Tiinanmäki. Sapsalammen kuntorata. Sinne ei ole opasteita, vaan se pitää tietää. Kilometrin pitkä tai lyhyt, kuinka vain haluaa.
Paikassa on jotain taianomaista. Jotain hyvin pohjalaista. Jotain, mikä muista ei näytä edes mäeltä, mutta on pohjalaisen mielestä vuori. Jotain, mitä pohjalaiset oikeasti ovat siellä Mietojen ja Tähkien teennäisyyksien alla. Pakotettuja periaatteita, mutta vilpitöntä veljeyttä.
Se on koko Suomi pienoiskoossa. Jyhkeää kangasmetsää ja hiekkaista kylätietä, mieltä alentavaa nevasuota, kivikkoa ja kalliopäitä, vaaramaisemaa ja pellonviertä. Järveä ei näy, mutta se on siellä. Kuten suomalaisen usko itseensä.
Keväällä se uhkuu vihreyttä. Tuoksuu suopursuille ja puhuu peltotöiden kieltä. Sen rata on silloin jännittävä. On talven tiputtamia käpyjä ja oksia. Sulamisvesien tekemiä uomia sotkemassa askelia. Arvoituksia siitä, onko kostean näköinen paikka vielä roudassa vai upottaako vieden rytmin. Onko Karin metsämökin takana talviunilta herännyt karhu vai tuulen kaataman kuusen juuripaakku. Kun huhtikuussa ensi kertaa astuu purulle, on se eräänlainen raha-arpa. Lumi on raaputettu pinnasta pois ja paljas sahanpuru paljastaa kunnon. 10 euroa vai ingen vinst?
Kesällä se sykkii. Sykkii lämpöä, tuoksuja ja ääntä. Pääasiassa sääskien ääntä ja vaarattomia lisälyönteinä vähän lehmien ammuntaa. Notkojen varjoissa se on viileä, mäen laella läkähdyttävän kuuma. Kävyt on potkittu pois, nopein juoksulinja tampattu kovaksi. Pölisevän hiekkatien ja niitetyn heinän tuoksu. Sateella mahdoton, poudalla puuduttava.
Syksy on sille uusi syntymä. Radansivujen sienet ja marjat. Muutamien lehtipuiden keltainen kauneus, pienen pellon kultainen sänki. Iltapakkasen kovettama puru, kuin kaurapaistos. Herkullinen. Päkiän alla kimmoisa kumi ja rapse. Loppusuoran raikas viima ja lepokiven kostea sammal.
Talvella se puhuu vain harvoille. Sen kasvot on kirveellä veistetty, joten hiihdä siellä ei pirukaan. Mutta polku se syntyy lumeenkin. Heikoissa valoissa kuusten lumipeite on kuin Lapista. Tiinanmäki nukkuu, mutta antaa hölkätä, jos sen tekee hiljaa. Maisema tuoksuu Vitalikselle poskissa.
Tiinanmäen kierros on kuin simulaattori keskimatkan kilvalle. 952 metriä kauhua ja hurmosta. Takaa-ajo ja pakomatka. Ensimmäiset sadat metrit huijaa halpamaisesti uskomaan tulevaa helpoksi. Ylämäen metrit paljastavat, että näin ei ole. Mäen laella kyynärvarsissa tuntuu ensi kertaa lupaus laktaatista, suussa maistuu rauta. Kun käännytään vähän liian jyrkkään alamäkeen, saa askeleita sommitella kuin paikkaa hakevien kilpailijoiden neulomassa pussissa. Pikkunyppylä on kello viimeiselle kierrokselle, pitäisi kiristää, mutta maisema ei vaihdu. Jaloissa ei tapahdu. Nousukulman antaessa periksi, voi sen sekunnin pari palautua ja kerätä itseään, kuin takasuoralla. Punnita luovutuksen ja voiton välillä. Metsän auetessa pellon reunustamaksi loppusuoraksi sitä on kuin sotilas Normandian rannalla. Niittämätön heinä hakkaa sääriin kk-tulen lailla, mutta läpi on päästävä. Maali kiven ja paalun välissä tarjoaa jarrutukselle pienen nousun. Sopivasti muutaman kymmenen metrin päässä on toinen kivi, jossa voi istuen puhaltaa ja miettiä, uskaltaako loppuaikaa katsoa.
Tiinanmäki. Todellisuudessa vain talkoilla rakennettu pururata. Äitini nimi oli Tiina. En tiedä miksi tuo pururata on Tiinanmäki. Mutta sinne meno on kuin äitinsä näkisi. Turvasatama, jonne voi mennä, kun ahdistaa ja maailma lyö alakoukkua. Siellä on piilossa myös maailman rivat, joista voi voimansa tunnossa nostaa. Ja nousee se. Ajoittain.
Tiinanmäki on minun. Se on koti. Siellä suurin osa muista ihmisistä on kylässä. Minä en. Koska tiedän, mistä valot laitetaan päälle. Kylässä en tietäisi. Ne syttyvät hitaasti kuin avaten näyttämön verhot. Niin, että kengät ehtii hyvin kiristää ja takareittä vähän venyttää. Tunnen sen nurkat vaikka silmät kiinni. Se on turvasatama elämän vauhdista sokeutuneelle. Siellä on äiti ja siellä on Matti. Henkinä jossain.
Joskus toivottavasti minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti