Juoksutarinoita 125. Eka Kentän lenkki (23.4.1999)

 

"LASKUVARJOJÄÄKÄRIKOULUSSA HERÄTYS!"

Huh, nyt on kiire! Vessaan, naaman pesu, verkkarit päälle, helvetin ankeat Pro-Specsit jalkaan, ja valmiiksi odottamaan.

"KOLMAS JOUKKUE - ULOS KOLMIRIVIIN JÄRJESTY! JÄRJESTY-KOMENNOLLA LENTÄÄ KÄPYJÄ JA ASFALTIN PALOJA ELI LIIKETTÄ!"

Juostaan etupihalle ja järjestytään aika hitaasti ja säätäen. Ojennutaan miten kuten, mutta sinne päin.

"PASKA SUORITUS. ENSI VIIKOLLA TÄMÄ PITÄÄ MENNÄ PAREMMIN. NYT YKKÖSJOUKKUEEN JOHDOLLA AAMULENKILLE, MARS MARS!"

 Aamulenkki on juostu nyt kaksi kertaa. Se on 10-15 minuutin lenkki. Ensin mennään juurakkoista kangasmaastoa. Sitten tullaan pitkin polkua. Ollaan voimalinjalla. Pikkupätkä ja ollaan jo urheilukentän takana vallilla. Sieltä tullaan takaisin kasarmin pihalle. Kentän vallilta saa juosta omaa tahtia, siihen asti mennään joukkueittain. 

Tämä on minulle helppoa. Kiihdytän vapaan vauhdin osuuden. Tässä olen joka ainut kerta viiden joukossa. Sen päätän nyt. 

---

Aamupäivät ollaan luennoilla. Asiat on osin mielenkiintoisia ja osin ihan kuolettavan tylsiä. Riippuen opettajasta. 

Luennon aluksi vääpeli Laitasaari käy tiedottamassa asioista. Se puhuu vähän oudolla aksentilla. 

"NO NIIN. IILLLALLA ON ENSIMMÄINEN MAHDOLLISUUS SAAAAUNAAN. SITÄ ENNEN YLIKERSANTTIEN JOOOHDOLLA JUOKSETTE KENTÄN LENKIN. 18.30 JUOKSUVARUSTUSTUKSESSA PIHALLA MUODOSSA."

 Pekk istuu vieressä ja katsoo hämmästyneen näköisenä vääpelin poistuessa. 

- Mikä on Kentän lenkki? 

- Luin kurssikirjoista, että ne kiertää ton lentokentän tietä pitkin. 

- Jätkä jaksaa lukee noita kirjoja, varmaan muistat edellisenkin kurssin oppilaat?

- Kyllä mää ne aika hyvin muistan. 

- Ihme jätkä... 

Ihme jätkä se on itse. Kaikkeen löytyy kyllä negatiivinen pohjavire. 

---

Startti tapahtuu. Sitä vetää ylikersantti Forsberg. Ei ole iso ukko. Muistelen, että juoksi meidän kanssa jo pääsykokeissa. 

Vauhti on niin helvetin rauhallinen. Lenkkarit tosin on paskat. Tie on suhteellisen tasaista soraa. Loppu asfalttia. Jutella voi, mutta aika harvalla kestää kunto jutella. Forsberg on hiljainen, mutta ihan mukavan oloinen tyyppi.

Mukana kärkijoukossa on ainakin Ala-Niemi, Kurikasta. Se nyt on tuttu jo muutenkin maastojuoksuista. Sitten on Suojanen. Mystinen ja hiljainen ykkösjoukkueen hahmo. Kaikkien huhujen mukaan jonkinlainen samurai. Se kai käy toista kertaa tätä, kun joutui keskeyttämään viime vuonna koulutuksen. 

Lenkin jälkeen päästään saunaan. Sauna on alunperin lämminnyt metrin haloilla, mutta nyt on sähköinen kiuas. Liian kuuma. Lapin miehet heittää aivan liikaa löylyä. 

Enää ei ole niin kauhea ikävä helppoa ja turvallista kotielämää, mutta kyllä minä vielä mietin lopettamista. Huomenna käyn kysymässä, voiko linjaa vaihtaa erikoisjääkäristä tiedustelijaksi. Olen enemmän kestävyystyyppi. 

