Prinssi Charles ja Diana eroaa. Jotenkin traagista äidin mielestä. Minua kiinnostaa se todella vähän. Illalla pitäisi kyllä jaksaa hioa mopon runko. Purin sen kokonaan osiksi. Maalaan hienoksi. Isän mielestä suurta tyhmyyttä.
Jalka ei ole hyvä. Kyllä sillä pesistä pelaa, mutta ei se hyvä ole. Iltapäivällä olis koulun kaksi tonnia ja röntgen-kuva ja ultraääni. Radiossa soi Captain Jack ja Fugees. En tiedä pidänkö oikein kummastakaan.
- Meetkö mopolla?
- No en. Mennään Seinäjoelle niihin kuviin.
- Ai niin. Isäkö hakee koululta?
- Joo. Käyn uimassa.
- Eikö se jo ole liian kylmää? Minä laitan ruispuolukkapuuroa.
- On, mutta käyn niin kauan kuin järvi on sula.
Ruoho höyryää, niin myös vesi. Roiskin varpailla vettä, että vesihämähäkit ja hauet lähtee linjalta pois. Sitten äkkiä kävely tolpalle ja sukellus rantaan. Hui helvetti, miten kylmä!
Syödään äidin kanssa puuroa ja katsotaan aamu-uutisia. Istun keinutuolissa. Visa lupaa perinteisesti sadetta koko loppupäiväksi. Seinäjoelle mennessä sataa aina.
- Ehtiiköhän se Sanna linkkaan? Pitääköhän käydä katsomassa, että se on noussut?
- En käy. Ei kiinnosta. Omapa on vika, jos ei ehdi.
- Tomi, voisit vähän olla kivempi.
- Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
- Tuo on huono asenne.
- ihan sama.
Kävelen pysäkille, heitän kiven lohilammikkoon niin kuin aina. Ei hyppää yksikään kala. Alkaa vähän satamaan.
Linkka tulee. Sanon Pentille, että odottaa hetken. Äiti ja Sanna juoksee postilaatikolla jo. Menen Tonin viereen istumaan.
---
Koulu loppuu. Erkin tunnit perjantain viimeisinä on hullun tylsiä. Se vaan syö silmälasinsankoja ja näyttää miljoonapitkiä kalvoja. Yhteiskuntaopilla ei muutenkaan mitään tee. Ketä kiinnostaa joku parlamentaarinen sopu?
Vettä sataa kaatamalla. Lenkkarit on litimärät. En ymmärrä miksei isä voi ajaa tuohon oven lähelle? Aina pitää kävellä Montun reunaan.
- No, onko kaikki mukana?
- Mikkä kaikki?
- Reppu ja sellaaset. Kun aina tahtoo joku jäärä.
- Multa ei jää mitään koskaan. Mennään jo!
Tie Seinäjoelle on saatanan pitkä. Sydänmaa, Koura, pitkää suoraa tietä. Isona en aja tänne koskaan. Isä kuuntelee jotain Maailmanpolitiikan arkipäivää eikä anna vaihtaa.
Kuvat on Lääkärikeskuksella. Isä änkee väkisin mukaan ja lässyttää kaikille jotain paskaa. Olis hiljaa.
Röntgen-hoitaja ei puhu mitään. Ultraäänen kuvaaja puhuu paljon.
- Mitäs siellä näkyy?
- Ei vielä mitään, ainakaan täällä distaalipäässä. Missäs se kipu on?
- Täällä, sanon ja näytän ylempää takareittä.
- Joo-o, kyllä täällä repeämä on. Sanoisin seitsemän senttiä bicepsin mediaaliosassa.
- Mitäs se tarkoittaa?
- No, kyllähän se lepoa nyt vaatii. Ja kuntouttamista. Sähköllä sitä voi nopeuttaa.
- Mitenkäs ne röntgen-tulokset?
- Niissä ei kyllä nämä näy, että minun mielestä niissä on aika turha käydä.
- Määhän sanoin! Kaitsu sano sen jo kentällä pari viikkoo sitten.
- Joo, me käytihin jo.
- No, sitten käydä tulee tulokset varmaan ensi viikon lopulla. Mutta sen voi sanoa jo suoraan, että repeämä on ja kuntoutus kannattaa jo aloittaa.
- Kestääkös tämä kauan?
- Kyllä tuossa viikkoja vähintään menee, yleensä kuukausia. Vuoden vaihde on realistisempi kun syysloma.
- Joo, kyllä. Kiitoksia.
- Kiitos ja näkemiin.
Isä käy maksamassa. "Viikkoja, yleensä kuukausia". Onpas hienoa! Saatanan perkele!
- No, se oli semmosta nyt sitte.
- Määhän sanoin, että se röntgen on turha.
- Ei sitä tiärä kukaan. Nyt sitte venytellä vaan! Ja töitä tehdä. Kuntosalilla käyrä, niin saisit vähän voimaa, ettet oo niin hintelä ja luihu.
- Oo hiljaa. Ei saa venytellä revähtänyttä lihasta akuutissa vaiheessa, niinhän se sano.
- No ei se niin justiin oo. Tairetaan käyrä tuos Jerikon grillillä ja sitten pitää hakia vähän osia traktoriin.
Eli tulee pitkä reissu. Otan makkaraperunat.
---
Lukion aikana äiti keitti usein ruispuolukkapuuroa. Muistan edelleen sen maun. Minä kävin uimassa, äiti teki aamupalan ja sitten katsottiin Huomenta Suomea.
Sisko oli yläasteella erittäin usein aika tiukalla aikataululla. Eikä se aina linja-autoon ehtinytkään. Enlö minä jaksanut siitä välittää. Ei kuulunut minulle.
Olin ollut jossain AU:n kisoissa toimitsijana, kun en voinut juosta. Siellä Kaitsulle olin jalasta puhunut. Se nimenomaan kertoi, että röntgenillä ei tee mitään. Katsu oli Suomen ensimmäisiä OMT-fyssareita, eikä varsinaisesti unohtanut sitä koskaan mainita.
Seitsemän sentin repeämähän on todella iso. Tuolloin siitä ei ollut mitään tietoa. Ultraäänikin oli jotain uutta ja hienoa. Vaiva jatkui ja takareisi ei ottanut parantuakseen. Koulun kaksi tonnia juoksin revenneellä reidellä 7.05.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti