Vaarojen Maraton 2013 - juoksijan silmin.

"Isi, minne sinä menet huomenna?"

"Isi menee semmoiseen juoksukilpailuun."

"Älä mene. Sinä et osaa Isi juosta."

Aika oikeassa oli tyttö.

Kerrankin edellisenä päivänä kaikki tavarat, geelit, juomat ja kengät oli laitettu valmiiksi. Jopa koiranruoka oli valmiina, ettei tarvinnut aamulla kuin syödä, ja käyttää koira pihalla. AP noukki minut kyytiin 6.58. Rennosti spekuloiden ajeltiin lähes Kolin huipulle asti. AP oli nimittäin Duo-sarjassa, ja sai ajaa auton ylös. Kiitos. Kamat kantoon ja kohti vaatteiden vaihtoa. Hetken päästä sinne pölähti SP ja Sädemies.

Vaikka kamat on kuinka hyvin pakattu, on sääntö että pieni kiireen tuntu tulee. Ihan perinteinen unohdettava tarvike on sakset tai leikkuri, jolla saa chipin nippusiteen katkaistua. Valkovaseliini unohtuu myös helposti. Onneksi Sädemies pelasti.

Tällä kertaa varustelistaa oli tuunailtu edellisistä vuosista:

• Katajan polvitrikoot (Adidas)
• Pitkähihainen juoksupaita (Nike)
• Kompressiosukat (CEP) - On muuten ollut vuodesta 2009 asti. Edelleen puristaa.
• Buff-huivi
• Kengät (Inov8 X-talon 190) - Hyvin piti, paitsi märillä pitkospuilla.
• Juomareppu (Camelback 2l)
• Juoksuvyö (Spibelt) - Olin ennen skeptinen, mutta tähän toimi hyvin. 8kpl geelejä meni taskuun helposti.
• Niken juomapullo taskuineen - Maestrolta lainattu vuonna 2009. Tuskin palautan koskaan.
• Kameratasku (Lowepro) - Känny menee mukavasti, jotain pientä muutakin.

Ravintona:

• Squeezy Energy Forti Drink-urheilujuomaa - Ihan hyvää. Melko mautonta, ja mielestäni jopa toimivaa.
• 5 Squeezy-geeliä - Ei ikinä enää. Pikkuisen pahan makuisia.
• Squeezyn juotava geeli - Ihan hirveää sekin. Vaikutus varmaan hyvä, mutta ei pysty.
• 2 suolatablettia - Näistä oli mielestäni kyllä selkeä apu. Krampit iskivät vasta 34km kohdalla. Eikä muualle kuin ennalta-arvattaviin paikkoihin.
• Merisuolaa - Imeskelin sitäkin välillä. Tuntuu auttavan.
• 2dl Cokista - Ilman happoja. Pahaa sekin, mutta sokeria siinä on.

Alkupätkä 0-6km

Ihan odotettavissa oli, ettei Garminin lötkö ehdi löytää satelliitteja ennen starttia. Puolisen kilsaa myöhässä sain ajan käyntiin. Eipä se tosin sen suuremmin haitannut, olinhan päättänyt pysyä Reimanin kannoilla, ja hänen kellossa pyöri kokonaisaika. 

Alkupätkä on nilkkojen lämmittelyä. Osa poppoosta painaa niin helvetinmoista kyytiä. Olen vuosien varrella ainakin sen oppinut, ettei ensimmäisellä pätkällä juuri ratkaista. Tielle tulin jopa ennen Reimania. Nyyssös-Marko meni ihan liian kovaa jossain edellä. Lemmetty ja joku hovimestari siinä painelivat suunnilleen sopivaa vauhtia. 

Hovimestari oli kloppi joka juosta lönkkäsi ihan asiallisesti puku päällä. Tai puvun takki ja kauluspaita. Kuulemma sen verran arvokas tapahtuma, että näin kuuluu tehdä. Tämä herrasmies sitten läksi kiristelemään vauhtia. Miehen hengityksestä päättelin, että tulemme vielä myöhemmässä vaiheessa tapaamaan. Näytti alkuvauhti sen verran reippaalta.