---

Aamulenkki oli monelle tuskallinen. Herätyksen ja juoksemisen takia. Minusta se oli päivän parhaita hetkiä. Olen aina ollut hyvä heräämään aikaisin ja juoksu nyt tietysti oli hyvin helppoa. Pro-Specsit oli aidosti aivan kamalat läpsyttimet lenkkareiksi.

Laitasaari oli vääpelinä vihattu mies. Kuten varmaan kaikki vääpelit aluksi. Toki hän oli aidosti pirullinen - vei tuoleja pois jos ne eivät olleet kohdillaan, pisti siivoamaan kaikkia paskapaikkoja ja niin edelleen. Toisaalta hyppykoulutuksessa oli ihan reilu ukko. Loppusodassa tarjosi meidän autokunnalle Mäkkärin ateriat. 

Kentän lenkki oli ja on Utin klassikko. Noin kahdeksan kilometriä soratietä. Tylsä kuin mikä. Aika harvoin lopulta juoksin sitä sittenkään, kun iltavapailla lenkillä kävin. 

Alkukauhu alkoi helpottamaan. Hyppykoulutuksen alku jo pelotti, mutta tavat alkoivat tulla tutuiksi. 

Minulle tuttuus on sitä, että opin tuntemaan ihmiset ja niiden sekä paikan historian. Siksi kävin juttelemassa lähes joka tuvassa, kuuntelemassa tornihuhuja, opettelemassa nimiä, kotikuntia, harrastuksia... Muistan vieläkin suuren osan kurssin ihmisistä nimeltä. 

Juoksutarinoita 124. Menin armeijaan (19.4.1999)

Tuulee pirusti. Mutta aurinko paistaa. Syön pari ruisleipää ja juon maitoa.

- Ota nyt banaani sitten mukaan ja vettä.

- Joo joo, äiti!

- Onko sulla nyt tarpeeksi vaatetta mukana?

- On. Sinne ei saa ottaa omia vaatteita kuin ne, mitkä on päällä. Loput saa sieltä.

- Voi, kuinkahan sinä pärjäät siellä...

- Lopeta nyt!

Otetaan valokuva ja sanotaan heiheit. Riittäis jo. Junaan pitää ehtiä. Noustaan sinne Seinäjoelta.

---

Autossa ihme kyllä saa soida Radiomafia. Backstreet Boysia. Onpa kiva. Isä yrittää ohjeistaa, miten kannattaa käyttäytyä ja olla tomerana, niin voi päästä rukkiin. Jos nyt edes kestäisi tuo jalka. En kyllä kerro, että se on kipeä.

Seinäjoen asemalla Kari jo odottaa. Saattaa siellä muitakin menijöitä olla, mutta ei uskalleta niille jutella. Ostan Friscon Guaranan. Friscotkin kuulemma loppuu. Myyty koko paska Coca-Colalle.

Isä antaa mukaan lakupussin.

- No, oo ny sitte reippahasti!

- Joo joo. Kuultu jo!

Mennään arkoina junaan. Meillä on litterat. On ärsyttävä nimi. Matkalippu. Miksi se ei voi olla matkalippu? Tupakalta haiseva konduktööri tulee meidän kohtaan. 

- Jaha, sekö on armeijaan lähtö?

- Joo...

- Ja pojilla on litterat siinä. Se on Riihimäellä sitten vaihto. 

- Joo...

---

Riihimäki. Vaihdetaan junaa. Nyt on jo selkeästi enemmän sen näköistä poikaa laiturilla, että voi arvailla suunnan olevan sama. Nahkatakkia, mokkanahkatakkia, tuulitakkia...

- Ootteko Uttiin menossa?

- Jep!

Itseämme huhuilla viihdyttäen kuljemme kalpeina kohti Kouvolaa. Tässähän oikeasti jännittää. Odotukset ovat jossain Vääpeli Körmyn ja muukalaislegioonan välillä.

"Seuraavana Kouvola. Nästa: Kouvola."

Voi saatana.

Hypätään junasta. Kukaan ei uskalla johtaa vaan lauma vyöryy muodottomana kohti asemarakennusta.

- KUULOLLA! UTTIHIN TULIJAT TÄNNE AUTOJEN SUUNTAHAN JONOHON!

