Vuonna 1993 aloin oikeasti tapailemaan ohjelmoidun harjoittelun säveliä. Vaikka pianon tapailu yläasteelle siirtyessä jäikin. Piano tuntui nössöltä, koska "oikea" musiikki soitettiin kitaralla. En kuitenkaan jaksanut niin paljon syttyä, että olisin sitä alkanut harjoitella. Alkuvuodesta treeniä tuli minulle ihan eri määrissä. 20-40 km viikossa. Tosin loppuvuodesta olin melkein puolitoista kuukautta flunssassa.
Lenkkipäiväkirjaan ei kuitenkaan ole merkitty niitä kymmeniä ja jopa satoja jääkiekkotunteja, joita talvella tuli. Ei siellä ole hiihtojakaan. Tai ylipäätään mitään muuta lajia. Ei se ollut treeniä, vaan vapaa-aikaa. Puuttuu sieltä myös kotihommat. Metsätyöt, heinätyöt, polttopuuhommat, kivien keruut ja muu sellainen pakollinen paha, joka nyt näyttäytyy ihan fiksulta. Silloin niihin meni "koko elämä", isän mielestä noin prosentti siitä, mitä hän oli joutunut lapsena tekemään. Nyt on hetkiä, jolloin helposti voisi vaihtaa toimistohommat niihin puun paasaamisiin.
Eihän sitä toisaalta ollutkaan paljoa muuta tekemistä. Illalla katsottiin Onnenpyörää tai Kummelia, mutta muuten pelailtiin tai oltiin mäenlaskussa. Lama oli synkeimmillään. En minä osannut sitä meidän elämästä edes huomata. Ei sellainen kulutusjuhla ollut meidän talon juttu. Elämä pyöri eri juttujen ympärillä. Minulla pääasiassa liikkumisen ja urheilun.
Aika paljon värkkäsin myös pienoismalleja. Osaan vieläkin useita vanhoja sotalaitteita nimetä nähdessäni. Varsinkin lentäviä. On tullut kuvastoja selailtua. Suosikki on Vought F4U Corsair. Siistit siivet. Vieläkin on semmoinen fiilis, että voisi joskus jonkun pienoismallin värkätä. Ainakin leluosastolla V:n kanssa käyn niitä fiilistelemässä.
Samalla kuuntelin Radiomafiaa. Pet Shop Boysin Go West, Aerosmithin Livin' on The Edge ja Faith No Moren I'm Easy sytyttivät, mutta sellainen musafanitus ei ollut vielä syntynyt. Syntyy se kyllä, ei huolta.
Muistan vain muutamia maailmantapahtumia tuolta ajalta. Bill Clintonin valinta presidentiksi, hätänumeron vaihtuminen kolmesta nollasta 112:een, Daavidin oksan itsemurhat, Brandon Leen ja Pablo Escobarin kuolemat ja elämäntapaintiaanit. Sanottiin muuten yhtä Mariaa elämäntapainkkariksi, koska se oli vähän hippi ja se oli niin out ysärillä.
Urheilusta taas muistan vaikka mitä. En tosin tarkkoja tuloksia. Tommi Ahvala pärjäsi trialissa. Pahin kilpakumppaninsa oli Jordi Tarrés. Andi Goldberger hallitsi mäkihypyssä ja Kenji Ogiwara yhdistetyssä. Dählie ja Yegorova hiihdossa. Silloin ensi kertaa vilahti mielessä, että ovatkohan nuo doupanneet.
Yleisurheilukisojen aikana treenimotivaatio kasvoi. Sotomayorin ME:n jälkeen hypittiin Sapsun koululla korkeutta. Jacksonin ME:n jälkeen olisi voinut juosta aitoja, mutta niitä ei ollut saatavilla. Perunapellon vakojen yli vähän mallailtiin. Noureddine Morceli oli juoksijoista suosikki ja Kiinan naiset vähiten suosikkeja.
Juoksuharjoittelu oli vähän sillisalaattia, mutta kyllä sitä tuli. Tein paljon vetoja. Eri mittaisia, mutta tällä tietoa liian pitkiä ja hapollisia. Ei ollut maksa vielä siinä formussa, että olisi niitä hyvin polttanut. Varsinkin pitkät mäkivedot olivat aika tappoa. Ei siihen aikaan ollut valmennustietouttakaan siinä määrin saatavilla. Kyllähän isä kävi valmennuskursseillakin, mutta semmoista kokeilua se oli. En minä kuitenkaan pahoillani siitä ollut, että sai juosta kovaa. Päinvastoin.
Oli siellä harjoittelussa toisaalta paljon hyvääkin. Kiihtyvää VK:ta tuli paljon, PK-harjoitteluun nähden liikaakin. Ja nopeusharjoittelua oli mukavasti. Lyhyitä, teräviä suorituksia metsätiellä tai navetan edessä. Rytmityksen vaan olisi voinut tehdä toisin.
Lamaan nähden kisoissa kuljettiin paljon. Eipä se kyllä bensakaan ollut ihan samoissa sfääreissä. Eikä syöty huoltoasemilla, kun oli eväät. Nakkeja ostettiin autossa syötäväksi. Ja keksejä. Helvetin kuivia Marie-keksejä.
Yläaste alkoi ja kuukausittaisten diskojen myötä alkoi vastakkaisesta sukupuolesta löytymään siedettäviäkin piirteitä. Koulu nyt ei varsinaisesti muuten kiinnostanut. Vieläkään.
Sellaista oman polun etsimistä se oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti