Juoksutarinoita 23. Kurikan sisulisämaastot (28.5.1994)

Aurinko on laskemassa. Tuoksuu vähän muta ja maassa on vesisateen jäljiltä lätäköitä. Tienreunat vihertävät ja äiti oli nähnyt leskenlehtiä. Olemme juuri lopettaneet jalkapallon peluun koululla.

- Käydäänkö levähdysalueella katsomassa uusia telineitä?

- Kello on kyllä jo aika paljon...

- No ei siinä kauaa mene! Nössöt voi tietysti mennä kotiin.

- Mulla on huomenna kisat Kurikas. Pitää lähteä aikaasin.

- No mene kotiin, kusipää!

- Tuun mää mukaan, lähteekö Hata ja Jussi?

- Joo, mutta ei voi olla kauaa. Äitee suuttuu.

Ajetaan puoli kilometriä koululta levähdysalueelle. Melkein kaikilla on Hero-merkkinen maastopyörä. Opon pyörä on jo maalattu spraylla mattamustaksi ja lokarit on revitty pois. Levähdysalueen reunalla on vihreät telineet. 

- Aika siistit! Täs voi vetää leukoja tai tehdä kiepin.

Jussi ja Opo saa kiepin, minä ja Hata ei yritetä. Ei kuitenkaan saada. Lisäksi on punnerrus- ja vatsalihasteline. Ei siis mitään siistiä minulle, kun ei ole voimaa tehdä näistä mitään.

Opo ottaa vauhtia ja jarruttaa sladissa vesilätäkköön. Täysin uusi asfaltti luistaa hyvin ja veden saa lentämään kaarella, kun tulee oikealla tavalla lätäkön reunaan. Kaikki muutkin koittavat.

Haen vauhtia laiturin läheltä. Nyt tulee jättiroiskaus!

*Rysäys*

- Ai vittusaatana!

- Uuuh! Aiiiii!

- Jumalauta, ootteko kunnossa?!?

- Kyllä kai...

- PERKELE!

- Jussi ajo suoraan sun kylkeen! Kumpikaan ei kattonu! Pystyttekö kävelemään?

- Joo. Housut on rikki ja polvi ruvella. Kämmenet veressä.

- Mulla olkapää... Jarrukahvakin meni poikki... 

- Pyörät taitaa muuten olla kunnossa, Lytön vaihtaja on vääntyny.

- Tietysti.. Ny pitää mennä kotiin. Lippiskin likanen. 

- Joo, tuun saattamaan. Mee sää Hata Jussin kans!

- Joo.

Opo ajaa mun kanssa tienhaaraan asti. En anna sen tulla pidemmällä. Vien pyörän salaa luttiin. Pitää huomenna yrittää katsoa se vaihtaja.

- Kah. Mitäs sää oot tohloollu? Housut ravas ja käret veres.

- Olin maalivahti. Syöksyin vähän huonosti.

- Jo on touhua. Kallihit housut rikki. Käske äitees paikata! 

Saatanan pappa. Ei kukaan paikkaa housuja enää. Vähän nolot jotkut paikatut housut. Minä en kyllä vanhana pidä suoria housuja ja henkseleitä.

---

Moottoripyöräkello herättää. Polveen sattuu. Pitää äkkiä laittaa pitkät housut, niin ei isä vielä huomaa jälkeä. Pitääköhän siellä olla piikkarit?

- Nykkö sää vasta heräsit? Puolen tunnin päästä pitää olla jo menos!

- Kyllä mää ehdin...

- Toimippa reippaasti sitte!

- Joo joo...

Kurikkaan mennään ihan AU:n yhteiskuljetuksella. Meinaan istua yksin. Ei siellä kuitenkaan ole minun ikäisiä poikia.

Istun isän taakse. Minun takana istuu Jenni ja Maria. Maria hölöttää koko ajan. Se on suunnistaja ja pelaa se jääkiekkoakin. Ihan kiva, mutta vois välillä olla hiljaa.

- Hei, mitä matkaa sää juokset? Meillä on 3km. Onkohan teillä kisa meitä ennen? Voitko sitten kertoa millainen reitti? Mää oon ollut Kurikas suunnistamas. 

- Oisko kolme ja puoli... Meillä on varmaan teidän jälkeen. Naiset ensin. 

- Ai jaa? Suunnistuksessa voi olla toisinkin päin. Missäs siellä verrytellään? Verrytteletkö paljon? Onko... blaa blaa blaa... hölö hölö hölö... 