Nuoren näköisiä armeijatyyppejä ohjaa meitä autoille. Tuon kovaäänisen on pakko olla Etelä-Pohjanmaalta, eihän täällä päin noin puhuta.

Nimi kysytään ja ohjataan kiipeämään kuorma-auton lavalle istumaan. Odotellaan auto täyteen ja sitten matka alkaa. Huhhuh.

Pressujen välistä näkyy vähän, mutta hyvin vähän. Kouvolasta on 15-20 minuuttia perille. Pysähdytään ainakin portille. Auto ajaa ruokalan eteen. 

- AJONEUVOSTA NOUSE! OMAT LAUKUT JÄÄ TUOHON TASANTEELLE, TAKIT JA LAKIT NAULAKKOON JA RUOKAILUUN! RUOKAILUAIKAA PUOLI TUNTIA. SITTEN TÄHÄN TASANTEELLE OMIEN VARUSTEIDEN LUO. PARIJONOSSA SISÄLLE JA LINJASTOLLE! 

Mennään syömään. Äärettömän kova nälkä ei ole, koska jännittää edelleen. Pää kuitenkin uskottelee, että syödä kannattaa just nyt. 

---

Odotellaan tasanteella. Juttelu on poikamaista small talkia. Varautunutta. Pohjalainen ylikersantti tulee ruokalasta ja sovittelee nuuskaa huuleen. 

- HUOMIO! OMAT KAMPPEHET KANTOON JA PARIJONOHON! 

Meidän porukka ei siihen ihan tuosta vain osaa mennä, mutta pikkuhiljaa siihen päästään. 

- SITTE PERÄSSÄ KOHTI VARUSVARASTUA, MARS! 

Lähdetään käpsimään keväisen ja mäntyisen varuskunta-alueen läpi oikeastaan pois päin varuskunnasta. Meitä on noin parisenkymmentä. 

Tullaan vanhan, puisen ja ison rakennuksen pihalle. 

- OSASTOO... SEIS! NYT OLLAHAN VARUSVARASTOLLA. TÄÄLTÄ SAATTE KAIKKI VAATTEHET JA VARUSTEET. SEURAATTE OHJEETA JA ETENETTE REIPPAHASTI! KUN ENSIMMÄISET KYMMENEN ON VERMEHENSÄ SAANUT, NIIN JOKU MEISTÄ VIE TEIRÄT TUPIA KOHTI! ONKO KYSYTTÄVÄÄ? 

Astumme sisään varastoon. Siellä on melko lailla tunkkainen haju. Haisee pestyille työhaalareille. Kaikki on kuitenkin hyvin järjestyksessä ja meille on tehty jonkinlainen reitti, mitä kuljetaan. 

Ensimmäiseltä elämäänsä kyllästyneeltä varastotyöntekijältä saadaan aivan helvetin iso säkki. Säkkiin kerätään aivan järkyttävä määrä tavaraa, josta osa kuulemma kannattaa sulloa reppuun ja laittaa oma laukku siihen isoon säkkiin. 

Ensimmäinen ryhmä jo lähti, minä olen toisessa, kun sukunimen perusteella mennään. Meitä lähtee ohjaamaan se pohjalainen. Aurinko paistaa aika nätisti mäntyjen välistä, kun raahataan pirullisen raskaita ja epäkäytännöllisen muotoisia säkkejä kohti kasarmia.

---

- TÄMON NY SITTE TEIRÄN KÄYTÄVÄ. OVEN VIERES LUKOO, MIHIN TUPAAN MEETTE JA SISÄLLÄ LUKOO MIKÄ SÄNKY JA KAAPPI KUULUU TEILLE. KAAPIS LUKOO, MITEN SE PITÄÄS TÄYTTÄÄ. JA SE ONKIN NY TEIRÄN SEURAAVA HOMMA. MOON TÄS KÄYTÄVÄLLÄ, NIIN KYSYKÄÄ, JOS TULOO KYSYTTÄVÄÄ.

Löydän tupani. Lumisuo. Ulko-ovesta sisääntullessa se on toinen oikealla. Tupaan tulee muutama muukin. Iso ja äänekäs ja iloinen kaveri meuhkaa jo toisella puolella kaappiaan.

