Juoksutarinoita 39. Palkinnoksi sukat (20.6.1995)

Äiti pyyhkii minun juhlakenkiä. Minä sovitan jotain isän juhlasukkia niiden sängyllä. 

- Onko aivan pakko?

- Tietysti on. Heli on sun luokkakaveri ja te ootte siellä isän kanssa lenkillä joka viikko.

- Joka toinen.

- Mitä?

- Että ollaan siellä joka toinen viikko lenkillä, kun välissä ollaan meilläkin! Ekkö sää kuule?

- No niin, käyttäydyhän nyt. Paita pitää silittää vielä.

- Onko pakko laittaa kauluspaitaa?

- Kyllä on.

- Perse.

En halua pitää juhlavaatteita, enkä jaksa lähteä juhliin. Se on tönkköä. Siellä ei ole muita minun ikäisiä kuin Heli ja siellä menee ihan pirun kauan. Ja sitten joudun Samin perään kattomaan.

Porukkaa on helvetisti. En tunne läheskään kaikkia. Tarjolla on voileipäkakkuja, joita ei kukaan täysjärkinen syö ja perinteistä täytekakkua, jossa on liikaa kermaa. Miksi tarjoamiset laitetaan aina nurkkaan, jonne on hankalinta jonottaa? 

- Nuoret on, Tomppa, pikkumökissä. Siellä on limpsaa ja namia. Mee sinne! 

- Mjoo. 

Matti näkee, ettei minua kiinnosta aikuisten touhut. En lähde heti. Yritän mennä salaa, ettei Sanna ja Sami tule mukaan. Lähden silloin, kun ne on hakemassa keksejä. Se limpsakin on laimeaa Soda-Streamia. 

Heli asuu kesät pihan hirsimökissä. Semmonen iso leikkimökki. Mökissä on Heli, sen poikakaveri Tero, Timppa, Anna ja Minna. Tero, Anna ja Minna on puolipahiksia. Jotenkin en näe niitä kovin fiksuina. Timppa on ihan hauska, vaikka se on kunnon mopojätkä. 

Lähdetään rantaan, koska ne haluaa Heliä lukuun ottamatta polttaa tupakkaa. Minä heittelen kiviä järveen. En pidä tupakanpolttajia minään. 

Kun noustaan takaisin pihaan, on siellä joku hässäkkä menossa. Kaikki miehet on pihalla. Isä ja Erkki selostaa jotain ohjeita. 

- Isä, mitä on tapahtunut? 

- Ulla on karonnu. Matti tuli kysymähän apua ettimiseen. Venes on vissihin löytyny tyhjänä ajelehtimasta. 

- Oho!? Se on hukkunu! 

- Älä nuan lujaa huura! Voi olla, muttei oo varmaa. Te voisitte Timpan kans lähtiä kattelemaan tuolta Mikon ja Heikin rannasta ja pihoolta. Tulkaa sitten tunnin päästä takaasin! 

Jumalauta, nyt on jännää! Heli meni aivan hysteeriseksi, koska Ulla on sen kaveri, vaikkakin kymmeniä vuosia vanhempi. Tytöt jää sitä rauhoittelemaan. Tero juoksee mun ja Timpan perään. 

Kierretään pihat ja rannat, mutta mitään ei näy. Juhlahousut on aivan vihreät ruohikossa kävelystä. Tullaan takaisin pihaan. Ulla on löytynyt hukkuneena koulun rannasta. Perttu vissiin löytänyt ja se on vasta 6-vuotias. Varmaan kiva. 

---

Ollaan kuulemma kohta Menkijärvellä. Hieno paikka, jota kannattaa katsoa. Kuulemma. 

- No niin! Tuas on lentokenttä ja tualla minäkin oon ollut monta kertaa teltas yötä. 

- Miks täällä on lentokenttä?

- Tämä on vanha Puolustusvoimien harjootusalue. Ja lähtee siitä purjekoneita ja kaikkia. 

- Oliko tuolla panssarivaunu? 

- Joo, on siellä joku romu maalina. 

Tienlaidassa on muutamia ristejä. Isän mukaan nuoret ajaneet kovaa ja mettään. Metsä on kyllä komeaa. "Mettää palo pirusti sata vuotta sitten." 

Alajärvi. Ankea paikka. Olen käynyt katsomassa siellä pesäpalloa. Alajärveläiset ovat jotenkin sulkeutuneita. Ehkä vähän yksinkertaisia? "Siellä on lestaadiolaisia ja välillä palaa joku hirsiveistämö", sanoi Matti K. 

Kentän vihkijäiskisat. Tuoksuu todella uudelle tartanille. Se tuntuu niin uudelta, että kengät jää siihen kiinni. Teijo on näköjään kuulapaikalla. Miten joku voi olla noin iso tämän ikäisenä? 

Verkkailen vähän sikin sokin. Ei ole oikein hyvän tuntuista. Ullan juttu pikkusen on pyörinyt mielessä. Varmaan koko kylällä. 

Viivalla on ainakin Jaska ja sitten joku Inkiläinen. Hauska nimi. Jaskan isän mukaan se on tosi kova. Katsotaan nyt sitten. 

Juoksu oli aivan kauheaa. Lähdin sen Inkiläisen kyytiin ja hyydyin täysin. Jaska tuli ohi, että heilahti. 

- No se ei ollut hääppönen juoksu. 

- Onpa helppo, kun tuo juoksee Suomen kärjessä!? 

- Kyllä tuos pitääs pysyä. Ei se nyt niin kovaa oo, juokset purullakin 3.15 kilometrin. 

- Tässä on kaks! Saatana! 

- Mutta radalla. Käyhän hakemassa palkinto. Se voi olla hieno näin avajaasissa. 

Saan sukat. Valkoiset tennissukat, joissa lukee AlajAnk. Ihan helvetin hienoa. En tule koskaan enää Alajärvelle kisoihin. 

---

Ullan hukkuminen oli rankka juttu. Hiukan on epäselväksi jäänyt, että hukkuiko tahallaan vai alkon takia. Sitä kuitenkin oli käytetty. Etsiminen oli toki jännää, mutta kuolema lähellä enemmänkin synkkää. Isä oli kadonneiden etsimis- ja naarausporukassa Erkin kanssa, niin se operaation johto kyllä sujui ihan näpsäkästi. 

Menkijärvi tosiaan on entinen Puolustusvoimien harjoitusalue. Ja sieltä tosiaan on palanut metsää noin 200 hehtaaria vuonna 1933. Se on paljon se. Lentokenttää käytettiin sodan aikana Ilmasotakoulun kenttänä.

Ja on sillä Menkijärven tiellä tosiaan väkeä kuollut. Se on mukavasti mutkitteleva tie, joten kesäiltana kaasu on löysässä. Isä kertoo nuo samat jutut joka kerta, kun siitä ajetaan ohi. 

Isä oli oikeassa, kyllä vähintään Jaskan aikaan olisi pitänyt maastokunnon mukaan pystyä. Inkiläisestä tuli kova luu, nuorten Em-pronssia maastoista ja vitosella ja kympillä aivan vakuuttavaa menoa. Muttei tuohon aikaan vielä ihan niin hurja. 

Ja kyllä sitä oli Jaskakin ihan kova. Sen kanssa paljon kierrettiin kisoja vuorovedolla. Jaska oli parempi, joten minä usein hyydyin vetoihin. Mutta reilusti mies kyllä kiitti aina vedoista ja on nähty tyttärien kisoissa nyt jälkikäteenkin. Hauskoja rajanmetsästyskisoja. 

Juoksutarinoita 38. Tiinanmäki (9. ja 14.6.1995)

Joku kävelee rappusia ylös. Isä askelista päätellen. Se paukuttaa oveen. Avaimen olen ottanut pois.

- Ylähä jo! Aamulenkki ja sitten töihin! Ei nukuta puolille päivin!

Nukuttaa kyllä. Luin liian myöhään. Mutta papan kirja Bermudan kolmiosta on hyvä. Tulin Talonpojan rallin jälkeen lukemaan sitä ja luin varmaan yhteen. Ja yöllä sääski vinkui koko ajan korvan juuressa. 

Käyn uimassa ja lähden aamulenkille. On ollut kovia ukkosia paljon. Ollaan istuttu autossakin suojassa. Viime yönä ei sentään ollut. 

Vanhan Peltolan lenkillä näkyy vain Olavi ja Tapani. Ne ei varmasti ymmärrä minun lenkkeilyä. Liian vanhoja sellaiseen. 

Käyn lenkin jälkeen uimassa ja menen aamupalalle. Pöydällä on lappu. "Tomi 1000 puuta, Sanna 500 puuta, Sami 100 puuta. Jääkapissa kastiketta ja perunoita." Sata. Jumalauta, sata. Siinä kestää kaksi minuuttia. 

Käyn paasaamassa 500 puuta. Sanon, että 1000. Tai 1500. Jos silloin ei tarvitsisi huomenna niin paljon. 

---

Illalla mennään pururadalle. Kolme kierrosta verkkaa ja sitten täysiä kierros. Mahtava keli. Yöllä satoi vettä. Rata on kostea, mutta ei upota. Pääsisiköhän alle 3.25?

Juoksu on helppoa. Loppusuoralla vähän hapottaa käsiä, mutta ei ollenkaan pahasti. 

- Oliko alle 3.25?

- Arvaa! 

- 3.23. Tuntu hyvältä. 

- 3.18. 

- Oho! Siitähän saa rahaa! 

- Niin saa. Liikaa. 

Saan ennätyksestä satasen. Kymmenen markkaa sekunnilta. Laitan sen säästöön. Rolling Stones oli eilen Suomessa keikalla. Paskaa musiikkia, mutta se Voodoo Lounge -auto on hieno. 

---

Lenkki-ilta. Ajetaan isän kanssa pyörällä pururadalle. Tommin luona ovat pelaamassa tennistä. 

- Laitoikko ny tarpeeks päälle? 

- Hei, täällä on 20 lämmintä. 

- illalla tuloo äkkiä kylmä. Onko pyyhe mukana? 

- On on. 

Pyörät jätetään isolle kivelle, kuten aina. Matit ovat tullet pyörällä myös. Ovat jo kiertämässä. Lähdetään isän kanssa vastaan. 

Juostaan ajanarvauskisaa. Matti yllättäen johtaa ja jos voittaa, saa pullon. 

- Tomppa jos pistää taas alle neljän minuutin, niin mää jään kellomiäheksi. 

- 3.15!

- Justihin! Annapa se kello, niin jään tähän. Saatte te juasta. Juaksooko Markku? 

- Pitää se yrittää. 

- No mites Matti? 

- Ei kyllä mää lähären tuanne välille. Huuda kovaa, kun lähtevät, niin mää lähden sieltä mäestä! 

Pyörittelen käsiä. Käyn kääntymässä 100 metrin päässä. Kävelen lähtöviivalle ja kiristän kengät. 

- No niin, laitapa ny! Sääsket syä! 

- Syö ne muakin! 

- Jaaha, tulkaahan sitten, niin päästähän saunahankin!

Hep. Lähden pirun kovaa oikeaa laitaa. Isä huutaa takaa. "Älä lähre liian kovaa!". En lähde, jaksan kyllä, kunhan askelrytmi on oikea. 

Ylämäkeen tullaan terävästi, lyhyttä linjaa. Ei saa astua kalliopäiden päälle, ettei liukastu. Mäen viimeinen nyppylä liian lyhyellä askeleella. 

Matti P on mäen päällä. "Yksneljäkymmentä! Rennosti alamäk!" juoksen loivasti vasempaan reunaan. Keskivaiheen nyppylälle pitää nousta ilmaan vähän liian aikaisin, ettei nouse liian korkealle ilmaan. Se vie aikaa. Pitää tulla kuin ralliauto. Poimien. 

Viimeisestä laskusta vauhti terävään nousuun ennen loppukiriä. Sekin tulee kohtuullisesti. Viimeisen 150m tulen niin kovaa kuin voin päästä. Maali. Menen vähän kauemmas kivelle istumaan. 

Isä tulee maaliin. 

- Paljonko?

- Arvaa!

- 3.20?

- Höh, 3.15. Tasan.

- Oliko?! Jee, sama kuin isän enkka!!!

- Ai oliko se Markun ennätys?

- Taitaa olla kellomiehen virhe...

- Vittu, jonsei uskota! Se on 3.15 justihin eikä melkeen!

Voitan kiinnityksen pulloon. Tai mulle se on rahaa. Mennään Matin rantasaunalle. Paistetaan makkaraa. Sama kuin isän ennätys, jumaliste!

---

Olen aina lukenut paljon. Lapsuudessa kirjat olivat varsinkin kesällä usein papalta lainattuja tai Valittuja Paloja. Tuo Bermudan kolmio -kirja oli varmaan 60-luvulta, mutta erittäin jännittävä. Se kertoi kolmion syömästä sotakalustosta. Esimerkiksi lentue 19. jne.

Meille oli usein jätetty työtehtäviä kesälomapäiviksi. Epäreilulla ikäjaolla. Ainakin minun mielestä. Puiden paasaaminen oli hirveimpiä asioita. Tylsää. Nykyään se olisi oikein mukavaa.

1995 aloin käymään aamulenkeillä. Varmaan osasyy oli se, ettei todellakaan tarvitsisi mennä noihin töihin heti aamusta. Ei se itse lenkki niin mukavaa ollut. Kävin kuitenkin. Useamman kerran.

