perjantai 17. kesäkuuta 2022

Juoksutarinoita 4. Revanssi Jokivarrella 1989

Syksy on kääntymässä pimeäksi vuodenajaksi. Tuntuu, että jokaisena päivänä sataa vettä. Tänäänkin sataa vettä.
Koulussa oli ruokana tulimuusia ja porkkanaraastetta, jossa oli rusinoita. Illan kisa jännitti niin, etten syönyt kuin Metsätähti-jogurtin.

Puen verkkarit ja tuulitakin. Alla on harmaa college-paita. Liikaa vaatetta, mutta äiti pakotti. Sisko on lähdössä mukaan.

Ajetaan parkkiin Jokivarren pururadan pohjoispäähän. Tämä on eri paikka mihin ollaan isän kanssa ajettu, kun ollaan käyty muutamana iltana harjoittelemassa. Ihmisiä on aika monta. On jo aika viileää ja sumuista. Jälleen on Vesaisten maastojuoksut. 

En muista miltä Mikko näyttää, mutta sen minä haluan voittaa. Isä käskee verryttelemään. Käydään radan eteläosassa. Isä ohjeistaa juoksemaan koko matkan kärjen mukana riippumatta vauhdista. 

Sisko juoksee jotain lyhyttä matkaa. En jaksa seurata, koska jännittää. Mahaan koskee. Kohta on meidän lähtö. Mietin sitä nopeaa biisiä, joka oli Levyraadissa. Joku Europe.

Paavo L. kutsuu nimeltä viivalle. Tero, Antti, Tomi, Mikko... Mikko on mukana! Isä kiristää kengännauhat vielä kerran. En halua, että ne heiluu. Ne pitää pujottaa iltin ja nauhojen väliin. Heitän tuulitakin isälle. Käännän maastolippiksen lipan valmiiksi taakse. 

Hep! Jännitys loppuu. Aloitan niin kovaa, että pääsen kärkeen. En uskalla katsoa sivulle, jos Mikko onkin siinä. 

Väistelen käpyjä ja juuria. Sade vähän yltyy, paita tuntuu raskaalta ja haisee märältä. Juoksen ihan sisäreunasta ettei tule pidempi matka. Ennen jyrkkää alamäkeä on pimeää, valo on rikki. 

Katson taakse. Muut ovat 50 m takana! Miten minä näin kovaa olen juossut?! Jaksanko loppuun asti?

Juoksen ylämäen lyhyellä askeleella. Isä huutaa, että takana kiristävät. Minä kiristän vauhtia selvästi. Viimeisen alamäen tulen niin kovaa kuin pystyn. Katson vielä taakse ja muut vasta aloittavat alamäen juoksun. 

Askel on viimeiseen ylämäkeen tiheä ja tarkka. Paita on läpimärkä ja verkkaritkin huonot. Mutta minä voitan! 

Ihmiset onnittelevat ja saan lusikan. Kotona saan isältä 10 markkaa. Siinä on Paavo Nurmen kuva, josta saa taittelemalla rotan. Lopulta tärkeintä on, että voitin Mikon. 

--

Lapsena mietin kisoja kilpakumppanien kautta. Halusin olla jotain tiettyä juoksijaa parempi. Tähän asti se oli Mikko. Voitin tämän ylivoimaisesti. Olin käynyt muutaman kerran lenkillä ja juossut kisareitin täysiä. Tuossa iässä se auttaa. Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi silloin juostiin verkkareissa ja college-paidoissa. Maailman raskaimmissa vermeissä. 

Mikko oli lopulta yläasteella ja lukiossa samalla luokalla, lukioaikaa säädettiin paljonkin samoissa porukoissa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti