Radiossa soi uutta AC/DC:tä. Hard as a rock. Tykkään siitä. Tykkään myös Iron Maidenin Man on the Edgestä. Hieno video.
Pitäisi lähteä lenkille. Käyn koululla. Jalat tuntuu aivan älyttömän jäykiltä. On kylmäkin, mutta aurinko paistaa. Männyt huojuvat hiljaa tuulessa. Kohta on pakkasta. Perkele.
Tuntuuko tässä vähän polveen? Jotenkin pistää ulkoreunasta. Alamäki varsinkin. Saatana! Ei tule mitään.
Juoksen lenkin väkisin ja menen seisomaan kylmään järveen. Pappa on katiskalla.
- Piruakos sinä siellä järves seisot?
- Jalkaan sattuu!
- No mitä se siihen auttaa?
- Kylmä auttaa!
- Pöpiä touhua...
Jalka on illalla kipeämpi ja rappusten kulkeminen sattuu. Ei pysty kyllä juoksemaan huomenna. Kuuntelen huoneessani Radiomafiaa ja teen Hornetin pienoismallia.
---
Lauantaiaamu. Periaatteessa hyvä asia, mutta sen yleensä pilaa joku työ, minkä isä keksii.
- Jaaha, huomenta. Mites se jalaka?
- Kipiä. Ei pysty juoksemaan ja portaissa kävely sattuu.
- Kuulostaa juoksijanpolvelta. Pitää tilata Markulle aika hierontaan. Nyt täytyy vaan teherä sitten muuta. Lähretään tekemään niitä aurauskeppejä mettätien varteen.
- Eii! Ei kai sekään nyt polvelle hyvää tee?
- Se justihin tekee, vähän erilaasta liikettä. Mää meen teroottamaan sahat. Syä ja tuu sitte navettakellarille! Otat jokkut huanot hanskat, ei näppylähanskoja eikä mitään uusia.
- Ne kaikki on ihan reikäsiä!
- Ei ne niin oo, loppuhun käytetään.
Etsin hanskoja eikä samaa paria löydy. Äiti lähtee joihinkin työhommaan, pappa lähtee sen mukaan. Sami menee Nikolle ja Sanna Miialle siksi aikaa.
- No niin, vihroon ja viimeen! Ota tuo raivaussaha ja vesuri ja kypärä tuasta!
- Eikö bensaa?
- Ei tarvitte, ne on täynnä. En kyllä ymmärrä miks mun pitää näitä keppejä tehrä? Mitä minä tästä hyödyn?
- Meidän luokka saa tästä rahaa luokkaretkeä varten.
- No mitäs se mua hyöryttää? Olis tärkiämpääkin tekemistä. Mullehan pitääs maksaa tästä.
- Älä jaksa!
Minä menen raivaussahalla risuja edeltä ja isä kaataa moottorisahalla isompia puita ja niitä tikkuvärkkejä.
Isältä loppuu bensa. Se näyttää mulle, että sammuta.
- No niin, sitten kasataan niitä tuonne tienvarteen. Saat sitten niistä latvoista karsia tikkuja.
- Mitäs sää teet?
- Enkös mää nyt tehny jo?
Kävellään peräkkäin kohti metsätietä. Yhtäkkiä tuntuu pisto kädessä. Ja niskassa.
- Ai saatana!
- No? Ai! Voi perkele, maa-ampiaasia! Juokse!
Juostaan sata metriä kauemmas. Ampiaisia ei enää näy.
- Voi totta jumalauta, ku kiukkuusia! Pistikö sua?
- Joo, monta kertaa. Käsiin ja kaulaan.
- Näytäs. Saakko henkiä? Turpooko kaula?
- Ei tunnu ainakaan, mutta sattuu.
- Joo, mennääs kotia. Ei tuonne voi nyt mennä.
Minua pisti seitsemän ja isää 13 kertaa. Laitetaan kylmäpakkausta ja Hydrocortisonia pistokohtiin. Olo on aika kipeä.
---
Tuossa kohtaa sain ensimmäistä kertaa juoksijanpolven. Se vaivasi monet kerrat jälkeenpäinkin, koska kasvoin koko ajan pituutta. Reidet ja pakara oli jumissa aina.
Isä oli siinä oikeassa, että metsätyöt ja muut hommat helpottivat rasitusta. Tuli täysin erilaista rasitusta. Silti kasvun tuomille kivuille ei oikein ehtinyt tehdä mitään.
Isän tapa oli aina piruilla hommista, jotka se joutui tekemään vain meidän tai jonkun muun hyödyksi. Vaikka se sitä paljon tekikin. Kunhan länkytti. Uusia työhanskoja meillä ei vieläkään näy, joten se ei ole muuttunut. Kaikissa on reikä eikä paria ainakaan ole.
Meidän luokka, kuten muutkin Alavuden luokat keräsivät rahaa tekemällä aurausviittoja. Silloin ne eivät olleet muovisia ja punaisia, vaan ihan männyn latvoja, jotka oli ihan loppua lukuun ottamatta karsittu. Sitä voi miettiä paljonko niitä tarvittiin, jos 50 metrin välein oli kummallakin puolella tietä yksi. Muistelen, että tein 600 kappaletta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti