- Voisit vähän käydä lenkillä.
- Joo joo.
- Ei se juoksu vanhasta muistista kulje.
- Ei huvita.
- Eipä tietenkään. Ei sitten myöskään pärjää.
- Juoksu on niin tylsää. Siinä ei tapahdu mitään.
- Ei kaikessa pidä aina tapahtua jotain. Käy edes hiihtämässä.
- Ei oo hyviä latuja.
- Ei ennenkään latuja ollut, ne hiihrettihin itte. Muutaman päivän päästä ne on pirun hyvät, jos tarkasti tekee.
- Jaa.
- "jaa ja jaa". Lopetapa se vänkyttäminen ja hae puita! Papalle kans.
- Kohta.
- Ei, kun nyt.
- Höh.
Menen illalla pelaamaan jääkiekkoa. Talvella juostessa nilkkoihin menee lunta ja se on niin paskaa. Ladut voi olla hyvät, mutta sauvat uppoaa aina. Isä on pahalla päällä, kun en käy lenkillä. Ei kannata nyt uutta tietokonetta kysellä.
Saatanan puut! Miksei meillä voi olla normaalia? Lämmintä koko talossa. En jaksa.
---
- Äiti täällä. Lähden nyt töistä. Laitapa hellaan tuli ja pese perunat. Laitan sitten makkarakastiketta kun tuun.
- Onko pakko? Oon lähdös koululle pelaamaan.
- Ensin syöt ja jos et itse syö, niin muut syö. Ei ole, Tomi, iso homma.
- Joo, joo. Mitäs Sanna ja Sami tekee?
- Ne on vielä pieniä. Sanna voi laittaa astiat pöytään.
- ja tiskata!
- No, katsotaan.
- Moikka.
- Mnnöö...
Perse. "Hae puut, laita tuli, pese perunat". Joudun tekemään ihan kaikki! Laitan radion päälle. Aina on joku Järviradio tai Radio Suomi. Missä on Radiomafia? Ahtisaaresta tuli presidentti. Se on huono. Kai. Isän mielestä ainakin. Jes! Green Day soi, se on hyvä!
---
- Mää lähden nyt kuoroon. Haen Topin kyytiin.
- Vie mut koululle samalla.
- Itte saat mennä, kun et lenkilläkään käynyt. Tulee edes vähän liikuntaa.
- Jääkiekko ON liikuntaa.
- No ei kummoista. Nyt en ehri viemään.
- Ei sitte, saatana!
- Tomi, älä manaa!
- Saatanan saatana!
- Nyt suu kiinni tai et lähde minnekään pelaamaan!
Paiskaan oven niin kovaa kiinni, että pappa tulee omalle ovelleen. Jumalauta, nuo ei ymmärrä mitään! Puen, laitan luistimet mailaan ja otan potkukelkan. En varmaan kävele!
Minulla on Grafin valko-siniset luistimet ja Titanin 4020 maila. Se on vähän lyhyt, pitäs ostaa Montrealin 66 tai 88.
Ei perkele ja justiin ajaa hiekoitusauto! Kelkka tihkoo. Ja meillä on vain 150 vuotta vanhoja kelkkoja, jossa ei ole muovijalaksia. Kipinät vaan lentää. Pakko mennä vanhan tien kautta ja sitä ei varmasti ole aurattu.
Koululla on jo porukkaa. Varmaan ovat jo tehneet jaot, kun tuun näin myöhään. Työnnän kelkan reteästi lumipenkkaan ja menen laittamaan luistimet.
---
- Eiköhän se riitä. Kello on kahdeksan!
- Heikki, onko mun kiekko siellä maalissa?
- On, ota kiinni!
Heikki vippaa kiekon löysästi kohti. Minulla on kädet luistinten nauhoissa, joten voin vain väistää. Väistän väärään suuntaan. Kiekko osuu suoraan ylähuuleen oikealle.
- Voi vittu! Sori!
- Ei sattunut, mutta tuleeko verta?
- No ihan helvetisti! Laita jääpaakku siihen! Käydään näyttämässä äiteelle!
- Ei tarvi. Lähden kotiin ja laitan laastarin.
- Sori, ei ollut tarkoitus.
- Minähän se väistin väärään suuntaan. Tere!
- Tere!
---
- Herran ihme, mitä sulle on tapahtunut?
- Kelkka tihkas, niin löin huulen sarviin.
- Tuo pitää neuloa. Laitapa kuivat vaatteet, niin lähdetään päivystykseen.
- Ei tarvi. Ihan hyvä se on.
- Pitää varmasti, siihen jää muuten iso arpi.
- Paska...
- Nyt sitten kielenkäyttöä!
- Joo joo...
---
Pitkän flunssakauden jälkeen minua ei kiinnostanut lenkkeily yhtään. Pimeys ja kylmyys ja huono kunto ärsytti. Tuli lopsaus, kuten Julma sanoi. Liikuinhan minä. Pelasin päivässä sen 2-3 tuntia jääkiekkoa. Siihen koululiikunnat päälle. Mutta ei se jääkiekko niin paljon juoksua palvellut. Se oli koko ajan aika kovatehoista,kun vaihtomiehiä ei välttämättä ollut.
Meillä oli kyllä sähköhellakin, mutta lämmitys oli pääsääntöisesti puulla, joten puuhellaa käytettiin. Perunoiden hakeminen ja peseminen oli ankeaa, tulen laitto ihan mukavaa. Paitsi usein oli märkiä puita ja hellan pesä puihin nähden ahdas. Aina kädet noessa.
Meillä ei sellaista oikeasti hyvää potkukelkkaa ollut minun lapsena ollessa. Ne oli sellaisia vanhoja, harmaantuneita, piikkijalaksisia tappokelkkoja. Menivät mihin sattuu ja tihkoivat niin pirusti. Potkukelkalla kuitenkin käytiin pelaamassa ja ala-asteella koulussakin aina, jos oli keliä.
Ei meillä mitenkään erityisen tiukkaa kuria kotona ollut. Selvät säännöt kuitenkin oli. Puhetapa vaan oli sellainen vähän töksäyttelevä. Silti kiroilu ei lapsilta ollut oikein suotavaa. Mutta kyllähän se yläasteella tarttui. Siitä kuitenkin tuli sanomista. Tuossa vaiheessa alkoi sellainen murrosiän uhmakin kasvamaan.
En voinut kertoa, mitä oikeasti tapahtui. Sitten olisi joutunut pitämään kypärää päässä, eikä muillakaan ollut. Kelkkaan lyöminen oli hyvä selitys. Onneksi äiti vei neulottavaksi. Kolme tikkiä huuleen ja silti on vielä arpi. Olisi ollut melko ruma ylähuuli ilman. En muista, tulinko tätä valhetta äidille koskaan kertoneeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti