Juoksutarinoita 10. Voitin isän (10.3.1993)

Torstai-ilta. Viikon TV-8 km. Isä ja muut ukot lähtivät edeltä matkaan. Lenkkinä tietysti Pyylammen kierto. Katuvaloja ei ole, mutta kuu loimottaa hienosti. Ensimmäiseen kolmeen kilometriin ei edellä näy ketään. Ne pirulaiset ovat taas lähteneet kiihdyttämään. 

Arvon tienhaarassa ehkä näkyi valo, eli sellaisen 800m ovat edellä. Juhanin koira haukkuu ja puoliväli. Kuunvalo heittää edessä olevaan mäkeen sellaisia varjoja, että ei voi olla varma juokseeko siinä joku. 

Kotatiehaara. Kolmen porukka. Olisiko Matti S lähtenyt irti? TV tästä on kaukana. Ihan voi kisaksi laskea. Vanhan Peltolan mäki on liukas, mutta muistan sen ulkoa. Muistan myös routaheiton notkossa. 

Lamminmäen kohdalla tuoksuu AIV-rehu. Neljän porukka näkyy vastamäessä. Veikon kohdalla pitäisi saada porukka kiinni.

Reilu kilometri maaliin... siis kotitiehaaraan. Matti S tulee selkä edellä vastaan. Ei ne muutkaan kaukana mene. Käännytään vanhalle 66:lle Matti P:n ohitan alamäessä.

Kantatie 66. Kuu ja ne muutamat katuvalot paljastavat isän ja Pekan siinä edellä, noin 100 metrin päässä.

Hengityksessä tuntuu ja on kuuma. Otan pipon pois päästä ja näppylähanskat kädestä. Tuosta Kurunsaaren tiehaarasta pistän viimeisen vaihteen.

300 metriä. Saan isän ja Pekan kiinni. Sopivasti tulee auto vastaan ja isä nykäisee. Laitan kaikki peliin. Ohitan isän juuri pysäkin kohdalla ja tuntuu kuin voisin juosta vaikka kuinka kovaa.

Istun lumihankeen ja kukaan ei pysty puhumaan, vain höyry nousee ja sydän hakkaa. Matti S tulee maaliin. "Voi perkeleen kossit!"

Olen väsynyt, mutta tyytyväinen. Voitinpas koko sakin. Tuoksuu talvelle. Saunassa ukot juovat Lapin Kultaa, minä Afri-Colaa. 

---

Tämä kirjoitin jo Facebookiin aiemmin noin puoli vuotta sitten. Siksi, että keli oli samanlainen kuin tuolloin. En kuitenkaan selitellyt sitä mitenkään. 

Pyylampi on varmasti eniten kiertämäni lenkki. Se on järvi, jonka rannalla pappani synnyinkoti sijaitsee. Emme kuitenkaan itse asuneet Pyylammen rannalla. Suhteellisen mäkinen reitti. Vähän yli puolet asfalttia. Loppu hiekkatietä. Mittaa vähän kiertotavasta riippuen 8,2-8,6 km. 

Isän lenkki-iltaporukka on varmasti iso syy sille, että oma juoksemisen jatkui teini-iän yli. Monina aikoina lenkit eivät kiinnostaneet. Kisat ja vetotreenit kyllä. Viikon lenkki-ilta oli "kisa", jossa oli draamankaarta ja jännitystä. Ja saunaspekulaatiot. 

Juoksimme usein Gundersen-menetelmällä kovempia lenkkejä. Syynä varmaan se, että vanhemmat halusivat verkata matkan alkukilometrit. Tällä tavalla tuli myös ikimuistoisia loppukirikamppailuja. 

Tämän juoksun muistan erityisen hyvin. Lenkkivihkossa lukee "VOITIN". Voitin isän aiemmin jollain lyhyemmällä lenkillä, mutta siitä jäi jo silloin mielikuva, että isä antoi voittaa. Tässä se ei sitä varmasti tehnyt, vaikka voi muuta väittääkin. 