Jauholanvaara 7-17km

Polulle mennessä otin geelin. Ei herkullista, muttei vielä kamalaakaan. Tällä kertaa seurasin esimerkkiä ja kävelin jyrkät mäenpätkät. Vauhti ei muutenkaan ollut kova, mutta mitäs sitä yksin tempomaan. Sädemies oli vähän kauempana takana tulossa. Saavutti koko ajan, mutta en siitä huolehtinut. Tiesin miehen olevan kunnossa. Jossain alamäessä joku mies, iältään vajaa 50v, rynni metsän kautta ohi. Veti siinä hullut turvat, ja totesi että  "haluaa juosta alamäet kovaa". Liekö sitten järkevää, kun ainakin pari kolme kertaa kaatui matkalla juuri noissa ohitustilanteissa.

Niin paljon join etukäteen ja matkallakin, että luonto kutsui hiukan ennen Lakkalan tilaa. Lakkalan kohdassa sain letkan helposti kiinni. Siinä oli kymmenkunta ukkoa. Nimeltä tunsin muutaman. Reiman, Lemmetty, Miikkola. Jari ei niinkään kovalta vastukselta tuntunut, mutta Reiman ja Miikkola vähän hirvitti. Sitkeitä sissejä molemmat.

Kiviniemi kun oli parin kilometrin päässä, nykäisin Reimanin rinnalle ja kärkeen. Vesistönylitystä ajatellen halusin vähän eroa, ettei ruuhkaannu. Suppean polkujuoksentelun jälkeen teki myös hyvää vähän muuttaa rytmiä. Hyvin helposti tehtiin Reimanin kanssa reiluhko ero seuraaviin, ja pääsimme ensimmäiseen veneeseen.

Kiviniemi-Jero 18-30km

Terävästi pomppasin rantaan pitäen reippaan tahdin yllä. Join mukin vettä, ja jatkoin juoksua. Nyt oli Sädemiehen antauduttava ureoimaan. Pidin lyhyen tieosuuden verran itselleni helppoa vauhtia. Reiman taisi jo huolestua, että näinkö kovaa aion mennä. Hiimailin kuitenkin metsään päästyä, ja Kaitsu sai kiinni. Näillä seuduin otin myös ensimmäisen kahdesta suolatabletistani. Se friskasi huomattavasti.

Hovimestarihan se sieltä tuli selkä edellä vastaan. Kuuleman mukaan oli nesteytys epäonnistunut pahemman kerran. Hetken mukanamme roikkui, sitten tuli nouto. Reiden lähentäjät alkoivat muistutella kireydestään. Jutut vähenivät muutenkin. Keskittyminen oli enimmäkseen polussa.

Vaeltajia oli edellisiin vuosiin verrattuna reippaanlaisesti. Varsinkin tällä pätkällä. Ryläyksen laavun tietämille, inhoamallani pitkospuuosuudella, lensin perinteisesti perseelleni. Siinä ei mennyt kuin tovi noustessa, mutta Reiman pääsi hyvinkin sen 50 metrin päähän. Olo ja voimat olivat kuitenkin hyvät, joten tiesin saavuttavani hänet uudelleen. Näin kävikin, ja hetkessä olimme Jeron tieosuudella. Veikkaisin, että oli helpoin Ryläyksen pätkä ikinä.

Jero-Rantatie 31-40km

Jeron jälkeen meni nelisen kilometriä siihen, kun se kuuluisa puristava tunne iskeytyi toden teolla pitkiin lähentäjiin. Alamäet ja tasaiset ei mitään ongelmaa, mutta pienikin ylämäki teki etenemisestä tuskaa. Toivoin, että jäisi vain lyhytaikaiseksi. Reiman kuitenkin meni menojaan. Huusinkin hälle, että "anna mennä vaan!" Ei tainnut kuitenkaan enää kuulla. Toivoin tielle pääsyn tällä kertaa helpottavan tuskaa.