Isällä oli meille rahataulukko ennätyksistä. Sitä katsottin, mutta esim. minun Tiinanmäen juoksuista sain kyllä usein enemmän kuin taulukko osoittaa. Hyvä systeemi tuo. Ainakin mopoiässä, kun palkinnot vaihtuivat bensaan. 

Juoksimme radoilla pullokisaa. Eli piti ensin sanoa aika, mihin juoksee ja sen jälkeen lähimmäksi päässyt sai kiinnityksen. Minä en tosiaan ollut tarkimmasta päästä. Juoksin yleensä täysiä, kun tiesin suunnilleen, mihin sillä pääsee. Tarkimmillaan erot olivat alle sekunnin. Isäkin juoksi tuolloin alle 3.40. Se on kovaa sekin. 

Juoksutarinoita 37. Maagiset kengät eli Ylistaron pm-maastot (27.5.1995)

 

Sukat. Mitkä sukat? Missäs shortsit on? Kaikki on hukassa, helvetti. 

- Pitääs olla jo!

- Joo joo! Laitan niin nopeesti kuin pystyn, jumalauta!

- Olisit aloottanu ajois! Mää meen jo autoon.

"Olisit aloottanu ajois!". Olisit itte! Juoksen alakertaan ja otan vielä mehua limsapulloon. Laitan sinne vähän suolaa. Pappa on katiskalla lammen päässä. 

Ajetaan kovaa keskustaan. Radiosta tulee Knalli ja sateenvarjo. En ihan ymmärrä sitä. Linja-auto lähtee liikuntahallilta. Ville ja Teemu tulevat myös, että saadaan joukkue.

Ylistaro. Yykoovee. Missähän sekin on? 

- Isä, kuinka pitkä matka? 

- Tunti. Se on jossain kyläpururadalla. 

- No justiinsa. Jossain perseessä.

- No! Ei tuollaasia, kun on pieniä kyyris. 

Heitetään läppää Villen ja Teemun kanssa. Meillä saattaa olla ihan hyvä joukkue. Teemu on suunnistaja ja Ville muuten vain hyväkuntoinen. Jos se vaan keskittyy kisaan eikä pelleile. 

---

"Tervetuloa Ylistaron Kärkimäkeen. Paikka on kuuluisa käärmeistään, joten niitä on syytä varoa!" 

Onkohan niitä nyt sitten kuitenkaan? Aina, kun käsketään varoa jotain, ei mitään pelättävää ole. "Älä mee isoolle tielle voi autoa ajaa päälle" tai "varo sitten uvesavantoja". Ikinä oo nähnyt yhtäkään. 

- Kattokaa nyt sitten, mihin meette istumaan! Ei kivikkoon ja heinikkoon. Varjoon johonkin, on pirun kuuma. 

- Joo joo, osataan kyllä! 

- No en menis vannomahan...

- Mee jo! 

Käydään kävellen koko joukkueella kiertämässä rata. Pientä nyppylää ja aika paksusti uutta purua. Pehmoista siis. Yritän vähän katsoa kovempia paikkoja. Rata on hyvä. Tykkään tämmöisestä. 

- Voisit pian vaihtaa kengät, niin lähdetään verryttelemään. 

- Joo. Osaan kyllä yksinkin. 

- Mää tuun mukaan. Ei mee sitten hölmöilyksi. 

Ei jumalauta! Unohdin kengät! Mulla on vain nämä täysin kuluneet koululenkkarit. Pakkohan se on isälle kertoa. Starttiin on tunti. 

- Isä, isä! 

- No, mitä ny? 

- Unohdin lenkkarit ja piikkarit kotiin. 

- Mitä? Kummatkin? 

- Joo... 

- Voi sua homespäätä! Mikkäs sullon jalaas? 

- koululenkkarit. Ei näillä voi juosta. 

- Ja sullon niin pirun isoo jalka... Käyrääs tuolla Ala-Korvella! Nopiaa ny! 

Ala-Korvella ei oikein ole kokoja. Mutta New Balance valko-oranssit maratontossut siellä on. Ne maksaa 180 markkaa. 

- Se on ny sitten sun syntymäpäivälahja samalla! 

- Mites se mopo... 

- Ei sitte puhettakaan! 

- Saatana...

Kengät ei paina mitään. Ne on ihan uskomattoman kevyet. Laitan jalkaan ja lähden verryttelemään. Isä tulee perässä. Nähdään verkalla kaksi käärmettä. 

---

Pilli soi. Reilu kymmenen juoksijaa. Aika vähän. Kovat kuitenkin on. Kari, Tero, jne... Ja sitten on jotain hiihtäjiä. Jos nyt yli puolen välin pääsisi.

PAM. Se oli ruuhkainen startti. Kaikki haluavat samaan suuntaan. Kengänpohjien läpi tuntuu isommat hakkeenpalat, mutta muuten on hyvä. 

Lihaksikkaan oloinen poika ampaisee kärkeen. Varmaan hiihtäjä. Siihen kyytiin iskee myös Kari. Yllätän itsenikin ja menen myös. Reitti polveilee helteisessä metsässä. 

Kari jää jyrkemmissä nousuissa ja laskuissa. Minä olen niis hyvä. Muistelen kovimpia paikkoja ja juoksen vähän eri linjoja. Tero ja Aapee ovat mukana, vähän edellä. Kärki menee jo 50 metrin päässä. 

Isä on huutamassa Veikon kanssa joltain kiveltä. "Nyppää, Nyppää!". Ei tunnu yhtään pahalta. Nyppään vähän ennen seuraavaa ylämäkeä, niin kuin isä on opettanut. "Muut joutuu ottamaan sua ylämäkeen kiinni". 

Mäen päällä katson taakseni. Muut jäi parikymmentä metriä. Juoksen samaa vauhtia, ja se tuntuu todella helpolta. 

"Loppukiri, saat kiinni vielä!". Vedän lippiksen syvemmälle päähäni ja kiristän. Tiedän, että takana tulevalla Aapeella on hyvä kiri. Saavutan johtajaa nopeasti. 

Lopussa on pari nopeaa nousua ja laskua. Pääsen noin parinkymmenen metrin päähän, mutta matka loppuu kesken. Olen kuitenkin toinen! Olisin jaksanut juosta voittajan vauhtia. 

Ville tulee maaliin ja juoksee karsinamiehen mahaan kurottaessaan. Voittaja kättelee minua. "Oli hyvä kisa, meinas pikkuuseen hyytyä loppuhun!". 

Ne oli nämä kengät! Siksi minä juoksin näin hyvin. Juoksen kisat aina näillä!

