sunnuntai 15. helmikuuta 2026

Juoksutarinoita 115. Vuosi 1998


Tältä vuodelta odotettiin paljon. Mitä sitten saatiin? 

Jalka oli kipeä monestakin kohtaa, mutta silti juostiin, pelattiin jalkapalloa ja sählyä. Juoksukilsoja tuli kaikesta huolimatta melkein 3000 km, vaikka paljon oli juoksutaukoa. Tuo kaikki kuitenkin vain 233 lenkistä tullut kasaan. Pyöräilyä ja hiihtoa en toki ole merkannut, koska eihän se mitään treenaamista ole ollut. 

Tulokset eivät olleet ihmeellisiä. Eikä ne ole koskaan olleet. Tai ainakaan tyydyttäviä. Silti tuona vuonna alkoi tuntua, että ei ehkä ihan niin rimpula enää ole. Voima alkoi tarttua. Kyllä sitä tietysti treenattiinkin.

Nivunen vaivasi ja juoksijan polvi. Silloin venyttelyllä oli urheilumaailmassa vielä iso arvo. Tai luultiin, että siitä on selkeästi apua. Venyttelin 30-45 min päivässä. Kyllä, pitkiä, staattisia venytyksiä. Aivan oikeasti. Sen tein paremmin kuin muut harjoitukset. Se kiinnosti ja varmaan loi pohjaa myöhemmälle hieroja-fyssariopintopolulle. Luin kyllä valmennuskirjojakin aika paljon. 

En ehkä ollut niin murrosikäinen enää, eikä kaikki ihmiset kotona lähtökohtaisesti ärsyttäneet. Jyrki oli kova juttu, mutta muuten minun katselemiset olivat Salaiset kansiot ja NYPD Blue. Valvoin myöhempään kuin sisarukset, joten isän kanssa katsottiin paljon elokuvia puhumatta toisillemme mitään. Pohjalaista läheisyyttä. 

Piirsin paljon. Sarjakuvia pääasiassa. Pelasin tietokoneella paljon. Need For Speedia, Rollercoaster Tycoonia, NHL:ää ja pikkupelejä isän ja Samin kanssa. Rahasta. 

Luin myös paljon. Ihan kaikenlaista. Iijoki-sarjan ja toisaalta myös kaikkia sarjakuvia. En tosin sekuntiakaan koulukirjoja. Näin jälkeenpäin kuin ajattelee, niin on tullut luettua kaikenlaista melko paljon. Olen sellainen "läpipelaaja"-tyyppi. Luen esim. Soundeista kaikki jutut, vaikkei ne kiinnostakaan. Samoin olen saattanut tehdä Koneviesti- tai Erä-lehdillekin. Kai niistä jotain on oppinut. Ainut kirja, jonka olen joutunut kesken jättämään, on Salman Rushdien Saatanalliset säkeet. Sitä ei jaksanut. 

Musiikki tuli isommin mukaan. Ei vain kuunteluna, vaan myös soittamisena. Petri ehdotti, että perustetaan bändi. Sitten aloitettiin soittelemaan kahdestaan. Kumpikaan ei paljoa osannut, mutta motivaatio oli aikamoinen. Molemmilla toki oli jonkinlaista soittotaustaa. 

Kuuntelin musiikkia ihan älyttömästi. Meillähän oli niin kätevä systeemi, että vain Sannalla oli CD-soitin. Joten, jos oli CD kaverilta lainassa, joutui pyytämään suoraan kasettikopion tai sitten jossain välissä Sannan stereoilla kopio kasetille. Apocalyptica, The Offspring ja Stratovarius oli varmaan sen hetkisistä eniten kuuntelussa. Toisaalta kuuntelin hieroja-Arton suosituksesta paljon Rainbowta, Deep Purplea ja Uriah Heepia. Enkä ole siitä katkera. 