Tämä on yksi lapsuuteni parhaista muistoista. Pieneen on ihminen tyytyväinen. AIV-rehun tuoksu, kuutamo ja kunnon loppukiri. 

Juoksutarinoita 9. Leenan kauppa (10.2.1993)

Pitäisi lähteä lenkille. Ei huvita. Koulussakin oli tylsää, kun luolien kaivaminen lumeen kiellettiin. Sen lisäksi piti mennä potkukelkalla kouluun. Se on vanha, ei luista ja sen sarvet nitisee.

Kuusi pakkasta. Puen tuulipuvun ja jouluna saamani polypropyleenikerraston. Sauconyn lenkkarit. Onneksi ei ole lunta tiellä, koska kengän reunat ovat ärsyttävän matalat ja lunta menee sisään. Otan vielä heijastinnauhan ja sekuntikellon. 

Kellon nauha pitää aina kietoa samalla tavalla. Ensin pikkusormen, sitten nimettömän ja keskisormen ympäri. Näin naru ei heilu mistään kohdin. Jos on liian isot näppylähanskat niin vähempikin kietominen riittää. 

Sonnit huutaa navetassa. Äiti on vielä töissä, se tekee varmaan jotain syömistä, kun tulee. Isä on vielä metsätöissä. Se on levittänyt hiekkaa pihaan, koska tie on aurauksen jäljiltä liukas. Pappa on varmaan jossain kylässä. Tulisipa taas suojasää, niin voisi jatkaa pulkkamäen kourujen tekoa. 

Kävelen tienhaaraan ja pyörittelen käsiä eteen ja taakse 10 kertaa. Sitten vähän polvennostojuoksua. Tämän ehtii tekemään 200m matkalla postilaatikolle. 

Kuuskutosella menee paljon autoja. Odotan aina sellaista hetkeä, ettei kummastakaan suunnasta tule autoja. Kello käyntiin ja vasenta reunaa kohti Sapsun tienhaaraa. Tienhaaran kohdalla näkee vähän paremmin, koska koulun kohdalla olevat katuvalot loistaa siihen paremmin, mutta muuten on pimeää. 

Ylämäkeen Ullan kauppaa päin. Kello on kohta viisi. Kauppa on menossa kiinni. Uljas-Ville nostaa kättä. Se on varmaan ollut koko päivän kaupalla ja poltellut tupakkaa. Onneksi Pepi on kiinni. 

Pitkä ja tylsä suora. Huhtalan tienhaaran jälkeen on aina jäätä. Ja tuulee, vaikka olisi ihan tyyntä. Miksihän? Kohta 13 minuuttia juostu. Pieni ylämäki ja olen Leenan kaupalla. 

Pysäytän kellon ja laitan nimen vihkoon. Yllättäen vihkossa on tälläkin viikolla eniten Martti K:n nimiä. On siellä muutama Jaakon ja Olavinkin nimi. Ja tietysti minun. Käyn vielä sisällä katsomassa, olenko voittanut arvonnassa. 

- Päivää! 

- No, mutta päivää! Juostenko se Pyylammin nuori herra tuloo? 

- Joo. Tulin vaan kattomaan oonko voittanut...

- Ei ny tällä kertaa osunu sulle. Mutta jos sulle täältä muutama karamelli löytyys. Se varmahan kelepaa? 

- Joo. 

Kiitän ja lähden. Kellossa 14.02. Takaisin pitää juosta kovempaa. Ei ole pakko, mutta minä haluan. Painan nappia ja lähden juoksemaan kotiin. 

Alamäkeen saa hyvän vauhdin. Vastatuuli tuntuu kylmältä. Nostan kaulurin puoliksi suun eteen. Se on hetken hyvä ennen kuin kastuu hengityksestä. Hengästyn pikkuisen, mutta juoksu kulkee ihan hyvin, jopa todella hyvin. 

Sapsun risteys. Autot ovat kaukana, voin juosta viistosti yli tien vasempaan laitaan. Auton valoissa katson kelloa. 24:40. Kurusaaren mökiltä otan loppukirin. Ennen takaa kuuluvaa autoa pitää olla omassa tienhaarassa. Kiristän vielä vähän ja olen, ainakin mielestäni, ennemmin "maalissa."

Katson postilaatikkoon. Tyhjä. Kävelen kotiin ja menen tuvan keinutuoliin hikisenä. En ole hakenut puita, vaikka pitäisi. Illalla on sauna. Joudun ne vielä hakemaan. 

---

Olin ja olen tiettyjen maneerien orja, mitä juoksemiseen tulee. Tuo sekuntikellon narun kietominen on yksi juttu, kuten käsien pyörittely ja autoitta lenkille lähtö. Ja ennen autoa piti olla maalissa. 

Ullan kauppa oli noin kilometrin päässä. Se oli pieni kyläkauppa, jossa Ville joi kaljaa ja poltti tupakkaa. Ville haisi hirveältä, mutta oli mukava mies. Tarjosi joskus jäätelönkin. 

Leenan kaupalle (kuvassa) on 2,5 km. Joten siitä tulee vitonen. Ei tarkka, mutta hyvin lähelle. Kaupalla oli kuntovihko, johon nimen laittamalla pääsi kuukausiarvontaan. Sitä enemmän lappuja pipoon, mitä useampi oma nimi vihkossa. Palkintona kahvipaketteja. Martti K voitti aina. Koska Martti oli kuntoiluhullu. Hiihti miljoona kertaa päivässä. Tai kaksi. 

Leena itse oli kiva täti ja tarjosi aina irtokarkkeja. Ostaessakin antoi kaupantekijäisiä. Leenan poika oli kova juoksemaan. Vesa juoksi tonnin kolmeen minuuttiin 12-vuotiaana.

Leenan kaupan lenkki oli yksi yleisimpiä juoksemiani lenkkejä. Koska valoja ei teillä ollut, oli jotenkin turvallista juosta kylänraittia, jossa talojen valot tuntuivat tuovan turvaa. 

Juoksutarinoita 8. Vuodet 1991-1992

Vuonna 1991 aloin pitämään juoksuistani jollain lailla kirjaa. Minusta oli hienoa se, että isällä oli lenkit ylhäällä jo pitkältä ajalta.

Sain tuon kuvan muistikirjan muistaakseni mummoltani. Se oli söpö eli väärin pojalle, mutta ainut tyhjä vihko sillä hetkellä. 

Osa lenkeistä ja kisoista on varmasti merkkaamatta. Vuosi 1992 jää merkintöjen osalta kesken, sillä vihko unohtui mummolaan pitkäksi aikaa. Omaan luonteeseeni ei sitten sopinut tippakaan se, että aloittaisin tyhjien välien jälkeen uudestaan, joten seuraavat merkinnät ovat vasta vuoden 1993 alusta.

Juoksijana en välttämättä tuolloin itseäni pitänyt. Sitä juoksua tuli kaiken muun ohella paljon, mutta ei se ollut mitenkään ohjelmoitua. Isän ja kavereidensa lenkki-illat pitivät huolen siitä, että juoksua tuli vähintään kerran viikossa ihan tarkoituksellisesti. 10-20 km/vko, mutta näytti parhaalla viikolla olevan jopa 55 km. 

Urheilijana silti itseäni jotenkin pidin. Pärjäsin koululiikunnassa monessa lajissa ja Alavudenkin tasolla ainakin juoksussa ihan hyvin. Tennistä pelattiin todella paljon. Sen lisäksi kävin hiukan painissa, jalkapallossa, pikkuisen jopa nyrkkeilinkin kotosalla. Siihen päälle sadat pihapelit ja jäätävä määrä pyöräilyä. Jonkinlaista liikuntaa se oli myös maatilan elämä. Varsinaisia tavoitteita ei ollut.  

Seurasin urheilua aktiivisesti ja juoksut kyllä kiinnostivat. Jostain syystä suomalaisista Jari Venäläinen oli suosikkini, vaikkei hän ihan kirkkain tähti ollutkaan. Tietysti myös Esko Parpala ja Ari Suhonen. Ulkomaalaisista juoksijoista Francesco Panetta, koska hänellä oli huivi. Muuten se suosikkiurheilija oli ehkä Andre Agassi, koska hänkin oli räikeä tyyppi. 

Tuo aika oli hyvin huoletonta ja onnellista. Sellaisena sen muistan. 

Juoksutarinoita 7. Suomenselän nuorisoviestit (6.6.1992)

Yritän liimata vuoden '73 Porsche Carrera 911:n valosettiä paikalleen. Se on kopioitu autosta, jolla ajoi Björn Waldegård. Serkullani on saman niminen kissa.

Isä tulee yllättäen huoneeseen. Sammutan kasettisoittimen, jossa soi Juice Leskinen Grand Slamin Taivaan Kappaleita. Se on kopioitu Tuomolta. 

- Mitäs räminää täällä taas kuunnellaan?

- Juicea.

- No se on räminää. Ja paskaa. Kassu soitti. Sun pitääs mennä viestijoukkueeseen sataselle.

- Koska?

- Lauantaina, mutta huomenna on treenit.

- Ketä muita siinä juoksee?

- Ville ainakin. Muita en muista.

- Joo. 

---

Isä ajaa minut Alavuden urheilukentälle. Kassun pitäisi olla pituuspaikalla. Loikin katsomon läpi sinne. Siellä näyttää olevan kaksi muutakin poikaa, joista toinen on Ville. 

- Terve! Minä olen Kassu. Meidän pitäis tänään treenata vähän viestivaihtoja. Odotetaan vielä hetki, Ramin pitäis tulla vielä.

Ville ja toinen poika tuntevat toisensa. En sano mitään. Tarkkailen. Suoran päästä kävelee hitaasti poika APV:n keltamustassa takissa. Se on varmaan Rami. 

Meiltä kysytään nimet ja ollaanko juostu viestejä. Kukaan ei ole juossut kapulan kanssa radalla. Viestejä kyllä. 

Ramilla on jenkkisiili ja roikkuva sarvikorvakoru. Onkohan se kovis? Ville naureskelee ja kertoo juttuja. Kolmas poika on Christian. Silläkin on jenkkisiilitukka. Ne kaikki pelaa varmaan jalkapalloa. Ville on keskustasta, Christian ja Rami varmaan Asemalta. 

Me tehdään jotain tylsiä koordinaatiojuttuja ja kävellään kapulan kanssa peräkkäin. Siitä ei tahdo tulla mitään, kun Ville nauraa koko ajan.

- Sitten katsotaan juoksujärjestystä. Otetaan ensin telinelähtö! 

Kauhistun. En osaa sitä ollenkaan. Olen lähtenyt vain pystystä ja kotona hiekkatiellä kuopista. Muutaman yrityksen jälkeen on selvää, että aloittaja on Rami. Minä olen selvästi huonoin. Hävettää. Hävettää myös minun isot lenkkarit, joissa on "kasvunvaraa". 42 kokoa ja 11 ikää. 

Saan osuudekseni takasuoran, joten Rami tuo minulle kapulan, minä vien Christianille ja Ville ankkuroi. Vaihdot menevät harjoituksessa hyvin.

---

Verrytellään yhdessä. Harjoitellaan vaihtoja lyhyillä matkoilla ja käydään Kassun kanssa katsomassa ennakkoteipit mistä lähdetään juoksemaan, kun tuoja on sen kohdalla.

Meidän vuoro. Juostaan nelosradalla. Vieressä on Virtain joukkue. VirtUlla on myös joku vanhojen miesten joukkue samassa kisassa.