---

Pm-maastot on sellaiseen aikaan, että voi ihan hyvin olla kolme tai kolmekymmentä lämmintä. Molempia on ollut. Nyt oli tuo lähes kolmekymmentä. Nuorena ja ruipelona tuo sopi minulle oikein hyvin. 

Ala-Korpi on pääasiassa urheilukenkiä myyvä liike Ullavalta. Ala-Korven koju vähän niin kuin kuuluu isompiin juoksutapahtumiin. Olen itsekin ostanut sieltä varmaan paritkymmenet lenkkarit tai piikkarit. 

Tämän kisan voittaja Matti tuli seuraavan kerran vastaan laskuvarjojääkärikoulun pääsykokeissa. Kumpikin pääsi sisään. Pääasiassa hiihdossa kilpaillut Jalasjärven mies oli mielettömän vahva ja mielettömän karvainen. Parta kasvoi viisi senttiä yössä. 

Tuosta kisasta sai palkinnoksi paikan nuorten maaottelun maastojuoksuun. Sen lisäksi sai Flying Finns No Smoking Team -paidan, joka on minulla vieläkin. Siinä on kuitenkin pieni tahra, sillä oksensin kotimatkalla sen päälle hiukan. Oli vähän nestehukkaa. Hyvän juoksun jälkeinen krapula. 

Juoksutarinoita 36. MM-kulta (7.5.1995)

Puhelin soi. En jaksa mennä vastaamaan. Äiti vastaa. Piirrän eilisen maalikuvioita vihkoon. Tsekki oli kyllä huono. Päästivät alivoimalla kaksi maalia. 

- Tomi! Se on Matti! 

- Joo, mää tuun.

Menen keittiöön puhumaan. Puhelimen kierrejohto on taas sekaisin. Se ärsyttää. Pakko kiertää se suoraksi.

- Tomi?

- Matti terve! Lähdetkö pelaamaan jalkapalloa ennen peliä?

- Joo, voin mää tulla. Tuleeko muita?

- Tommi ja Heikki ja Tuomo ainakin. Kysyn Jussia jos sekin lähtis.

- Mää voin soittaa Petrille. Tunnin päästä?

- Joo! Moro! 

- Tere.

Hyvä. Ei tarvi jännittää kotona.

- Taasko sää meet jonnekin?

- Joo, koululle pelaamaan.

- Et oo syönyt mitään. Ota nyt jotain, vaikka banaani.

- Joo, joo, syön matkalla!

- Ei ajaessa voi syödä!

- En aja, kun pyörä ei oo kunnossa. Rengas on irti. Juoksen.

- et ainakaan juokse ja syö!

- Joo joo.

Otan banaanin ja kuorin hölkätessä tielle. Heitän kuoren järveen, jos vaikka hauki nappaisi sen.

Menen Saulin mökin ohi, vaikkei saisi. Juoksen aika kovaa, haluan olla siellä ajoissa. Ehkä jopa ekana.

En ole. Tuomo, Heikki ja Vesa siellä jo potkii.

- Juoksitko?

- Joo. Pyörä on rikki, laakeri mennyt.

- Tuleeko muita?

- Tulee niitä, varmaan pian. Syötä, niin vedän täältä vauhdista.

Juoksen rinteen alas ja vedän kärkkärillä vastapalloon. Sattuu saatanasti varpaisiin ja pallo menee maalin yli Helvettiin.

- Jätkä potkas sen Helvettiin! Hae!

- Joo joo. Toivottavasti ei mennyt Kusiojaan.

- Olispa mennyt!

Ei onneksi ole. Heitän pallon takaisin kentälle.

---

Kävelen pois päin. Matti ajaa vierellä pyörällä. Poukanperän tienhaarassa pysähdytään.

- Kohta se on helvetti irti! Toivotaan, että ne voittaa. Luulis Koivun kentän tekevän maaleja. Moro!

- Morjens!

Juoksen reippaasti kotiin ja suihkuun. Syön ja varaan parhaan paikan isän ja äidin sängyltä. Koko perhe on katsomassa peliä. Pappakin.

Peltonen tekee maalin! Jumaliste! Tom Jones soi. Sydän tykyttää hulluna. En kestä yhtään häirintää nyt. Voittaisko Suomi vihdoin? 

---

Suomi voitti, kuten kaikki tietävät. Olin aivan fanaattinen mm-kisojen suhteen. Mutta se fanaattisuus loppui tuohon. Se oli jollain tapaa pelattu läpi. Ehkä myös ymmärrys siitä, että kisoissa ei aina ole maiden psrhaat pelaajat, kasvoi.

Matti on minua pari vuotta vanhempi. Matti oli tosi reilu kaveri. Ei kiusannut ja otti kaikki hyvin huomioon. Kuljin Matin kanssa hetken samaan paikkaan töihinkin. Emme kuitenkaan olleet niin läheiset, että muuten oltaisiin tavattu tai pidetty yhteyttä. 

Vuonna 2011 laitoin Matille viestillä "kohta se on helvetti irti". Matti oli ihmetellyt kauan, että kuka viestin laittoi, mutta selvittänyt asian sitten. Silloinkin Suomi voitti.

Helvetti. Se oli koulun kentän päädyssä ollut ryteikköinen jyrkönne. Sinne ei saanut memnä välitunnilla, vaikka me siellä oltiinkin. Kusioja oli Helvetin pohjalla kulkeva mutainen ja soinen oja, joka haisi pahalle. Koululegendan mukaan siellä virtasi kusta ja paskaa. Kuinkas muutenkaan?

Juoksutarinoita 35. Jytinän hölkkä (16.4.1995)

 

Kokko on tänä vuonna metsässä. Sitä on kaadettu  uutta tietokonetta varten. Minä kannan pahnapaalia. Isä käy vielä hakemassa sytytysainetta. Tuulee, niin kuin aina pääsiäisenä. 

Ruotsalaiset on meillä. Ne tulee myöhemmin papan kanssa kokolle. Ne ei tiedä, että sytytys on parasta viihdettä.

- Mistähän sitä nyt sytyttääs, että se lähtis?

- Pohjosesta tuulee, niin eikö sieltä?

- Joo, joo, mutta ei oo oikeen hyvää paikkaa. Piru, kun jäi harvaksi tua kasa. Mutta kun ei sillä kuormaajalla tahro saara ja ei viitti aina traktorin päältä nousta kattomaan.

- Mihin mää laitan tän paalin?

- Orotas ny vielä... Pitääskö se vaan tästä koittaa? Ei se auta... Tuas tänne se ny!

 

Isä tunkee pahnapaalin paloja syvälle risukasaan. Tuuli on puuskaista.

- Opetteles ny sytyttämään, niin mää pirän tuahta!

- Millä tikuilla?

- Tualla on muavipussis!

 

Saan sytytettyä, mutta tuohi sammuu tuulessa.

- Perkele! Kyllä pitää tuulla. Koitas ny uurestaan, niin mää yritän vähän suojata. 