---

Olipa rauhoittava matka. Veijo jakaa kaikille numerot. Isä laittaa sen mun paitaan. Osaisin kyllä itsekin. "Jotta tuloo suorahan."

Lähdetään kiertämään porukalla rata. Veijo kertoo mistä kannattaa juosta. Se on juossut maaottelussa. Esteitä vissiin.

Rata on pirun mutkainen ja mäkinen. Aika kapeakin. Pitää olla tarkkana, ettei jää pussiin. Polveen koskee. Reitin varrella on liikaa pajupuskia. Kaipaisi raivaussahaa.

Verryttely on tahmea. On vähän vajaa luotto kuntoon. Ei ole treeneissä kulkenut. Jalat on pirun raskaat. Kari juoksee liian kevyesti vastaan. Se on treenannut ihan hulluna. Tiedän sen. 

PAM! Kirmataan kentältä maastoon. Reitti kapenee äkkiä ja jään siihen pussiin ja jumiin, jota aiemmin pelkäsin. Päätän kiristää alamäessä. 

Alamäessä hapottaa. Jalat ei liiku niin kuin pitäisi. Vähän sattuu polveenkin. Ehkä odotan vielä. Edellä on ainakin 10 juoksijaa. Kari menee jossain kaukana. Kisa ei kiinnosta. Mitä väliä sijoituksella?

AU:n tytöt kannustaa kentän lähellä. Jenni voitti oman sarjansa. Pitääkö se sitten kiristää? Päätän, että kiristän viimeisen sata metriä. Paska kisa. 

Kenttä näkyy ja kuulutus kuuluu. Kari on maalissa se voitti. Minulla on ainakin 300m matkaa. Olen ehkä 12:s. Pakko tässä on kympin joukkoon!

Kohennan lippiksen asentoa ja alan kiristää tahtia. Kovennan hengitystä. Ohitan kenttäalueella vielä yhden. Maali. Olisihan sitä ollut varaa juosta kovempaakin. 

- Noinko paljon jäi varaa loppuun? Liian hiljaa juoksit matkalla. 

- Niin juoksin. Ei kiinnostanut kisa. 

- Ei tänne sitten olis kannattanut lähtiäkään. 

- No ei. 

En jaksa verkata. Käyn suihkussa ja ostan irtokarkkeja. Menen linja-autoon istumaan. Melkein takapenkille. Syön kaikki karkit ja melkein koko kotimatkan oksettaa. Taipaluksen kylän kohdalla on todella huono olo. 

Illalla menen kalaan Heikin kanssa. Mukava heitellä rannoilta, kun lumpeet eivät vielä ole kasvaneet. 

---

Sapsalammen poikaporukka oli tiivis. Minä, Heikki, Jussi ja Petri pyörittiin tosi paljon yhdessä. Yläasteelle siirtyminen muutti sitä vähän, mutta kesään -94 liikuttiin porukassa. Edelleen porukka pitää ainakin osittain yhteyttä. Pete on tyttäreni kummisetä. 

Meillä oli erikoisia lempinimiä toisillemme. Opo, Lytö, Hata... Se kuului tuohon aikaan. Heikin isä, Atte, keksi kaikenmoisia nimihirviöitä. Tästä syystä itsekin keksin ihmisille outoja lempinimiä. 

Levähdysalue oli leirintäalueen ja parin kaupan ohella Sapsun ainut "paikka". Siellä käytiin, vaikkei siellä mitään ollut. Tuollaiset viriketelineet tuli tuolloin. 

Tuo suunnistaja-Maria valittiin lopulta Vuoden varus"mieheksi" ja on nykyään tutkijana Likesillä. Taisi suunnistaakin ihan ok. Oli selkeästi monipuolisin urheilija meidän ikäisistä tytöistä. Ja aivan älytön puhumaan. 

Kurikan kisa oli paska. Jotenkin ei lähtenyt yhtään. Kasvoin keväällä paljon ja kaikki tekeminen oli kankeaa. Motivaatiokin oli vaakalaudalla. 

juoksutarinoita 22. Aku (2.3.1994)

Huuli on puutunut. Oli hammaslääkäri. Vasemmalla alhaalla oli reikä. Ensimmäinen. Ikinä. Poraaminen on hirveää. Hiominen hirveämpää.

Kävelen sankarihautausmaan kohdalla linja-autoasemalle. Sankarihaudat näyttävät jotenkin juhlavalta lumisateessa. 