Pam! Rami lähtee hyvin, mutta VirtU:n juoksija tulee ensin kaarteesta ulos. Teippi, lähden juoksemaan. "Hep!". Käsi taakse, pidä paikalla. Naps. Kapula osuu ekalla. Jään VirtUsta, mutta saatetaan olla kolmen joukossa. Christian lähtee liikkeelle. Huudan niin kovaa kuin pystyn. "HEP!!!". Christian ojentaa käden ja osun kerralla siihen. Christian painaa itsensä etukenoon ja on lähellä johtaa. Minä katson etten jää muiden alle ja lähden juoksemaan keskikenttää ja maalia kohti. Ville saa kapulan. Vähän ehkä hidas vaihto. Ollaan toisena, mutta Ville on nopea. Polvet nousee korkealle, kun Ville tulee loppusuoraa. Ollaan selvästi ekana maalissa! Voitettiin!

Juostaan maaliin. Kassu tulee meitä taputtelemaan selkään. Juostiin vissiin hyvä aika. Lähdetään odottelemaan palkintojenjakoa.

---

Tein pienenä paljon pienoismalleja. Tuo Porsche on edelleen hienoin sarja, mitä olen tehnyt. Minua harmitti, kun en ollut niin hyvä kuin ne, joiden malleja oli V8-lehdessä. 

Sapsun koulussa oli aina joku levy suosikkina. Se saattoi olla vähän outokin pikkupojille, koska oppilaita oli vähän. Alle 30. Juicen Taivaan kappaleita oli kova juttu. Se oli vähän kuin räppiä ja se oli pikkuisen rivo. Daisarit ja Action!

Kassu oli jännä setä. Aika isokokoinen urheilukentille. Kassun tytöt urheili. Nuorempi tyttö oli minun vanhojentanssipari. Se ei varmaan hänelle jäänyt ikimuistoiseksi kokemukseksi. Kävin vain yhdet tanssitreenit ja niistäkin olin puolet paikalla. Emme olleet tuota ennen tekemisissä, eikä varmaan tuon takia jälkikäteenkään. Pahoittelut. 

Suomenselän kisat käsitti Suomenselän Sanomien levikkialueen. Eli seurat olivat pääasiassa Alavuden Urheilijat, Kuortaneen Kunto, Lehtimäen Jyske, Soinin Sisu, Töysän Veto, Virtain Urheilijat ja Ähtärin Urheilijat. 

Viestijoukkueeseen pääsy oli iso asia, koska muut juoksijat olivat isoilta kouluilta ja lähtökohtaisesti cooleja. Villen jo tiesin maastojuoksuista. Ville oli aina iloinen, hyvin vitsikäs sälli. Rami oli vähän teennäisenkin rento ja tietysti kovis, koska korvakoru. Hyvä tyyppi joka tapauksessa. Siskoni joukkue taisi tehdä jopa piirin ennätyksen noissa kisoissa. 

Chrisse oli nimenä jotenkin tuttu, koska kaverini kehuivat hänen jäkis- ja jalistaitojaan. Chrisse oli yläasteen samalla luokalla, mutta vasta lukiossa olimme hyvinkin tiiviisti samassa porukassa Chrissen ja aikaisempien jaksojen Mikon kanssa. Mainioita urheilijanuorukaisia, joita en ole nähnyt liian pitkään aikaan. 

Juoksutarinoita 6. Alavuden koulumestaruusmaastot (1992)

Isä tulee hakemaan koululta. Noloa. Nolompaa on vain se, että joudun soittamaan kevätjuhlassa Rafaelin enkelin pianolla. Hemmetin nössöä.

Alavuden koulujen maastomestaruuskisoihin ei meidän koulusta muita lähde. Täällä olisi kyllä muutama, joka voisi pärjätä hyvinkin. Jussi ja Tuomo nyt ainakin. 

Kisa käydään Jokivarren kentän maastossa. Käytiin siellä isän kanssa eilen. Kentältä lähtö, vähän metsätietä, josta kapealle polulle. "Polulla pitää olla ensimmäisenä, siinä on muiden vaikea ohittaa". Loppu tietä pitkin loivaan alamäkeen kentälle ja maaliin. Tasainen reitti.