- Moro! Mää oon Linkvisti! Miten vitussa nämä tänne saa mahtumaan?

- Terve. Pyylampi. En oo vielä yrittänytkään. Mutta on meillä aikaa, kun tunti on vielä aikaa ilmoittautuakin. Ei kaikkien juna varmaan edes ole täällä vielä.

- Totta! No katotaan yhessä!

Ikkunan vieressä kaikki kamat melko leveällä touhuaa lyhyt kaveri. Käyn tervehtimässä. Se on Jokelainen, kuulemma.

Pian tupaan tulee myös vaalea ja laiha, vähän kireän oloinen tyyppi. Puheen perusteella jostain aika Helsingistä. Varmasti rasittava jätkä.

Sen jälkeen sisään saapuu käheä-ääninen, vähän maailmaomistajan elkein toimiva, lihaksikas kaljupää. Lahdesta varmasti. Missään muualla ei sanota "taakke".

---

Kaikki ovat saapuneet, kaapit on jota kuinkin saatu täytettyä. On käyty yhteisellä luennolla ja nyt ollaan iltapalalla pihalla.

On vähän kylmä. Meille on isosta padasta teetä ilman maitoa ja sokeria, sämpylä ja voita sekä omena jos haluaa.

Tee on aivan hirveää. Istuskelen puheliaan salolaisen kanssa, Pihlaja nimeltään. Sitten viereen tulee se lahtelainen. Savinainen on sen sukunimi. Se valtaa keskustelun ja alkaa kertomaan, miten voi opettaa meille itsepuolustusta ja kuinka hänellä on kotona lähitaisteluun sopiva pamppu. Mietin, että meillä olis kotona kirves, mutta en minä kumpaakaan kyllä mukanani kantaisi.

Käydään vielä suihkussa ja jossain laskennassa. Hiljaisuus tulee kymmeneltä. Menen sänkyyn ennen sitä. Nukun ihan oven vieressä. Paikat on jaettu pituuden mukaan. Linkvisti on mua pidempi, joten se on vastapäätä.

- LASKUVARJOJÄÄKÄRIKOULUSSA HILJAISUUS!

Kukaan ei uskalla puhua. Vessaan saa mennä vasta tunnin päästä. Kotiin on ikävä. Pelottaa. Pitäisikö huomenna vaan sanoa, että en minä sittenkään pysty tähän? Jos valehtelisi, että polvi on niin kipeä. Menisi vasta vuoden päästä. Jotenkin ahdistaa, mutta nukahdan pian.

---

Tuo ensimmäinen päivä tuntui viikolta. Polveen aidosti koski. Varusteet oli helvetin raskaita juoksijanylkylle. Toisaalta ne näytti olevan sitä myös muille.

Varusvaraston haju on sellainen, jonka luultavasti jokainen armeijan käynyt saa mieleensä vain ajattelemalla. Hyvin tunnistettava. 

Minähän olin laiha, painoa oli mennessä 67 kiloa. Moni enemmän massaa omaava oli aika nälissään, kun ruokaa ei iltapalan päälle enää ollutkaan. Minua lähinnä epäilytti kaikki.

Linkvisti ja Pihlaja vaikuttivat mukavilta ja reiluilta tyypeiltä. Muista en vielä osannut sanoa. Lahden tyyppi ei oikein alkujaan maistunut. Tarkennetaan nyt tässä, että ihmisiin tutustuu vuoden mittaan aika eri tavalla. Aluksi ankeat hahmot voivat lopulta olla niitä parhaita ja toisin päin. 

Kotiin olisi ollut kiva soittaa, mutta sille lupa oli vasta tulevana viikonloppuna. Huomatkaa, että hyvin harvalla oli kännykkää. Minulla ei ollut. Ei meidän tuvassakaan tainnut kaikilla olla.

Tunnelma oli odottava. Odotin, että pääsen kotiin ja vuosi menisi äkkiä.

Littera on muuten ihan latinan kieltä ja tarkoittaa kirjainta. Suomessa ja intissä se on virallisesti luottokuljetuslippu eli VR kuljettaa sillä ihmisiä ja tavaraa velaksi, jonka PV sitten jälkeenpäin maksaa.