Kävisikö Ärrällä laittamassa pitkävedon? En käy, kun ei pysty puhumaan. Menen seisomaan pysäkille. Jos pääsisi ajoissa linja-autoon.

Alavuden linja-autoasema. Sen täytyy olla maailman rumin rakennus. Aseman kahvio on maailman tylyin paikka. Siellä ei saa hengata. Ja siellä haisee tupakka. Mikäs ääni tuo on?

- Säätana, sullon ne rahat! Minä annoon ne sulle! 

- Haista sinä paska! Et antanut rahoja vaan pirät ne itte, jotta saat tupakkia! 

Ei helvetti. Jorma ja Sirkka. Ja päissään, kuinkas muuten. Pakko mennä jonnekin taakse. Ei jaksa kuunnella niitä. Sulkavankylääset on hulluja.

Revin lippuvihkosta lipun ja annan Pentille. En kehtaa katsoa silmiin, kun pari kertaa olen painanut nappia tosi myöhään, jotta Pentti joutuu jarruttamaan tosissaan pysäkille. 

Menen toiseksi viimeiseen penkkiriviin istumaan. Sari istuu takarivissä. Se ei puhu minulle. Jorman ja Sirkan lisäksi autoon tulee myös Aatos. Se on vammainen. 

Autossa tuoksuu tunkkaiset penkit ja vanha viina. Voi tuoksua tuorekin viina. Tuoksuu myös hiki. Jorma on entinen postinkantaja. Sirkka kaupungilla ihme kyllä vieläkin töissä. 

- Aatos! Hei, Aatos, kuule! Eläkelääset ne mun tyäpaikkani vei! Antoovat, saatana, potkut! 

- Juu, juu. Kyllä, kyllä. Juu, juu. 

- Näin se on, kuule! Otakko huikan? 

- Ei, ei. Aatos ei juo. Ei. 

- Anna nyt, jumalauta, sen olla! Pullo tänne!

- Pistäkäähän se pullo pois, kun täällä autossa ei saa juoda. 

Hyvä, Pentti! Pistä ne pihalle! Lähdetään liikkeelle. Kyntäjällä on paljon autoja. Ihmiset on päässeet töistä. Uskaltaisko nukkua hetken? 

Säpsähdys. Ollaan Jokivarren risteyksessä jo. Yritän pysyä hereillä. Lämmin auto on älyttömän unettava. Sari jää Ritarin risteykseen. 

Painan nappia ja nousen kyydistä. Vedän henkeen pakokaasua, koska vanhan viinan ja hien sekoitus meinaa oksettaa. 

Katson postilaatikkoon ja vilkaisen tien pintaa. Luminen. Ei aurattu tai karhuttu. Aika ankea juosta. Pitää lähteä heti lenkille, koska koko ajan sataa lisää lunta. 

---

Juurakon mäki on liukas. Oikaisen S-mutkan, vaikka reunat on kaltevat. Se lyhentää kuitenkin matkaa. Pyylammen päästä ei järvelle juuri näy. Sataa niin paljon lunta. Pyylammen nousussa päässä soi CMX:n Kultanaamio. Keneltähän sen levyn voisi kopioida?

WROUH! Jumalauta! Säikähdän. Se on Aku! Ei kai se irti ole? WROUH, WROUH! On se. Voi helvetti! Kylmä hiki iskee läpi kehon. Kiristän vauhtia. WROUH, WROUH! Kuulen kuinka kynnet napsuu tien pintaan. Lisään vauhtia. "MEE KOTIAS SIITÄ!" WROUH! Aku saavuttaa ja juoksee vierelle. Se tappaa minut! Puree ainakin. WROUH! Sen kieli on ulkona ja kuola lentää suupielistä. Hampaat välkkyy. Se painaa varmaan kaksi kertaa minun verran. Juoksen aivan täysiä. WROUH! Aku pysähtyy. Minä jatkan juoksemista Antin talolle asti.

Katson taakseni. Aku seisoo ja katsoo minua. Lähteekö se vielä perään? Ei lähde. Juoksen Arvon risteykseen ja kävelen hetken. Kädet tärisee.

Helvetin koirat! Pitäisivät kiinni ne! Kai Juhanin koira sentään on kiinni? Huomenna juoksen toista kautta Pyylammen puoliväliin ja samaa reittiä takaisin. Ei ole ainakaan koiria.