Hiekkakenttä tämä varmaan on, vaikka kentästä kasvaakin ruohoa. Jalkapallomaalit on siirretty sivuun. Isot männyt heiluvat tuulessa. Taivas on sininen ja metsä vihreä. Kohta on kesäloma ja Barcelonan olympialaiset. 

Pienemmät juoksevat ensin. Ensin 1.-2.-luokkalaiset ja sitten 3.-4.-luokkalaiset. Onpa ne hitaita. Lähden verryttelemään. Yksin. Isää en mukaan halua. Se on liian noloa. 

5.-6.-luokkalaiset huudetaan viivalle. Paljon poikia, ei juuri tuttuja. Esko on Sulkavankylästä. Se on Tonin serkku ja osaa matkia Aku Ankkaa. Kutosluokkalaiset on tosi isoja. Niistä en tunne ketään. 

Starttipistooli pamahtaa. Joku starttaa älyttömän kovasti ja on hetkessä viisi metriä muita edellä. Ei hemmetti, sillä on kumisaappaat!? Pakko olla jostain Taipaleenkylästä. 

Nyt se jo hyytyy. Minähän olen aika kärjessä tässä, ehkä 15 poikaa edellä. Esko on tuossa vieressä. Ollaan metsätiellä, kohta polku alkaa. Teen rytmivaihdon ja olen ehkä kahdeksantena polulla. Liian myöhään kiristin. 

Polulla ei pääse ohi. Jaksaisin juosta kovempaa, mutta ei tuonne varvikkoon voi hypätä. Tullaan taas tielle. Muita kannustetaan. Meidän koulusta ei ole ketään. 

Maaliin on noin parisataa metriä. Menen viimeisessä mutkassa ohi muutamasta pojasta. Sisäkautta. Siinä oli vähän pehmeää hiekkaa, mutta hyvin siitä pääsi. 

Maalissa. Ollaan jonossa. Meiltä kysytään nimi ja koulu. Edellä on vain neljä poikaa: Tuomas, Juha, Ville ja Peter. Ville on vitosella ja keskustasta. En ollut kaukana. Olisin voinut voittaa. 

Isä kehuu. Se on harvinaista, mutta tärkeää. Silti noloa. 

Isä vie minut takaisin koululle. Meillä on käsitöitä. Esa kysyy miten meni. "Ihan hyvin". Hiotaan Tonin kanssa jakkaraa. Surform-höylällä vaikkei saisi. 

---

Matkana oli kilometri, mutta ei lenkki oikeasti ole kuin 800m. Se mitattiin isän kanssa jo silloin. 

Taipaleenkylässä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Se vain oli ns. kaukana, joten niitä pystyi pitämään vähän hölmömpinä. 

Toni oli yksi parhaista kavereistani lapsuudessa ja nuoruudessa. Esko on Tonin serkku ja yläaste oltiinkin sitten samalla luokalla. Monenlaista säätöä tuolla porukalla on ollut muutenkin. 

Näistä kisoista kun ajeltiin pois, muistan luvanneeni itselleni että 6.-luokalla voitan. 

Juoksutarinoita 5. Ensimmäinen Jytinän hölkkä 1992

- Ei sitten neljää pidempään!

- Ei mulla oo kelloa!

- Käyt kattomassa koululta. Neljältä kotia!

- Joo joo...

Neljältä. Vain tunti jalkapalloa, josta iso osa menee matkoihin. Mitä järkeä on mennä vain tunniksi pelaamaan?

Otan mustapunaisen polkupyöräni. Tehtiin se itse Heikin ja Tuomon kanssa. Siinä on vanha Monarkin runko ja keula jostain muusta pyörästä. Edessä on 20- ja takana 28-tuumainen rengas. Isän mielestä se on tehty purkamalla ehjiä pyöriä. "Markan seppä tekee kympin vahingon".

Tulen koulun kentälle. Jätän pyörän maahan. Jussi on jo paikalla, samoin Heikki ja Tuomo. Matti ja Tommi varmaan tulee kohta. Ehkä Petri ja Markokin. Eilen ne ainakin lupasi levähdysalueen kyläkokolla. Naurettiin, kun Antero oli päissään, eikä pystynyt soittamaan haitaria.

