuvan. Isä on jossain kokouksessa, niin ei onneksi ole mukana. Tämä on helppo kirivoitto. 

Alkaa tuoksua keväältä. Mutaa on, mutta ei ole enää lunta kuin varjopaikoissa. Mukava, että lenkkareista ei kuulu enää natinaa vaan hiekkatien rapse. 

Tullaan pikitielle. Leskenlehtiä kuulemma on jo tienhaarassa. Äiti oli nähnyt. Pekka yrittää puskea vauhtia. Mattikin pysyy mukana. Takalan mäkeen Pekka tekee vähän kaulaa. Odotan vielä. 

Mäen päältä avaan pellit ja voitan helposti. Ei tästä porukasta ole ilman etumatkaa oikein kirikamppailuihin. 

- Kossit! Perkele! 

- Oliko vielä noin paljon varaa Tompalla?

- Olis ollut enemmänkin. 

- Kyllä kattovat ettei ainakaa helepolla pääse... Voi ristus! 

Matti manaa ku pieni piru. Eli kaikki on normaalisti. Mennään saunaan. Pekalla on halpaa Jaffaa. 

---

Pyöräilen saunan jälkeen kotiin. Pitäisi pakatakin. Ei kai sinne nyt kummempia mukaan tarvitse? Perusfarkut, T-paita, nahkatakki, kalsarit ja sukat. Ehkä hiuslakka ja dödö. Rahaa. 

- Yölläkö te nyt lährette? 

- Joo. 

- Ja moneltako? 

- Joskus viiden jälkeen. 

- Onkohan oikein järkiä... 

- On on. Annapas muuten vähän matkarahaa! 

- Rahaa? Mihkäs sitä tarttoo? 

- No kyllä siellä asiat nyt jotain maksaakin. Tuliaisiin. 

- Viiskymppiä piisaa. 

- Oo ny! Oon ollu hyvin mettätöissä. 

- No siinä on! Ei mihkään tohloon - pelikoneesiin tai kaljaan. Loput takaasi! Tai voisit oikiastaan tuorakin sieltä norsukaljaa jos on tarjoukses!

- Se maksaa satasen lisää. 

- Höh! 

Isä antaa viiskymppistä ja vetää pois, kun yritän sen ottaa. Lopulta kuitenkin antaa sen. 

- Ei sitte kannelle leuhottamaan! Meriveteen ku tippuu, niin henki pois! 

- Hei, en oo niin tyhmä! 

- Melko tyhmä kuitenkin ja kersojen touhuja tahtoo olla... 

Menen pakkaamaan ja yrittämään unta. 

---

Jarkon isä ja sen setä kaartaa vaaleansinisellä Transporterilla meidän tien päähän. Jarkko, Jarmo ja Janne on takana jo korttipakan kanssa odottelemassa. 

- Huomenta! 

- Huomenta! 

- Pyy, the one and only asshole! 

- Jack on heti sekasin. 

- Koitahan nyt sekottaa niitä kortteja! Ja rahat pöytään. 

- Voisit tietysti maksaa ne ski jump -velat ensin. 450 mk. 

- Shhh!! 

- Mitkä velat, Jarkon isä kysyy. 

- Ei mitkään! Aja nyt vaan, kunhan puhutaan paskaa. 

Mankasta soi Hurriganesia ja Led Zeppeliniä. Taitaa olla enemmän isäosaston musiikkia. 

Aurinko alkaa kajastaa lähellä Tamperetta. Puhutaan mitä sattuu ja lätkitään korttia rahasta. 

---

Terminaalissa ollaan. Alkoholiin perehtynyt pariskuntakaksikko hämmentää lippukassalla jotain. On tainnut rouville mennä hajuvettäkin ihan ravintola-annoksen verran. 

- Pitäskö se pojille nyt yhdet kaljat tarjota tässä odotellessa? Jarkon setä ehdottaa. 

- Tarvitseekohan ne nyt kuitenkaan vielä? 

- Helposti tarvitaan! 

Niinpä otamme oluet odotellessa. 

Terminaalin baarissa näkyy suomalaisuus. Halvat tuolit. Muka-halpaa ja lämmintä kaljaa, jota pitää juoda niin paljon kuin ehtii ennen kuin laiva lähtee. On vähän liikaa tavaraa mukana ja vähän liikaa vaatetta päällä. Mukamas kiirekin, mutta oikeasti suomalaiseen tapaan on tultu vain liian aikaisin odottelemaan. Laivan lähtöön on melkein pari tuntia. Tax-free aukeaa vasta kolmen tunnin päästä. 