---

Minulla ei lapsena ollut hampaissa reikiä. Ensimmäinen vasta yläasteella. Sen jälkeen niitä toki on ollut ja luulen, että olen perinyt vähän heikot hampaat äidiltäni.

Neljän linja-auto oli ankea. Siinä kulki harvoin ikätovereita. Mieluummin epämääräistä sakkia. Jorma ja Sirkka oli vakiokulkijoita. Tappelivat keskenään aina. Jormalta meni työpaikka, kun posti vähensi jakajia. Siitä alkoi kupin otto ja mökyööliin taisi lähteä henkikin vai olisiko mies jopa tapettu, en muista tarkasti. Surullinen tapaus kuitenkin.

Aku oli Pyylammen mäellä asustava koira. Rottweiler ja iso sellainen. Varmasti sen 60 kiloa. Siihen aikaan koirat olivat pääasiassa irti elleivät olleet metsästyskoiria. Irti oli Akukin ja lähti usein perään. 

Silloin pelkäsin koiria, koska lapsena olin jäänyt kahden koiran jyräämäksi ja isää oli lenkillä purrut koira. Nyt koiran omistajana pelko on kaikonnut ja tiedän, että Aku oli vain innoissaan, kun joku juoksi ohi. Aku oli lopulta tosi kiltti koira. Muutama vuosi myöhemmin uskalsin sitä vähän silittääkin. 

Tuolloin ne kuitenkin pelottivat ja juoksinkin seuraavat Pyylammen kierrot puoliväliin ja takaisin. Se oli toisaalta myös turvallisempaa vähäisemmän liikenteen takia. 

Juoksutarinoita 21. Ei kiinnosta I (20.1.-2.2.1994)

- Voisit vähän käydä lenkillä.

- Joo joo.

- Ei se juoksu vanhasta muistista kulje.

- Ei huvita.

- Eipä tietenkään. Ei sitten myöskään pärjää.

- Juoksu on niin tylsää. Siinä ei tapahdu mitään.

- Ei kaikessa pidä aina tapahtua jotain. Käy edes hiihtämässä.

- Ei oo hyviä latuja.

- Ei ennenkään latuja ollut, ne hiihrettihin itte. Muutaman päivän päästä ne on pirun hyvät, jos tarkasti tekee.

- Jaa.

- "jaa ja jaa". Lopetapa se vänkyttäminen ja hae puita! Papalle kans. 

- Kohta. 

- Ei, kun nyt. 

- Höh. 

Menen illalla pelaamaan jääkiekkoa. Talvella juostessa nilkkoihin menee lunta ja se on niin paskaa. Ladut voi olla hyvät, mutta sauvat uppoaa aina. Isä on pahalla päällä, kun en käy lenkillä. Ei kannata nyt uutta tietokonetta kysellä.

Saatanan puut! Miksei meillä voi olla normaalia? Lämmintä koko talossa. En jaksa.

---

- Äiti täällä. Lähden nyt töistä. Laitapa hellaan tuli ja pese perunat. Laitan sitten makkarakastiketta kun tuun.

- Onko pakko? Oon lähdös koululle pelaamaan.

- Ensin syöt ja jos et itse syö, niin muut syö. Ei ole, Tomi, iso homma.

- Joo, joo. Mitäs Sanna ja Sami tekee?

- Ne on vielä pieniä. Sanna voi laittaa astiat pöytään.

- ja tiskata!

- No, katsotaan.

- Moikka.

- Mnnöö...

Perse. "Hae puut, laita tuli, pese perunat". Joudun tekemään ihan kaikki! Laitan radion päälle. Aina on joku Järviradio tai Radio Suomi. Missä on Radiomafia? Ahtisaaresta tuli presidentti. Se on huono. Kai. Isän mielestä ainakin. Jes! Green Day soi, se on hyvä!

---

- Mää lähden nyt kuoroon. Haen Topin kyytiin. 

- Vie mut koululle samalla. 

- Itte saat mennä, kun et lenkilläkään käynyt. Tulee edes vähän liikuntaa. 

- Jääkiekko ON liikuntaa. 

- No ei kummoista. Nyt en ehri viemään. 

- Ei sitte, saatana! 

- Tomi, älä manaa! 

- Saatanan saatana!

- Nyt suu kiinni tai et lähde minnekään pelaamaan!

Paiskaan oven niin kovaa kiinni, että pappa tulee omalle ovelleen. Jumalauta, nuo ei ymmärrä mitään! Puen, laitan luistimet mailaan ja otan potkukelkan. En varmaan kävele!