 

Tuohi syttyy ja isä saa pahnan syttymäänkin. Tulee tuulenpuuska, ja tuli sammuu.

- Voi ny tottajumalauta! Jääkö sytyttämättä? Koitetaan ny vielä kerran. Ja tuuloo, tuuloo, niin perkeleesti. Noh!

- Tää on viimeinen tikku.

- Älä ny helvetissä?! Miten neki ny jo loppu? No, oo tarkkana ny sitte!

 

Olen oikein erityisen tarkkana. Isä suojaa tulta tuulelta ja vie tuohen varovasti pahnojen sekaan. Se syttyy. Levitetän sitä muihinkin pahnoihin.

- Kylläpä se sitten kääntyy tuuli toiseen suuntaan! Peijakas! Syödään sitten kylmää makkaraa. Meneehän se niinkin.

- Kyllä se siitä syttyy, pitää odottaa.

- Mää laitan vähän tehostetta.

 

Isä kaataa jotain jäteöljyn ja bensan sekoitusta muovimukiin ja heittää tuleen. WHUMMM!

- Oho! Kylläpä se nyt leimahti. No, palaa paremmin märjät puut... 

- Onko tuo nyt ihan turvallista?

- On, silloon, kun tietää mitä tekee.

 

Just. Hyvä ettei naama palanut. Muutkin tulee kokolle. Ei kulje pappa enää kovin reippaasti. 

Kokolle tulee lopuksi Matti, Erkki ja Pekkakin kelkalla. Pekka on aika pöhnässä. Kuuntelen miesten juttuja ja kohentelen kokkoa. Tulen vahtiminen on parasta hommaa pääsiäisenä.

Kelkkamiehet lähtee. Metsässä vilisee valoja. Kylläpä ne lähti outoon suuntaan. No, kai ne omia jälkiä osaa.

---

Käydään seuraavana päivänä ruotsalaisten metsäpalstalla. Kelkan jälkiä menee metsässä  ristiin rastiin.

- Kyllä on ollut melkoosta ajelua. Kuinka pöhönäs ne lähti? Katto ny jumalauta miten läheltä sulaa! Sinne olis hukkunut, jos pikkuusenkin lähempää olis ajanut. Miten tuolta olis ylös päässy? Toholot!

 

Kuulemma Pekka oli eksynyt muista metsässä, ajanut melkein sulaan ja kotirannassa vielä ajanut rantasaunan seinään ja sammunut kelkan päälle. Nätisti. 

---

Jytinän hölkkä. Olen hyvässä kunnossa. Aamulenkillä päätin, että lähden kovaa. Karin vauhtia. Ihan sama mitä vauhtia se juoksee, mutta mukana juoksen niin kauan kuin pystyy.

On kylmä. Tai niin kylmä, ettei voi juosta lippis päässä. Tai en saa juosta, perhana. 

Kävelen totisena eturiviin lähtemään. Vanhempien ukkojen mielestä olen tiellä ja jään jalkoihin ja niin edelleen. Oottakaas, kun tuo ase laukeaa! Haen silmiini Karin. 

PAM! Lähden niin kovaa, että edellä on vain Hautalan Ville ja pari muuta. Lemettinenkin on jossain kaukana takana. Ne kyllä juokseekin pitkää matkaa. 

Kun käännytään hiekkatielle juoksen vasenta laitaa ja Kari oikeaa. Hautala menee kaukana, mutta me juostaan seuraavien porukassa. Kohta on eka kilsa. 

- Kolmenollakuus! Ootte, pojat, lähteny liian kovaa!

 

Paskat! Nyt katsotaan mihin riittää! Maantiellä juoksen Karin olan takana. Sillä näyttää helpolta. Eka kääntyy jo pois tieltä. No, se onkin aikuinen. 

Mutkassa katson taakse. Jumaliste, Järvenpään tytöt noin lähellä! Meidän sarjalaisia ei näy muita. 

Takaisin pikitielle. Alkaa kyllä jaloissa painamaan. Kari alkaa loittonemaan. Vielä tulee hyvä aika, nyt vaan rennosti. 

Korpisen kaupalla oksettaa. Siinä on ruotsalaiset huutamassa. En kuule yhtään, mitä huutavat. Mahaan koskee. 

Oikaisen S-mutkan. Vauhti hiipuu, kun yksin juoksen. Joku sakki on takana. Katson. Järvenpäät ja Johanna! Jumalauta, tytöille en häviä!

Metsänreunasta lyön kaiken peliin. Isä on huutamassa Heinon korjaamolla. En kuule, oksettaa. Jompi kumpi kaksosista on rinnalla. Tasapäin maaliin. Meinaan oksentaa. 

Mari voittaa muka sekunnilla. Jumalauta! Se oli tasapeli! Kari juoksi hullua vauhtia. Jos minä olen hyvässä kunnossa, niin se on huippukunnossa. 

Olen toinen. Saan palkinnoksi moottoriöljyä. Myyn sen isälle viidellä kympillä. 

---

Pohjanmaalla poltetaan pääsiäisenä kokkoja. Se on edelleen hieno juttu, vaikka olen yli nelikymppinen. Pääsiäinen on suosikkijuhla. Eikä siihen liity minulla tai meillä mitään uskonnollista, jos ei noitien polttoa oteta huomioon. 

Isä on erityisen huvittava silloin, kun joku ei onnistu. Melko monesti on ollut naurussa pitelemistä, kun se manaa kaiken vastustamista. Edelleen on näin. Ja edelleen kokon sytyttäminen on samanlaista räppäämistä. 

Pekka oli kylän miehiä. Ihan mukava mies, mutta valitettavasti sielläkin perinteinen Turmiolan Tommi vei miestä liikaa, lopulta myös hengen. Työmies, mutta väärät huvit. 

Järvenpään tytöistä tuli kovia juoksijoita. Minusta ei. Mutta muistan täysin, kuinka Karin kanssa katsottiin toisiamme maantielle tullessa, kun joku huusi väliajan. Oli hulluutta kummankin alkuvauhdissa. Kari kesti sen, minä en. 

Kyllä Jytinän hölkkä pitäisi elvyttää. Jaksaisikohan sitä...

Juoksutarinoita 34. Ritarin TH - Koti TH (20.3.1995)

Turvasaappaat ovat liian isot ja villasukka valuu koko ajan. Valjaat ovat liian löysällä ja saha roikkuu liian alhaalla. Päivä on ollut niin lämmin, ettei hanki kanna. 

Ehdin päivänvalolla sahaamaan yhden tankillisen, syödä ja lähteä sitten vasta lenkille. Kuume ei tunnu enää. Ei sitä ollut kuin päivä.