Urheilusta jäi mieleen Naganon olympialaiset. Jani Soininen ja Mika Myllylä otti kultaa. Lahtela ja Lajunen hopeaa. Miehet olivat siis nykymenoon nähden tosi hyviä. Luulen, että katsoin kaiken mahdollisen kisoista. Häkkis-Mikaa tuli seurattua ja tietysti rallia. Mäkinen voitti maailmanmestaruuden, koska Carloksen auto syttyi palamaan. Pesäpallossa oli hämmentävä sopupeliskandaali. Se osui vähän Alavudenkin seudulle. 

Juoksumaailmassa tuli seurattua Hichamia. Ai miksi? No siksi, että mies teki päättömiä aikoja tonnivitosella. Muun muassa ME:n. Lajin legenda Griffith-Joyner kuoli. "Mitään en oo ottanut!" 

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että vuosi, jolloin täytetään 18, ei todellisuudessa tarjoa niin paljoa kuin lupaa. Autoilu ei ole niin kivaa, kun sitä saa tehdä luvan kanssa. Kaljan hankkiminen ei ole niin jännää, kun senkin voi tehdä itse. En kyllä toisaalta juonut mitään oikeastaan koskaan. Sen lisäksi juuri 18-vuotiaana se ruosteinen vastuun puukko alkaa  kairautua selkään.


torstai 5. helmikuuta 2026

Juoksutarinoita 114. Kutsu pääsykokeisiin (14.12.1998)


Vielä tämä viikko ja sitten joululoma. Äidin mielestä pitäs lukea kirjoituksiin. En minä kyllä vielä joululomalla lue. Sittenhän on ihan lukulomakin sitä varten. Jarmon kanssa on sovittu, että sitten luetaan. 

Alkaa olla lunta. Pitäskö hiihtää tänään? Jalat on aika kireät. Jos olis vähän vähemmän tärähdystä? Tulisko vähän voimaakin armeijaan?

Koulussa on jotain puurojuhlan tanssiharjoituksia. Lintsaan ne sujuvasti. Käyn salilla. Se on järkevämpää. Ei kai ne tanssit nyt niin vaikeita ole, meen vaan johonkin taakse. Onhan ne nyt pari kertaa harjoiteltu. Ihan se siinä ryhmässä kulkee.

Äiti tulee pois Sinikan kyydillä. Voin mennä autolla kotiin. Pitäskö ajaa Jokivarren kautta? Näkis, olisko siellä latu. 

---

Latu oli. Onkohan sukset missä voiteessa? Vois niitä kyllä vähän katsoa. Taidan ottaa isän Järviset, on vähän paremmat. 


- ISÄ!!! 

 - No? Isä vastaa navettakellarista.

- Otan sun sukset! 

- Onko teillä huomenna jo hiihtua? 

- Ei, kun meen tänään Jokivarrelle. Siellä oli jo latu. 

- Niitä pitää voirella! 

- Joo, mää haen ne ja katton.

- Minä voitelen, sää et tiedä, missä voiteet on. Katootko postin? 

- E. Kuinka niin? 

- Sulle tuli Utista kirje. 

- Tuliko? Missä se on? 

- Joo. Tuvas. En avannu.K


Kävelen reippaasti sisään. Missä se posti on?  

"Teidät on kutsuttu laskuvarjojääkärikoulun pääsykokeeseen Utin Jääkärirykmenttiin..." Huhhuh... HUH - HUH... Jes! Sinne mennään, en kuitenkaan pääse urheilukouluun. Otan kirjeen, en kerro vielä isälle ja äidille. 

Sydän hakkaa. Ryhti kohenee. Katson hauiksiani... No joo, tekemistä on. Mutta kyllä minulla kunto kestää. Treenaan, niin että saan täydet pisteet. Tässähän vaatimukset onkin:

Reppujuoksu: 5 kilometriä. Radalla. Helppo. Sitä ei tarvitse treenata. 14 leukaa?!? Mitä?!? Saan ehkä kolme. Punnerruksiakin noin helvetisti... Hoh. Joo-o... On hommia. 

