Rossenrollia.

Tämän hetkisestä musiikista mielipidettä tulee nyt.

Aamuisin meillä toimistolla soi usein Radio Rock. Korporaatio on sopivaa lässytystä aamukahvin polttamille korville. Niin kutsutun asian välissä soiva musiikki on vain kovin kehnoa. Tässäpä sahatuimpien listaa:

BÄNDIT, JOTKA TOSISSAAN YRITETÄÄN PILATA:

Megadeth - Public Enemy No. 1 - Alkaa tämä kappale olla nimensä veroinen.

Michael Monroe - All You Need - Oisko soinut vähän liikaa? Levyn paskin biisi pilattu täysin.

KESKITEMPOPASKAA:

Trivium - Built To Fall - Koko Trivium on aika hirveää. Tätä samaa Sparzanza/Battle Beast osastoa.

Hardcore Superstar - We Don't Need A Cure - Aivan hirveä jollotus. Onhan bändin nimikin jo niin paska, ettei parempaa voi odottaakaan.

Nickelback - When We Stand Together - Orkesteri on kaikissa ilmentymismuodoissaan 95% paskaa. Ei tämä sitä paranna pätkääkään.

3 Doors Down - Believer - Paskapunkkia ärsyttävän epävireisesti

KAIKKI NAISHEVI KUULOSTAA SAMALTA:

Nämä nyt on järjestään aivan hirveitä kaikki. Holopainen tekee mielettömän rock-oopperan, jota ei kyllä muutenkaan jaksaisi kauaa kuunnella. Mahtipontisuus ja eeppisyys menee laitojen yli, että heilahtaa. Sitä jotenkin odottaa, että laulu kun alkaa, niin vähintään tukka nousee pystyyn. Sitten Anette avaa suunsa. On kuin Idolsiin vuoden mietinnän jälkeen päässyt 16v teini alkaisi hoilottamaan. Jos on sanat tätä maailmaa suurempia, niin soisi sen laulajan äänenkin olevan. Hietala pitäisi lauluun pistää. Nightwishin naislauluidea kaatuisi, mutta ehkä on aikakin. On tuo naismetalli nyt kuultu jo. Vaikka se Battle Beast onkin kammotus, on laulajaeukolla pikkuisen enemmän potkua.

Evanescence - What You Want

Within Temptation - Shot In The Dark

Nightwish - Storytime

------ 

Olen yleensäkin hyvin kriittinen musiikin suhteen. Isältä perittyä osin, mutta pitkä soittoharrastus lisää  valtavirtavastaisuutta. Korvat ovat ehdollistuneet aikanaan erottelemaan kaikki soittimet toisistaan. Joku harrastamaton ei välttämättä kuule bassolinjaa vaikka yrittäisi. Nuorena power-metalli nörttinä oli tärkeää vain se, kuinka korkealla laulaja pääsee ja miten nopea on kitaristi. Nykyisin pystyy jo kuuntelemaan kokonaisuutta.

Tämän päivän soittolistakulttuuri sanelee ehdot musiikin tuottamiselle. Mielestäni juuri raskaampi musiikki kärsii tästä eniten. Pop- ja hiphop-musiikissa on edelleen aika oivaltavia tuotoksia. Raskas rock/hevi on vaan niin perkeleen tasapaksua. Anteeksi, perkele on liian ronskisti sanottu - perhanan tasapaksua.

Nykyisin tuottajien seinillä on kaiketi seuraavat säännöt:

• Tempo ei saa ylittää 140bpm.
• Tee kitarasäröstä niin tasapaksu, ettei se vaan häiritse ketään.
• Ota biiseistä koukut pois. Näin voidaan suoltaa enemmän uusia biisejä, kun ihmiset kyllästyy nopeasti.
• Sanoitukset voivat olla seksistisiä, mutta vain niin, että pitkät kalsarit pysyvät jalassa. Ne voivat kertoa myös viinasta, mutta korkeintaan laadukkaasta konjakista. Autotkin on sallittuja Toyota Yarikseen asti. 

Täytyy kehua Tohoa hieman. Mies, joka ei soittamisesta ymmärrä mitään, pystyy kiitettävästi analysoimaan musiikkialaa. Hänenkin mielestään nykyinen hevi on "liian turvallista." Juuri näin. Ei ole nykyään sirkkelinteriä haaroissa, eikä Slipknotin pelletkään pysty enää järkyttämään biisien kuulostaessa huonolta Bon Jovilta. Voice of Finlandissa Monroe ottaa vaan ne laulajat, jotka on äänen perusteella juoneet tarpeeksi viskiä.

MUSIIKKIA, JOKA USEIN MUILLE TOIMII, MUTTEI MINULLE:

Hurriganes - En vaan jaksa. Taitavia olivat Remua lukuunottamatta.

Amorphis (uusi) - Koskisen lähdön jälkeen ei ole iskenyt. Joutsen on hyvä laulaja, mutta silti ei.

Kotiteollisuus - Vanhoista menee osa biiseistä. Keikat toki ovat hyvää viihdettä.

In Flames - Ei ole toiminut sitten koskaan.

Rammstein - Samaa junttaa parikytä vuotta. Kiitos ei.

Bullet For My Valentine & Disturbed - Ei ei ei...

Volbeat - Hirveintä paskaa radiosta. Ja mistä vaan.

Ramones - En vaan jaksa noin huonoa soittoa. Livenä vois mennä. On vaan aika karsinut pari soittajaa...

MUSIIKKIA, JOKA TOIMII MINULLE, MUTTEI VÄLTTÄMÄTTÄ MUILLE:

For The Imperiumin pojat

For The Imperium - Jotain uutta. Raskaampi versio Faith No Moresta. Tyylilajien sekoitusta ja rohkeita kokeiluja. Ja tuloo Suomesta!

The Dear Hunter - Casey Crescenzon mielettömän sävellystaidon konkretisoija. On valikoimaa raskaasta hevistä progeen ja ambient-hiimailusta kantrimusiikkiin.

Mastodon - Harvoja bändejä, joiden uusin levy on paras tuotos. Hyvää stoner-meininkiä.

Queens Of The Stone Age - Tuomoa lainaten: "Viimeinen bändi, joka on tehnyt jotain oikeasti uutta."

Nerve End - Devin Townsendin oppipojat suoraan Joensuusta. Vähän lisää koukkuja biiseihin, niin bändi menee maailmalle.

Justice - Ihan eri pään musiikkia. On vaan saakelin hienot soundit. Allukin tykkää.

Sólstafir - Islannista. Viikinkiä.

Pepe Deluxe - Suomen ammattitaitoisimpia bändejä. Levyn teko venyi 2 vuotta siksi, että odoteltiin jotain soitinta. Bändi varmasti tietää, mitä haluaa.

------

Näin ihan juoksun sivusta. Ja syy siihen on flunssa. Taas! Tammikuu on ollut kovin repaleinen. Ei hyvä. Viikon päästä on hallikisat Joensuussa. Tarkoitus oli toimitsemisen välissä juosta 800m. Tarkastellaan, mihin flunssa kunnon vie. Onneksi muuten on lämmin ja kiva keli.