Koulussa oli ruotsin koe. En lukenut yhtään. Ei kiinnostanut. Huller och buller on sikin sokin. Sen muistin. Ihan sama.

Pumppaamon maasto on ankeaa seutua. Räkkymäntyjä, pitkää varvikkoa ja umpeen kasvaneita ojia. "Täältä alkaa Lapuanjoki.". Onpa hienoa...

Bensakanisteri ja öljy on puun juurella valmiina eiliseltä. Ei niitä täältä kukaan käy viemässä? Miksi kävisi? Tulisiko joku risuja katsomaan? Isä on teroittanut terän. Edellisen kerran jälkeen se ei olisi pystynyt mihinkään.

Laitan sahan käyntiin, nostan sen koukkuun ja kaasutan. Ei meinaa käydä puhtaasti. Annan käydä ja säädän kuulosuojaimia. Olen saanut isän vanhan kypärän. Sen oranssin, jossa verkko on rikki ja kuulosuojaus nolla. Koska "rikkoisin sen paremman".

Tallustan ojan reunaan, mihin eilen jäin. Lähden siitä etenemään. KRIIIIIII! Kipinöitä lentää ja terä ei pyöri. Sammutan sahan. Voi perkeleen perkele! Vanhaa piikkilankaa ja terä pilalla. Saatana!

Nostan sahan olalle ja kävelen kotiin. Onneksi ei ole kuin kilometri. Aurinko paistaa ja hermot menee. Syön jotain ja lähden lenkille.

---

Katson uutiset ja lämmittelen vähän. Tokiossa on joku lahko pistänyt kaasua metroon. Tuhansia on saanut oireita ja joitakin kuollutkin. Hullut! 

Lähden hölkkäämään Ritarin tienhaara kohti. Tie on sula ja paikoin jopa kuiva. Pitäis juosta kolme kilometriä kovaa. Tuntuu ihan kevyeltä turvasaappaiden jälkeen. 

Jätän takin Sulkavan tienhaaran toiselle puolelle. Vanhan tien paikalle. Juoksen vedon poolopaidassa. 

Vedon alku on perseestä. Kilometri suoraa asfalttia. Tuulee ja on tylsää. Näkyy liian kauas. Pyörittelen käsiä ja odotan autotonta hetkeä. Missähän kohtaa pitäisi vaihtaa tien puolta? 

Kello hyvin. Paita hyvin. Nauhat kuntoon. Autoja ei tule. Hep. 

Tuntuu kevyeltä. Heti tulee rekka vastaan. Otan happea enemmän ja pidätän ohituksen ajan. Onneksi se ajoi kaukaa ohi. Nostan kättä kiitokseksi, jos se näkisi peilistä. 

Muuntamon kohta. Vastatuuli vähenee. Ensimmäinen kilometri 3.50. Alle 12 piti juosta. Vauhti on aika sopiva. 

Vaihdan loivasti oikealle puolelle tietä. Tuntuuko vähän vasemmassa takareidessä? Harjun toinen tienhaara. Kohta alkaa viimeinen kilsa. Ylämäki pitää ottaa hyvällä rytmillä, lopun pystyn kyllä tulemaan kovaa. 

Harjun tienhaara ja kilometri jäljellä. Ei tunnu käsissä, se on ihme. 3.44. Nyt vaan rytmillä ylämäki. 

Hyi helkkari, jossain autossa oli katalysaattori. Melkein tulee oksennus. Mietin käsiä. Olen Etelävainion tienhaarassa. En uskalla katsoa kelloa. 

Katson taakse ja vaihdan tien puolta. Pumppaamon tienhaara. Nyt jokaiselta tolpalta pieni rytminvaihto.

Astun vähän pientareelle. Saatana. Metsän reuna. Nyt kaikki peliin! Ei satu mihinkään. Aurinko loistaa vielä puiden latvoihin. Maali. 

Istun lumipenkalle. Ohiajavat autot töllistelee. Pitävät varmaan sairaana tai hulluna. Tekisi mieli näyttää keskisormea. 

Katson aikaa. 10.51. Mitä ihmettä!? Tulin viimeisen kilometrin 3.17! Olipa hyvä kulku! Lähden verkkaamaan ja hakemaan takin pois. Päässä soi Rednexin Cotton Eye Joe. 

---

Tein nuorena aika paljon metsänraivaushommia. Aluksi raivaussahalla ja sitten ihan kunnon sahalla. En tykännyt siitä lapsena, mutta nyt se on TOP10-asioita maailmassa. Kiveen tai rautalankaan sahaaminen on sellaisia TOP10-asioita sieltä häntäpäästä. Saha oli Jobu. 

Meidän mailta oikeasti lähtee Lapuanjoki. Se on käytännössä alkupäässä iso oja, mutta kyllä siinä kaloja kulkee. Loikkaamalla ylitettävä kuitenkin. 

Treeneissä oli jopa jotain järkeä. Isä oli ollut leirien luennoilla ja sinne tuli kiihtyvää juoksua ja sellaista VK-vauhtista fiksummin. Minua ei toki kiinnostanut yhtään se kevyempi juoksu. 

Tämä kolmen kilsan pätkä on klassikko, mutta aivan äärettömän raaka. Ensimmäinen 2km on täysin tasaista ja lähes suoraa asfalttia. Loppuun on puoli kilometriä loivaa ylämäkeä ja saman verran loivaa alamäkeä. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun se hyvä aika on kariutunut tuohon ylämäkeen. Tällä kertaa ei. 

Juoksutarinoita 33. Matinpäivän jälkeen (25.2.1995)

 

Isä on nukkumassa. Äiti sanoi, että se on tullut kotiin puoli seitsemältä. Porolla. Matinpäivät oli eilen Kiimalammen mökillä. Lähden sinne aamulenkille. Jos sinne olis joku jäänyt vielä yöksi. 

Kävin siellä jo eilen iltapäivällä, kun Matti S haki kelkalla. Erkki oli tehnyt erikoispataa ja sain käydä syömässä sitä. Mitenhän se saa siitä niin hyvää? Isä, Matti K ja Kauko siellä oli jo silloin. Isä toi minut Matin kelkalla takaisin. 

Pellolla on ne kelkan jäljet, mutta ei ne tahdo kestää. On myös epämääräiset poron ja reen jäljet. Ne ei ole menneet suoraan hetkeäkään. Isä on ehkä pellon puolivälistä kävellyt kotiin. 

Keli ei ole mukava. Sataa melkein vettä, kun on niin lämmin. Nyt kun jäätyisi niin tulisi hankikeli. Onneksi tie Kiimalammelle on paremmin tampattu. 

Porrasnotkon risteyksessä kuulen kelkan äänen Kiimalammelta päin. Joku siellä ainakin on vielä ollut. Jäältä kuuluu muiden kelkkojen ääniä. 

Möyrityllä ja pehmeällä kelkkauralla juoksu on pystyssä pysymisen yrittämistä. Kengät on jo täynnä lunta. Nilkkoihin koskee. Pakko lämmitellä nilkkoja mökillä hetki. 

Mökin katto näkyy kallioiden välistä. Nuotiopaikalta nousee savu, mutta tulta ei ole. Mökin piipun päälläkin väreilee. Ketään ei näy. 

Menen sisään. Siellä haisee savu, tupakka, joku ruoka ja ihan rehellisesti vanha viinakin. Etsin vieraskirjan. 

Otan kengät pois ja laitan sukatkin kuivumaan kamiinan päälle. Mökissä on helposti 20 lämmintä. Syön pari Marie-keksiä, joita hyllylle on jäänyt. Ne ovat aika kosteita ja tuoksuu tupakalle. 

Luen vieraskirjaa. Eilisen nimet on kirjassa, mutta osalla on ollut vaikeuksia kirjoittaa selvästi. Isän ja Matin tunnen. Pelkkä P saattaisi olla Pekka S. Samassa huomaan tupakan katon raossa. 

En ole koskaan maistanut tupakkaa. Pitäisikö nyt maistaa? Otan tupakan eteeni pöydälle. Koitan pitää sitä sormien välissä. Painin periaatteitani vastaan. Otan sytkärin käteen. 

Laitan sytkäriin tulen. Vien lähemmäs tupakkaa. Sitten murskaan tupakan nyrkkiini ja heitän sen kamiinaan. Saatana! En polta! En koskaan! Nyt aletaan treenaamaan!

Laitan sukat ja kengät jalkaan. Katson, ettei pesässä ole hiillosta ja lähden pihalle. Henkäisen syvään ja lähden hölkkäämään kotiin. 

Kiristän vanhan ladon kohdalta. Siinä, missä koivu on kasvanut vanhan äkeen lävitse. Juoksen tietä pitkin kotiin. 

Olen tyytyväinen itseeni. En antanut periksi paheille. Nyt koitetaan mitä on olla urheilija!

---

Kiimalammen mökki on kylän miesten salaa metsään rakentama piilopirtti. Kuva on autenttinen. Tuolta siellä näyttää. Siinä on minulle jotain, mikä kertoo kotikyläni yhteisöstä. 

Kylän miesten oma juhla oli Matinpäivät. Eli Matin nimipäivänä 24. helmikuuta pidettävät juhlat. Hirvenlihapaistosta, makkaraa ja juominkeja. Tuossa pienessä mökissä on sisällä ollut parhaimmillaan yli 20 ihmistä yhtä aikaa. Meininkiä on ollut. Sinä iltana kaikki olivat Matteja. Nekin, jotka eivät oikeasti olleet. 

Poro kuului Palo-Pentille. Pentin poro oli nopea, mutta sen ohjausominaisuudet oli niin ja näin. Suunta saattoi olla oikea, mutta suoraan sinne ei menty. Kerran tulin sen kyydissä Lamminmäen mäkeä alas, kun itse Pentti tippui kyydistä. Vedin vain ohjaksista, niin poro ihme kyllä pysähtyi. Sen jälkee en kyytiin mennyt. Poron takia Pentti oli aika suosittu hahmo joulun aikoina. 

Tuolloin, täysin yksin Kiimalammen mökillä istuessani, olen ollut lähimpänä polttaa tupakkaa. Pääni kävi melkoista painia, mutta onneksi periaatteeni voitti. Samalla yläasteen kaaokseen tuli jonkinlainen selvyys ja urheilusta tuli valinta, joka ohjasi elämääni. 

En ole ikinä maistanut tupakkaa. En edes pitänyt suussa. Sama juttu nuuskan kanssa. Periaatteita on monenlaisia. Nämä ovat minun. 

Juoksutarinoita 32. Yskä. Paha. (19.-23.1.1995)

On tavallista huonompi ilta. Pelit loppuu jo puoli kahdeksan, kun sataa lunta. Juoksen hikisenä kotiin. Luistimet kolisee ärsyttävästi mailanvarressa. On pirun kylmä. 

- Kah, nyt jo kotona. Huomenna saat sitten kolata lumet kivijalan viereen tuosta pihasta.

- En ehdi. Torstai on parhaita pelipäiviä, pitää kolata kenttä. Jos tulevat Liedenpohjastakin pelaamaan. 

- No käy ny jo osa ja loput huomenna koulun jälkeen. Ja tua puita tullessas! 

- Mitäs Sami ja Sanna tekee? 

- Ne on jo hakenut puita. Kivijalan yläpuolelle asti sitten. Äläkä sohi kolalla kellarin ikkunoota!

- On vähän eri asia hakea puita kuin kolata tunteja! 

Perkele. On jo valmiiksi kylmä. Lykin lumia vanhalla ja paskalla peltisellä kolalla, joka ei luista. Miksi meillä ei voi olla muovista kolaa, joka painaisi vähemmän kuin kymmenen kiloa? Lunta sataa koko ajan lisää. 

Lykin tuvan eteläpäädyn ja vähän takaa. Sitten ei enää tarkene. Menen sisälle. 

- Eikö oo saunaa tänään? Oon aivan jäässä. 

- Ei nyt enää tähän aikaan. Käy suihkussa ja tuu tuohon hellan viereen lämmittelemään. 

Käyn suihkussa, jossa on aina kylmä. Äiti on laittanut leipää valmiiksi. Syön ja juon kuumaa kaakaota. Katson hetken NYPD Blueta. Omassa huoneessa istun vähän aikaa lämpöpuhaltimen edessä ennen kuin menen lukemaan Robinson Crusoeta. 

---

Herään viideltä. Kurkku on kipeä ja olo on kipeä. Menen kamariin isän ja äitin luo ja kerron, että en pysty menemään kouluun. 

Nukun kymmeneen. Hyi helvetti, että on kylmä. Pää tuntuu täydeltä. Kurkkua kutittaa ja yskittää. 

Äiti on jättänyt pöydälle Panadol Hotia. Se on aivan hirveää. Miten kukaan on voinut keksiä mauksi mustaherukan? 

Isä on lähdössä johonkin kokoukseen. 

- Minkäslaane olo? 

- Paska. Kurkkuun sattuu. 

- Sen siitä saa, kun ei oo osata pukia. 

- itte mut hikisenä laitoit lumia lykkimään! 

- Olisit vaihtanu kuivaa päälle. Mää lähren ny Mettänhoitoyhristyksen kokoukseen. Pappa on alakerras. 

- Joo. 

---

Yö on kamala. Yskin koko ajan. Pakko mennä tupaan keinutuoliin. Pappa tulee katsomaan. Se nukkuu pipo päässä. 

- Mikäs sun on? 

- Pirunmoinen yskä. Ei pysty olemaan makuulla. 

- Höh. Mää laitan valakian tuohon hellaan, niin ei tarvi kylymäs olla. Laita ny vällyjä päälle. Tuon sulle kohta lääkettä. 

- Joo. 

Pappa laittaa tulet ja tuo vanhan ja pahalta haisevan lampaanvällyn päälle. Se hakee mulle jotain "lääkettä". 

- Siinon vähän troppia. 

- Mitä täs on? 

- Jua ny vaan vähän kerrallaan. 

Hui saatana, että polttaa kurkkua! Hunaja maistuu vähän, mutta muuten tämä on varmasti raakaa viinaa. 

-Mitä helvettiä tämä on?! 

-Se on kuuma kuppi. Pontikkaa, vettä ja hunajaa. Se puhuristaa kurkkua. 

-Ja tappaa! Ei tuota pysty juomaan. 

-Älä ny höpäjä, isoo mies. Pikkuhiljaa lippaat lusikalla. Mää meen nukkumahan. Laita puita hellahan, nii et jääry. 

-Joo... Kiitti... 

Papan lääke lämmittää ja auttaakin vähän. Nukahdan keinutuoliin. 

---

Katson koko päivän elokuvia isän ja äitin sängyssä. Nukunkin välillä. Yskä on armoton. Isä tulee välillä syömään

- Kyllä sää niin pirusti köhit. Ookko kuumeen mitannu?

- Ei oo kuumetta nyt. Yskittää ja pää tuntuu täydeltä.

- Ota valkosipulia, se auttaa.

- Se on ihan hirveää. En ota.

- Yhden kynnen syöt. Äkkiä sen alas saa. Mää pienin sulle.

Syön isän pienimän valkosipulin. Inhoan sitä hajua hengessä. Maku ei oikeastaan ole niin paha.

Parin tunnin päästä mahaan koskee aivan älyttömästi. Syytän siitä valkosipulia.

---

Yöllä yskin koko ajan. Menen taas alas keinutuoliin. Laitan itse tulen pesään. Isä tulee alas.

- Eksää saa nukuttua?

- En. Yskittää koko ajan.

- Mää annan sulle jotain joka auttaa.

- En syö enää valkosipulia!

- Ei ole valkosipulia.

Isä hakee pullon jossa on jotain nestettä, luultavasti viinaa ja siellä jotain marjoja.

- Tuosta otat eres kaksi.

- Mitä nämä on?

- Karpaloita. Hyviä. Paljon vitamiinia.

Otan kaksi karpaloa. Ne ei maistu millekään muulle kuin polttavalle viinalle. Koko suuta polttaa.

- Hyh saatana! Mitä täs on?

- Ne on lionnu vuoden pirtupullossa.

- Polttaa suuta. Minkä takia kaiken, joka auttaa, pitää maistua pahalle? Eikä nämä edes auta!

- Auttaa, auttaa. Se puhuristaa!

Marjat auttavat ehkä vähän. Saan taas nukuttua.

---

Vanhassa puutalossa on tapana kasata lumi kivijalan ympärille. Ehkä se hiukan lämpöhukkaa lievittää, mutta ei taida todellisuudessa ihan optimaalinen tapa olla pitämään kosteus loitolla alaosan lautaverhoilusta. Meidän lumikolat oli älyttömiä kohloja. Ei luistanut ja olivat muutenkin lommoilla.

Minun huone oli melko viileä. Ilman lämpöpuhallinta saattoi pakkasella olla mieluummin 10 kuin 20 astetta. Iltaisin venyttelin usein tuon puhaltimen edessä ja kuuntelin musiikkia.

Tuo yskä oli kauhea. Minulla ei ikinä ole ollut poskiontelotulehdusta, mutta yskää sitten sitäkin useammin. Ja kova sellainen. Parannuskeinot olivat hyvin, sanoisiko maalaisia. Osa auttoi, osa ei. Limaa yritin irroittaa hyppimällä pihalla, sen verran kurkku rohisi.

Ei tuota kuitenkaan ihan kauheasti palauteltu ennen kuin taas oltiin lenkillä. 

Juoksutarinoita 31. Vuosi 1994

 

Vuosi 1994 oli jotenkin hankala. Kasiluokan alku on kai aina. Iihminen ei ihan kuulu mihinkään ja yhtään ei tiedä pitäiskö sitä tulla joksikin. Sitä haki hyväksyntää onneksi monelta suunnalta ja siten kaveripiiristäkin tuli aika laaja.

Liikuin ja urheilin, mutta sellainen yksinpuurtaminen ei maistunut oikein ollenkaan. Kesällä tuli käytyä lenkilläkin, mutta talvi oli melko surkeaa. Tai olihan se nyt joten kuten säännöllistä, mutta liian vähäistä. Varsinkin talvikuukausina.

Ei napannut. Se oli pakkopullaa, jota porukkalenkki-illat piti elossa. En voi väittää, että minusta kovin paljon parempi tuli. Juoksijana ainakaan. Kasvoin kahdeksan senttiä vuoden aikana ja sellainen tuntui jaloissa. Jonkinlaista velvollisuudentuntoa minun juoksuissani oli. Ja olihan se mukavaakin, paitsi silloin, kun treenit jäi vähäiseksi. 

Mopoon oli hinku, mutta sitä ei alaikäisenä kotiin tullut. Siispä piti päästä jotenkin auton kimppuun. Tietokoneetkin kiinnostivat totta kai. Varsinkin Ufo: Enemy Unknown, jota pidän edelleen maailman parhaana tietokonepelinä kaikkine jatko-osineen. 

Muita tapahtumia, jotka tuolta suoraan muistan, olivat ainakin Mika Murasen jouskarileikit, Englannin kanaalin valmistuminen ja Michael Jacksonin nappula-case. On muuten maailman paskin vitsi se Jackson hississä. Musiikista mieleen on jäänyt Green Dayn Dookie-albumi ja Kurt Cobainin kuolema, joka ei minua koskettanut. En ollut grungen ystävä. 

Lillehammerin olympialaiset tietysti katsottiin tarkkaan ja toinen katsannon kohde oli Helsingin EM-kisat. Estonia järkytti, mutta niin järkytti Imolan synkkä viikonloppukin ja Sennan kuolema. Schumacher oli silloin nuorena ja röyhkeänä suosikkini, kun otti vihreällä Benettonilla ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Sievisen Jani molski maailmanennätykseen, joka kestikin vuosikausia. Pitkällä radalla yhdeksän ja lyhyellä kuusi vuotta. Sinne päin.

Jollain tapaa 1994 oli sekasortoinen vuosi. Tuntui, että loskaa oli maassa läpi vuoden. Kyllä 14-vuotiaana ihminen elää elämänsä kehnointa aikaa. Ainakin omasta mielestään.