Minulla on Grafin valko-siniset luistimet ja Titanin 4020 maila. Se on vähän lyhyt, pitäs ostaa Montrealin 66 tai 88.

Ei perkele ja justiin ajaa hiekoitusauto! Kelkka tihkoo. Ja meillä on vain 150 vuotta vanhoja kelkkoja, jossa ei ole muovijalaksia. Kipinät vaan lentää. Pakko mennä vanhan tien kautta ja sitä ei varmasti ole aurattu.

Koululla on jo porukkaa. Varmaan ovat jo tehneet jaot, kun tuun näin myöhään. Työnnän kelkan reteästi lumipenkkaan ja menen laittamaan luistimet.

---

- Eiköhän se riitä. Kello on kahdeksan!

- Heikki, onko mun kiekko siellä maalissa?

- On, ota kiinni!

Heikki vippaa kiekon löysästi kohti. Minulla on kädet luistinten nauhoissa, joten voin vain väistää. Väistän väärään suuntaan. Kiekko osuu suoraan ylähuuleen oikealle.

- Voi vittu! Sori!

- Ei sattunut, mutta tuleeko verta?

- No ihan helvetisti! Laita jääpaakku siihen! Käydään näyttämässä äiteelle!

- Ei tarvi. Lähden kotiin ja laitan laastarin.

- Sori, ei ollut tarkoitus.

- Minähän se väistin väärään suuntaan. Tere!

- Tere!

---

- Herran ihme, mitä sulle on tapahtunut?

- Kelkka tihkas, niin löin huulen sarviin.

- Tuo pitää neuloa. Laitapa kuivat vaatteet, niin lähdetään päivystykseen.

- Ei tarvi. Ihan hyvä se on.

- Pitää varmasti, siihen jää muuten iso arpi.

- Paska...

- Nyt sitten kielenkäyttöä!

- Joo joo...

---

Pitkän flunssakauden jälkeen minua ei kiinnostanut lenkkeily yhtään. Pimeys ja kylmyys ja huono kunto ärsytti. Tuli lopsaus, kuten Julma sanoi. Liikuinhan minä. Pelasin päivässä sen 2-3 tuntia jääkiekkoa. Siihen koululiikunnat päälle. Mutta ei se jääkiekko niin paljon juoksua palvellut. Se oli koko ajan aika kovatehoista,kun vaihtomiehiä ei välttämättä ollut.

Meillä oli kyllä sähköhellakin, mutta lämmitys oli pääsääntöisesti puulla, joten puuhellaa käytettiin. Perunoiden hakeminen ja peseminen oli ankeaa, tulen laitto ihan mukavaa. Paitsi usein oli märkiä puita ja hellan pesä puihin nähden ahdas. Aina kädet noessa.

Meillä ei sellaista oikeasti hyvää potkukelkkaa ollut minun lapsena ollessa. Ne oli sellaisia vanhoja, harmaantuneita, piikkijalaksisia tappokelkkoja. Menivät mihin sattuu ja tihkoivat niin pirusti. Potkukelkalla kuitenkin käytiin pelaamassa ja ala-asteella koulussakin aina, jos oli keliä.

Ei meillä mitenkään erityisen tiukkaa kuria kotona ollut. Selvät säännöt kuitenkin oli. Puhetapa vaan oli sellainen vähän töksäyttelevä. Silti kiroilu ei lapsilta ollut oikein suotavaa. Mutta kyllähän se yläasteella tarttui. Siitä kuitenkin tuli sanomista. Tuossa vaiheessa alkoi sellainen murrosiän uhmakin kasvamaan. 

En voinut kertoa, mitä oikeasti tapahtui. Sitten olisi joutunut pitämään kypärää päässä, eikä muillakaan ollut. Kelkkaan lyöminen oli hyvä selitys. Onneksi äiti vei neulottavaksi. Kolme tikkiä huuleen ja silti on vielä arpi. Olisi ollut melko ruma ylähuuli ilman. En muista, tulinko tätä valhetta äidille koskaan kertoneeksi. 

Juoksutarinoita 20. Kolari Tampereella (8.1.1994)

Toyota Corolla. Lada. Toyota Carina. Saab 9000. Mitsubishi Colt. Ford Sierra. Lada. Opel Ascona. Poliisi! Opel Calibralla! Siis liikkuvat! 