Äkkiä on tunti mennyt. Käyn soittamassa Heikin kotoa lisäaikaa. Pyöritän numeron 45325. 

En saa. Huomenna on kisat. Perkele!

---

Jytinän hölkkä. Mitä on jytinä? Ajetaan Jokivarren nuorisoseuran lähelle. Korjaamon pihalle. Meillä on valkoinen Toyota Camry. Se on hieno auto. Mittarissa 220 km/h.

Ihmisiä on hirveästi. Kävellään ensin ilmoittautumaan. Ei saa jäädä jälkeen. Haisee oudolta, kuulemma linimenttiä. Minusta täällä haisee myös paska. 

Pojat 12 4,3km. Aika pitkältä kuulostaa matka. Käydään verryttelemässä. Mikko on näköjään täälläkin. Kyllä minä ainakin sen voitan.

Kuulutus kutsuu juoksijat lähtöviivalle. Isä juoksee myös saman matkan. Juoksijoita on muutama sata. Vanhoja miehiä sukkahousuissa. Pujottelen kengännauhat. Minulla on uudet Reebokit Rasin sportista.

"Lähtöön minuutti!" 

Jännittää. Isä käskee juoksemaan lähellä ojan viertä etten kaadu ja jää isojen jalkoihin.

"Pam!" 

Tuntuu, että käsistä lähtee tunto. Juoksen niin kovaa kuin pääsen. Isot miehet rynnii ohi. Ollaan jo peltoaukealla. Pikitien reuna on vähän vinossa ja hankalasti juostava.

Tienhaara oikealle. Kuraista hiekkatietä. Uudet lenkkarit likaantuu. Katson näkyykö muita lapsia. Edessä menee joku valkotukkainen poika. Juoksee ihan urheilutakissa - Peräseinäjoen Toive. Mistähän se on? Saisinko sen kiinni?

Tullaan kuuskutoselle. Isolle autotielle. Tuntuu aika pahalta. Isä sanoi, että puoliväli on vasta tältä tieltä poistuessa. Juoksen vanhojen miesten kanssa.

- Ootkohan lähtenyt liian kovaa?

En ole. Mutainen ja mutkainen välipätkä. Taas tullaan pikitielle. Isä käski kiristää tästä, kun ajettiin ohi ennen kisaa. Edessä on vanha mies, jota isä sanoi Ylliksi. Ohitan Yllin. Se hengittää raskaasti ja pitää naisten sukkahousuja. Outo tyyppi. 

Korpisen kauppa. Ei voi olla pitkä matka. Yritän vaihtaa rytmiä, mutta jalat eivät toimi enää. Kuulutus alkaa erottumaan askelten äänten ja hengityksen takaa. 

"Pojat 12-sarjan voittoon juoksee Kari H."

Otan vielä loppukirin ja ihmiset taputtavat. Isäkin on jo auton luona. Sanon puoliksi ääneen "perkele!" ja saan jostain vielä yhden vaihteen. 

"Ja toiseksi kiristää Tomi Pyylampi ajalla 20.14!"

Ensimmäistä kertaa minun nimeni kuulutetaan. Valkopäinen poika hymyilee silmiään siristäen ja kävelee ottamaan mehua. Tuon minä vielä joskus voitan. 

---

Kävimme tuohon aikaan useana iltana koululla pelaamassa kavereiden kanssa jotain. Kesällä jalkapalloa, joskus pesistä. Talvella jääkiekkoa. Tunti oli vähän. Kolme tuntia keskiarvo. 

Jytinän hölkkä oli iso pääsiäistapahtuma aina toisena pääsiäispäivänä. Jokivarren nuorisoseura sijaitsi naapurikylällä, joten sinne oli helppo mennä. Tuohon aikaan ei juuri nähnyt trikoita, joten kuntoiluhullut juoksivat naisten sukkahousuissa, joiden päälle oli puettu juoksushortsit. Ylli oli tällainen. Mukava mies muuten ja kiinnostunut minunkin urasta vielä pitkään tuon jälkeen. 

Kari H:sta tuli merkittävä kilpakumppani pitkäksi aikaa. Ja tuon "rossipyörän" osti muuten seuraavana vuonna mummoni, joka oli silloin 73-vuotias. Hän ajoi sillä Ähtärin keskustaan ja pääsi lehteen. 

Juoksutarinoita 4. Revanssi Jokivarrella (1989)

Syksy on kääntymässä pimeäksi vuodenajaksi. Tuntuu, että jokaisena päivänä sataa vettä. Tänäänkin sataa vettä.

Koulussa oli ruokana tulimuusia ja porkkanaraastetta, jossa oli rusinoita. Illan kisa jännitti niin, etten syönyt kuin Metsätähti-jogurtin.

Puen verkkarit ja tuulitakin. Alla on harmaa college-paita. Liikaa vaatetta, mutta äiti pakotti. Sisko on lähdössä mukaan.

Ajetaan parkkiin Jokivarren pururadan pohjoispäähän. Tämä on eri paikka mihin ollaan isän kanssa ajettu, kun ollaan käyty muutamana iltana harjoittelemassa. Ihmisiä on aika monta. On jo aika viileää ja sumuista. Jälleen on Vesaisten maastojuoksut. 

En muista miltä Mikko näyttää, mutta sen minä haluan voittaa. Isä käskee verryttelemään. Käydään radan eteläosassa. Isä ohjeistaa juoksemaan koko matkan kärjen mukana riippumatta vauhdista. 

Sisko juoksee jotain lyhyttä matkaa. En jaksa seurata, koska jännittää. Mahaan koskee. Kohta on meidän lähtö. Mietin sitä nopeaa biisiä, joka oli Levyraadissa. Joku Europe.

Paavo kutsuu nimeltä viivalle. Tero, Antti, Tomi, Mikko... Mikko on mukana! Isä kiristää kengännauhat vielä kerran. En halua, että ne heiluu. Ne pitää pujottaa iltin ja nauhojen väliin. Heitän tuulitakin isälle. Käännän maastolippiksen lipan valmiiksi taakse. 

---

Hep! Jännitys loppuu. Aloitan niin kovaa, että pääsen kärkeen. En uskalla katsoa sivulle, jos Mikko onkin siinä. 

Väistelen käpyjä ja juuria. Sade vähän yltyy, paita tuntuu raskaalta ja haisee märältä. Juoksen ihan sisäreunasta ettei tule pidempi matka. Ennen jyrkkää alamäkeä on pimeää, valo on rikki. 

Katson taakse. Muut ovat 50 m takana! Miten minä näin kovaa olen juossut?! Jaksanko loppuun asti?

Juoksen ylämäen lyhyellä askeleella. Isä huutaa, että takana kiristävät. Minä kiristän vauhtia selvästi. Viimeisen alamäen tulen niin kovaa kuin pystyn. Katson vielä taakse ja muut vasta aloittavat alamäen juoksun. 

Askel on viimeiseen ylämäkeen tiheä ja tarkka. Paita on läpimärkä ja verkkaritkin huonot. Mutta minä voitan! 

Ihmiset onnittelevat ja saan lusikan. Kotona saan isältä 10 markkaa. Siinä on Paavo Nurmen kuva, josta saa taittelemalla rotan. Lopulta tärkeintä on, että voitin Mikon. 

---

Lapsena mietin kisoja kilpakumppanien kautta. Halusin olla jotain tiettyä juoksijaa parempi. Tähän asti se oli Mikko. Voitin tämän ylivoimaisesti. Olin käynyt muutaman kerran lenkillä ja juossut kisareitin täysiä. Tuossa iässä se auttaa. Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi silloin juostiin verkkareissa ja college-paidoissa. Maailman raskaimmissa vermeissä. 

Mikko oli lopulta yläasteella ja lukiossa samalla luokalla, lukioaikaa säädettiin paljonkin samoissa porukoissa.