---

Isällä on huippusukset. Järviset, mutta kilpasukset. Olen kevyempi kuin isä, joten pitää painaa kovempaa suksea maahan. Mulla on pitkä fysiikka ja lyhyt matikka. En osaa laskea tuota, mutta tajuan voiman merkityksen käytännössä. Saatanan Veijo, kun on niin vaikeaselkoinen. 

Jokivarren pururata suksilla. Olenkohan muuten ollut koskaan hiihtämässä täällä? Näyttää niin erilaiselta talvella. On täällä jonkun muunkin auto. 

- Terve!

- Terve. 

- Etkös sää oo Markun poika? 

- Joo. Tomi. 

- No niin arvelinkin. Tunnekkos sää mut? 

- Juhani? 

- Joo. Oot tullut hiihtämähän? 

- Joo. Pitää harjootella, kun haen laskuvarjojääkäriksi. 

- Älä helvetissä!? Mää olin sillon 70-luvulla. 

- Ai jaa?! Oliko se kova paikka?

- Oli, mutta pirun hieno! Voitaas käydä täällä hiihtämäs yhres, niin mää kerron, mitä kannattaa tehrä.

- Joo, se passaa. Kyllä mää sinne meinaan, kun en varmaan pääse urheilukouluun.

- Eikä se mitään, vaikka pääsisitkin. Ei se reeni hukkahan mee. 

- No ei. 

- No meillähän oli pirun kylmä talvi... 


Juhanin kanssa hiihdetään kymppi. Juhani hiihtää vanhoilla Rotanloukku-siteillä. Ja aivan kuin sillä olis jotkut lapikkaat jalassa. Juhanin jutut nostaa innostusta. Vaikuttaa kovalta paikalta. Ehkä nyt teen jotain oikeasti tärkeää. 

---

Minähän lusmuilin ison osan vanhojentanssiharjoituksista. Alavudella ne siis tanssitaan kolmosen jouluna. Puurojuhlassa ja silleen. Ei se vaan napannut. Cicapon osaan, mutta muut lajit olivat siinä ja siinä. 

Kutsu pääsykokeisiin sai melkomoisen treeni-innon aikaan. Hiihdin, juoksin, kävin salilla, tein lihaskuntoa hulluna. Ja voin kertoa - hulluna. 

Juhani oli ja on jännä tyyppi. Maanviljelijä, joka kulki lapikkaat jalassa. Oli kuitenkin ollut laskuvarjojääkäri 70-luvun tienoilla. Se on oikeasti ollut silloin ihan reipas koulutus. Jos armeijakuri ja ikävän kautta johtaminen oli minulla eri luokkaa kuin nykyisillä, niin on se vastaavasti tuolloin ollut ihan päätöntä. 

Juhani kuitenkin innostui siitä, että hain kouluun ja hiihteli minun kanssa mielellään, vaikka on varmaan sellaisen 25 vuotta minua vanhempi. Hauskaa ja jännittävää aikaa. 

tiistai 6. tammikuuta 2026

Juoksutarinoita 113. Kutsunnat (26.10.1998)

Maanantai. Hyvinkäällä jotkut saatananpalvojat on pistäneet jonkun tyypin paloiksi. "Sen siitä saa, kun kuuntelee sellaista musiikkia". Saatanan mummot! Kyllä siinä pitää pää olla aika sekaisin, jos musiikin takia alkaa pienimään ihmisiä.

Tänään on kutsunnat. Jalkoja painaa maraton aika lailla. Armeija kiinnostaa, mutta ärsyttääkin, kun se on jotenkin sellainen asia, mistä isä haluaa päättää, mitä sen kanssa teen. Siltä ainakin tuntuu. 

Haen urheilujoukkoihin. Siinä ja siinä on, pääsenkö. Ei ole olleet tulokset kummoisia. Olen minä kyllä katsonut lentäjä- ja laskuvarjojääkärikoulutustakin. Siitä en ole isälle kertonut, enkä muillekaan vielä. Haluan hoitaa intin jotenkin "paremmin". 

---

Miksi kutsunnat on seurakuntatalossa? Miten se liittyy armeijaan? Äiti hössöttää jotain siinä ovella. 

- Tsemppiä! 
- Joo joo, mee ny jo! 
- Mun pitää tulla tänne kans juttelemaan keittäjän kanssa. 
- No ei mennä yhtä aikaa. 
- Minä menen sitten toista kautta. Tsemppiä! 
- Joo joo, jumalauta! 
- Mietipä kielenkäyttöä. 

Menen sisälle. Seurakuntatalon ovet ovat raskaat, mutta tutut. Jo eteisessä tuoksuu lihakeitto, punaiset virsikirjat, kuivahko nisupulla ja tylsyys. Paikalla on maastopukuisia miehiä. 

- Nimi? 
- Tomi. Pyylampi. 
- Sitten takkia naulakkoon ja tuonne istumaan. 
- Selvä. 

Onpa jäykkää. Menen istumaan Jussin viereen. Tunnelma on sellainen, ettei paikkoja nyt valita vaan mennään sinne, missä seuraava vapaa paikka on. 

Kuunnellaan virallisia ja vähän jenkki-henkisiä sanoja. Ei kai tässä nyt ihan Rambossa olla? Seuraavaksi pitäisi käydä täyttämässä lappuja ja sitten on lyhyt haastattelu. 

- Nimi? 
- Pyylampi. Tomi. 
- kotipaikka?
- Alavus.
- Olisit hakemassa urheilujoukkoihin, laskuvarjojääkäriksi ja lentäjäksi. Tiesitkö, että jälkimmäisissä ei välttämättä harjoittelu niin suju? 
- Joo. Tavallaan tiesin.
- Entä, jos et pääse näihin? 
- Eikös mulle joku paikka määrätä? 
- Kyllä. Onko Arto Pyylampi sukua? 
- Joo. Setä ja kummisetä. 
- Sittenhän me laitetaan sut sissiksi Kajaaniin!
- Selvä. Entä nyt? 
- Sitten vaan odottelemaan, tuleeko kutsua erikoishakuihin. 

Kutsunnat oli siinä. En jaksa mennä enää kouluun. Pääsiskö jollain Vaasa-Virrat-linkalla kotiin vai jaksaako kirjastoon mennä pariksi tunniksi? 

---

Hyvinkäällä tosiaan löytyi paloittelusurma. Elg tappoi ensin harjoitukseksi koiransa ja sitten kaveriporukassa kiljupäissään yhden seuralaisen. Saatananpalvojat olivat muotia ja tässäkin oli ennen murhaa kuunneltu black metallia. Ei meidän ikäinen nuoriso uskonut musiikilla olevan mitään tekemistä asian kanssa, mutta suuri yleisö kyllä käytti kaikki mahdolliset kortit juuri sen musiikin mustamaalaamiseen. 

En tiedä mitä isä ja äiti ajattelivat minun haluavan opiskella. Isän mielestä armeijaura olisi ollut järkevä. Kyllä minä sitä mietin, mutta ehkä minussa hiukan liikaa on anarkistia sellaiseen järjestykseen. Armeijan suorittaminen hyvin kuitenkin kiinnosti. 

Kummisetä Arto oli ja on Suomen nuorimpana ylennetty aikoinaan reservin luutnantiksi, kapteeniksi ja taitaapi olla jopa majuriksikin. Kaikesta muusta omaperäisyydestään huolimatta maanpuolustuksessa hänellä lie ollut erikoiskykyjä. Voi olla vieläkin. 

Kutsunnat olivat lähtölaskenta aikuisuuteen. Paljon enemmän kuin ajokortti ja 18-vuotispäivä.