Yritän tunnistaa autoja edestäpäin. Tiedän melkein kaikki. En Ladojen malleja. Ei tarvitsekaan. Veli pelaa käsikonsolipeliä. Sisko lukee.

- Vieläkö on pitkä matka?

- Ei. Kohta ollaan Orituvalla.

- Käydään Orituvalla!

- Ei käydä. Ei tarvita mitään.

- Mulla on nälkä!

- Kolarikadulla saa jotain syömistä.

Orituvalla käydään vaan kesällä, jos silloinkaan. Korkeintaan vessassa ja ehkä Eskimo-puikot hakemassa. Onneksi pian ollaan perillä. Ollaan menossa minun kummeille. Siellä on todennäköisesti pizzaa, koska Eija tietää, että mun herkkuruokaa on pizza. 

Ravintola Rustholli. Käytiin siellä neljännen luokan luokkaretkellä. Sampo ja Hilkka oli vahteina, kun Aarno sai sydärin. Nyt ollaan lähellä, koska ollaan jo liikennevaloissa. Golf-kenttä. Pelaako sitäkään kukaan oikeasti? Greg Norman ja Nick Faldo ehkä. Suomessa ei kukaan. 

Pari kilsaa enää.

- VARO!! 

*RUSAHDUS JA KOLINAA*

- Sattuiko teihin!? Sattuiko!? Ootteko kunnossa?! Voi hyvä jumala! 

- *itkua*

- Ei sattunut. 

- Perkele, se tuli vaan eteen!

Äiti ei pääse autosta, vaan katsoo siskoa ja veljeä etupenkkien välistä. Isä nousee autosta ja menee katsomaan autoa, Minäkin nousen autosta. 

Taksi ajoi huoltoaseman pihasta Toyota Camryn oikeaan etukulmaan. Taksin kuskina on noin viisikymppinen nainen, joka on hiukan hysteerinen, mutta näyttää olevan kunnossa. Isä käskee minut takaisin autoon. 

Menen takaisin autoon. Paikalle tulee poliisit ja ilmeisesti taksia ajaneen naisen poika, joka antaa kyllä tulla äidilleen sellaista kieltä, ettei meillä moista kuunneltaisi. 

---

Meidän pitää jäädä yöksi, auto ei ole ajokunnossa. Se jääminen tietysti on hyvä asia. Vähän ahdasta vain yhdeksälle ihmiselle olla kaksiossa, mutta voidaan pelata C64:sta ja muutenkin on siistiä, koska kummit on parhaita. 

Minulla on sellaiset vaatteet, että käyn Arton kanssa lenkillä. En pärjää sille. Saatana. Kerrostalon saunavuorolla on aina jännää, joten häviökään ei niin pitkään haittaa. Yöllä pelataan Wizards of Waria. 

---

Perinteinen automatka sukuloimaan. Meillä oli sonneja navetallinen, joten yön yli reissuja ei usein ollut. Tämänkään ei pitänyt. Taksia ajanut nainen ei ollut nähnyt meidän valkoista Camrya ollenkaan. Törmäys ei ollut kovsvauhtinen, mutta etuposki meni sisään ja auto huoltoon. 

Tuohon aikaan osasin lähes kaikki automallit. Olisi ne Ladatkin saattaneet mennä. Varsinkaan pimeällä matkustaessa ei ollut paljon muuta tekemistä kuin tunnistaa autoja etuvaloista. Silloin oli olemassa vielä liikkuva poliisi, jolla oli Opel Calibroja. Se oli olevinaan urheiluauto ja varmaan ehjänä ollessaan näin olikin. 

Golf ei ollut sellainen kaikkien laji mitä se tänä päivänä on. Tietokonepeleissä sitä oli, mutta Suomessa sitä pelasivat vain snobit. Golf-kenttiä kuitenkin ajoittain näki.

Kummisetäni Arto oli tuolloin vielä kovakuntoinen mies. Niitä ainoita harrastamattomia, jolle en tahtonut aina juoksussa pärjätä. Tuolla kertaa ei varusteetkaan olleet ihan priimaa. Tuulihousut, koululenkkarit ja gollege-paita. Raskaat päällä. Ja varmaan vähän järkytystä kolarista. 

Tapauksena tämä ei ole ihmeellinen, mutta hyvin muistettava. En ihan ole varma, olimmeko tosiaan siellä kaksiossa yötä vai jopa jossain hostellissa, mutta se ei suuria muuta. Vakuutus korvasi taksimatkan kotikylän taksilla takaisin.