---

Päästään laivaan. Jarkolla alkaa olemaan vauhtia. Ehkä myös isällään ja sedällään. Heillä on oma kahden hengen, ja meillä neljän hengen, hytti. Pian kaalimaan vartijat ovat tax-freessa ja pojilla liian vahvaa juomaa. Meille on varattu buffet-pöytä ja se tarkoittaa ilmaista kaljaa. Itse en kyllä juurikaan jaksa sitä juoda, mutta Jarkko jaksaa. Minä syön liikaa sipulirenkaita. 

Ruuan jälkeen vanhemmat lähtevät ottamaan välilepoa. Niin tekee myös Jarkko, sen verran on vahvasti pohjaa. Lähdetään Jannen ja Jarmon kanssa kiertelemään laivaa. Lähinnä katselemaan tyttöjä ja pelaamaan pelikoneita.

- Jarkolla vähän vauhti päällä.

- Niinkö? Ei ihan vähän ole kyllä isälläänkään.

- Jos se nyt hetken nukkuis, niin siitähän se vielä virkistyy.

- Kyllä se pärjää! Otetaan vielä yks Sega Rally!

Käydään parin pelin jälkeen hyteillä. Vahtikoirat ovat heränneet, mutta Jarkko nukkuu vielä sikeästi. 

- Kato pojat! Missäs Jakke? 

- Nukkuu. Tuli väsy. 

- Joo, ei se osaa vielä. Mekin otettiin vähän lepoa. Taidetaan lähteä vähän tanssimaan. Vai pitääköhän Jarkkoa vahtia? 

- Ei se tosta kyllä nouse. 

- No ei se taida. 

Lähdetään perässä poikien kanssa diskoilemaan. Ruotsalaiset tytöt, joita on vähän, on aika eri lailla meikattuja kuin suomalaiset. Ehkä niitä Tukholmasta tulee enemmän. Ei me niihin kyllä mitään kontaktia saada, mutta katsoa voi. 

---

Laiva pysähtyy Tukholmassa, käydään kannella katsomassa. Pyöritään muutenkin pitkin poikin laivaa ja juodaan limsaa. Kuunnellaan paskaa karaokea ja nauretaan kännisille. Ukot tanssii lavalla, ihmiset istuvat looseissaan ja juovat neonvärisiä juomiaan. Bändi soittaa Beegeesiä ja Suurlähettiläitä. 

- Pitäiskö sitä Jarkkoa käydä katsomassa? 

- Vois sitä. Vois mennä pian nukkumaankin.

- Ei kai nyt saatana? Ruotsin naiset vasta tuli!

- On herätty melko aikasin... 

- Kerran sitä täällä vaan ollaan, nyt loppuun asti! Nukutaan sitten autos!

- Meinaatko, että kuskeista on kuskeiksi?

- Totta... 

Tallustellaan hytille. Siellä on monenlaista menoa. Bileitä ja haureutta käytävällä. Vähän pelottavaakin. Avataan ovi.

- Jarkko! Ootko herännyt? 

Jarkkoa ei näy. Onko se vessassa? Ei ole. 

- No voi nyt helvetti, se on lähtenyt etsimään meitä!

- Ilman kenkiä näköjään... 

- Voi perkele...

- Ei se vastaan ainakaan tullut. Olisko se mennyt sinne tanssilavalle?

- Mennään etsimään!

Kävellään ripeästi tanssilavalle. Jarkkoa ei näy sielläkään. 

- Hei, onko Jarkko käynyt täällä? 

- Ei, miten niin? 

- No se on lähtenyt hytistä! 

- Se ettii teitä. Kiertäkää laiva ja tulkaa tähän. Onhan se voinut jonkun naisenkin löytää? 

- Ai Jarkko? Tuskin sentään... 

Kierretään laivan jokainen kerros. Jarkosta ei näy jälkeäkään. Ei voi olla niin, että känninen menee aina eri kautta kuin me. Kierretään myös kannen reitit, mutta siellä ei ole ketään. Mennään takaisin tansseihin. 

- No löytykö? 

- Ei Jarkkoa näy... 

- No mitä helvettiä?

- Ollaan kierretty koko laiva. Monta kertaa. 

- Kierretään porukassa vielä! Mennään eri kerroksia. 

Vahtimiehet selviävät sekunneissa. Huoli iskee puseroon. Tilanne on jännä, mutta aidosti myös pelottava. 

Kierretään laivan joka kolkka jälleen, mutta Jarkosta ei näy jälkeäkään. 

---

- Pakko se on käydä infossa nyt. Ne varmaan kuuluttaa. 

- Joo. 

Info kuuntelee ja kuulustelee. Istutaan poikien kanssa ikkunalla ja käydään tuhannetta kertaa tilannetta läpi. Juhlafiilis on aika kaukana. 

Laivalla kuulutetaan Jarkkoa useasti ja henkilökunta alkaa auttamaan etsinnässä. He käyvät myös hyttikäytävillä, mutta Jarkkoa ei havaita. Jarkon isä on aika maissa. 

Puhutaan hiljaa, isän kuulematta siitä, että Jarkko on voinut pudota mereen. Niin päissään se oli. Kello on vaikka mitä. Istutaan hetki mökissä, mutta mieluummin ollaan käytävillä tarkkailemassa. 

---

Laiva palaa satamaan. Aurinko paistaa. Valo on kuitenkin mielestä poissa. Väsyttää ja on todella lamaantunut olo. Koko porukka on hyvin varma siitä, että Jarkko on tippunut mereen, vaikka sitä ei ääneen sanota. Odotellaan niin kauan, että koko laiva on tyhjä ja hytit voidaan käydä läpi. Ruoka ei maistu, limsakin huonosti. 

 

Jarkon setä tulee autolle ja sanoo, että nyt lähdetään kotiin. Ei voida tässä hetkessä tehdä mitään. Kaikki ovat hiljaa. 

Sitten Jarkon isän autopuhelin soi. 

- Haloo?! 

- Minä täällä... 

JUMALAUTA SE ON JARKKO! Hymy nousee meidän kasvoille. 

- Ei perkele! Missä sinä olet?!? 

- Täällä. Tukholmassa. 

- Mitä vittua!?! 

- Kävelin jonkun porukan perässä, kun ajattelin seuraavani teitä. Ne sitte katos ja terminaalissa ei saanut olla yötä. Oon kävellyt koko yön terminaalia paljain jaloin ympäri. On saatanan kylmä. 

- Perkele, sun kanssa... On pikkuusen etitty. 

- Joo joo... Käy siellä selvittämässä, että saan lipun takasin. 

- Minä käyn. Älä nyt lähde minnekään hortoilemaan!

- No en varmasti!

Perkele! Jarkko on hengissä! Naureskellaan koko porukalla! Jarkon isä lähtee selvittämään asioita, me haetaan leivät. 

Jarkon isä tulee reilun tunnin päästä. Jarkolle on lippu seuraavaan laivaan ja sitten Junalla kotiin Turusta. Jotenkin sai rahaakin siirrettyä, että voi laivalla syödä. 

- No niin pojat, nyt me lähdetään kotiin. Aikamoinen reissu teillä. Voitte Jarkkoa vähän kurmoottaa tästä. Ei se tosin nyt hetkeen kyllä lähde kotoa mihinkään. 

---

Jarmon, Jarkon ja Jannen kanssa pyörittiin koko lukio. Periaatteessa siihen tiiviimpään porukkaan kuului vielä Jukka, mutta se ei ollut tällaisten reissujen mies. 

Jarkon kanssa pelattiin Ski Jump International kakkosta rahasta. Jarkko oli ainoastaan 450 mk velkaa tästä. Velkojahan ei maksettu, vaan yritettiin voittaa takaisin. 

Jarkolla oli erikoisia tempauksia ja aika hyvin vauhtia aina illanvietoissa. Ei Jarmokaan pahasti tästä jäänyt, mutta enemmän oli tolkkua. Minä ja Janne oltiin yleensä ne muista huolehtijat. Naureskeltiin kännikohellukselle ja yritettiin pitää porukka hengissä. 

Laivareissu on melko ikimuistoinen. Pelko Jarkon hukkumisesta oli todellinen. Itse olin aika varma siitä. Edelleen tuo puhelinsoitto autoon on hyvin epätodellisen oloinen. 

Jarkko oli siis lähtenyt hytistä. Tukevasti vielä päissään. Päällä farkut, valkoinen MM95-T-paita ja ilman sukkia. Myös ilman kenkiä. Laiva käännähti Tukholmassa. Jarkko tassutti jonkun suomalaisryhmän kannassa Tukholmaan. Terminaaliin ei voinut jäädä, niin seurasi jotain ryhmää hetken. Ryhmä lähti autolla pois, joten Jarkko jäi päissään kiertämään paljain jaloin terminaalin ympäristöä. On saattanut olla näky. Ja on varmaan Jarkollekin valaistunut, että ei kannata kauheasti elvistellä suomalaisena MM95-paita päällä. 

No, Jarkko siis sai rahat infosta. Ja pääsi seuraavaan iltalaivaan. Mitä tekee Jarkko? Ei syö, vaan ostaa alkomahoolia, pelaa Black Jackia ja sammahtaa jonnekin. Aamulla laivan tullessa maihin, Jarkolla on päällään vieras nahkatakki ja taskut täynnä pelimerkkejä. Siitä krapulassa junaan ja kotiin. Takkia ja tonnia rikkaampana. Hienosti! 

Outoahan tässä on myös se, että tuon jälkeen lähdin armeijaan, eikä olla Jarkon kanssa nähty kuin lyhyesti pari kertaa. Jarkko taisi löytää nykyisen vaimonsa saman kesän Rysköiltä ja elämät vei vahvasti eri suuntaan.