Juoma-asemalla huitaisin vesimukin naamaani ja kaivoin kofeiinia sisältävän nestegeelin repusta. Se oli totaalisen järkyttävää kamaa. Se tehosi, mutta hyvää ei ollut. Tie kulki kohtuullisesti. Näin Sädemiehen keltaiset trikoot edessäni, noin sadan metrin päässä. Paljon siellä oli muitakin vaeltajia. Mike sieltä raahusti ohi. Ylöspäin ei ollut jakoja. Onneksi alkoi se ruohikkoinen alamäkiosuus. Pysyin siinä ihan mukavasti Miken kannassa.

Rantatie on edelleen koko reitin paskamaisin osuus. Soraa ja pitkiä suoria. Ei toimi. Tällä tiellä kävelin ensimmäisen kerran. Oli pakko. Kipu oli sen verran tuhoava. Pirullista sinänsä, ettei sellaista energian loppumisen tunnetta ollut ollenkaan. Etukäteen heikoilta tuntuneet pitkät lähentäjät vain olivat tulleet tiensä päähän. Odotin lyhyttä pyrähdystä laskettelurinteessä. Sieltä se tuli. Itseäni tuo lenkki inspiroi. Ylämäki on raskas kyllä, mutta alamäki tuo toivottua vaihtelua soratien jumitukseen.

Tahkosin jonkun kanssajuoksijan kanssa sijoitusta vaihdellen. Hänen jalkansa esti alamäen juoksemisen, omani ei kestänyt ylämäkeä. Rantatielle palatessa olo oli aika mukava. Tiesin, ettei ennätykseen tultaisi. Kohtuulliseen suoritukseen kuitenkin.

Satama-Maali 41-43km

Minua pelotti tuon hepun ylämäkivoimat. Riskillä ajattelin luukuttaa tien alamäen kovaa. Vauhti olikin Garminin mukaan 3.40/km. Ihmiset kannustivat jatkamaan samalla vauhdilla lopun mäkiosuuden. Paskanmarjat. Jaksoin kyllä taistella kipua vastaan mäen puoliväliin, mutta sitten nivusista vain loppui potku. Juoksin loivemmat osat, mutta jyrkkiin ei pystynyt.

Viimeiset tappotöppyrät ei taittuneet mitenkään. Mietin mielessäni kuinka helvetin hiljaa ihminen voi kävellä. Sisäreisiin sattui niin paljon, että oikeasti meinasi taju lähteä. Energiaa oli edelleen ihan hyvin. Ketutus ja kipu muodostivat sellaisen duon, että kannustajien kuvista voi kukin lukea tunteet. Tosin ilman lopun kannustusta ei olisi tullut edes sitä 20 metrin raivokiriä, joka nyt tuli. Fincken sanojen mukaan katse oli aika zombimainen. Maalissa ajassa 4:33.21. Sijoitus 16. Keskivertosuoritus. Ei tyydytä.

Orastavaa tuskaa. @AP Kaivosaari

Ilon kautta. @Tuukka Turkka

Juoksun jälkeen

Andy numerolappu rinnassa. @AP Kaivosaari

Tällä kertaa ei ollut heikko olo. Tokihan se paha olo pysähtymisestä tulee, mutta ruoka maistui ja otin väkisin banaanin, cokista, myslipatukan ja mustikkasoppaa. Siitä saunaan ja syömään. SP oli voittanut aivan järkyttävällä vauhdilla. Ei vaan pysty ymmärtämään. Tosin vielä vähemmän ymmärrän ultraajia. Ja kaikkein vähiten Auvista, joka sunnuntaina jo ultran jälkeen laittoi kuvia maastopyörälenkiltä. Tietty.

Ehkä kuitenkin omassa juoksussa olisi jotain pitänyt tehdä toisin. Mielestäni lähteä kovempaa. Jalat olisivat krampanneet kuitenkin, mutta aika olisi ollut parempi. Ehkä aamulla pitäisi syödä ihan ruokaa, ettei tarvitsisi geelejä - varsinkaan pahoja - kiskoa noin paljon. No, ei voi mitään. Ensi vuonna luulen osallstuvani Lidingön 3-kympille. Vaaroilla ehkä katsojana.

Kiitokset

Kotiporukoille, Finskelle spekuloinnista, Ranelle sisäreisien elvytysyrityksestä, Reimanille hyvästä seurasta siihen asti kuin se kesti ja Karsulle kisasta.