Nousepas nyt siitä sohvalta! Ei jaksa. Väittelen itseni kanssa. Pitäisi lähteä verryttelemään. Tai pienelle lenkille. Illalla on tonnivitonen. Alavuden kentällä. Paska matka. Teron kyllä yritän voittaa. Tai se pitää voittaa.
- Nouses jo siitä! Koko päivää vaan maata!
- Illalla on kisa.
- Siitä ei tule mitään vaan makaamalla. Pikkuusen pitää ryhdistäytyä!
- Joo joo. Kohta. Kyllä minä Teron voitan.
- Noinkohan...
- Ei se oikeesti ole niin nopee. Se on vaan rohkea.
- Voisit sinäkin olla.
- Se on useimmiten tyhmää.
- Rodalkin sanoi, että veti alusta asti ja joskus sitten jaksoi loppuun asti.
- Tyhmä taktiikka.
- Voitti se olympiakultaa.
---
Kaikki on pakattu. On puolipilvistä, mutta aika lämmin. Isällä taas kestää. Oon istunut autossa jo kauan.
- Ai, sää oot jo täällä?
- Ollu jo kauan...
- Olisit sanonu!
- Mennään jo. Ookko sää ajanotos?
- Joo. Niinku aina. Kerranhan Arvo otti...
- Oot kertonut sata kertaa!
- En kai?
- Kyllä. En jaksa kuunnella.
- Ollaan sitte hiljaa! Laita Järviradio! Ei tuota rähinää jaksa.
Tullaan kentän parkkiin. Siihen ajetaan aina jotenkin niin, että auton keula on ruusunmarjapuskassa. Minä menen pukuhuoneeseen. Isä jää juttelemaan Timon ja Veli-Matin kanssa.
Esa on pukuhuoneessa ja Tero tulee huoneeseen.
- No niin, Alavuren poijjat! Kohta sitte juostahan!
- Ainakin yritetään.
- Ehkä minä ohitan teidät viimesesssä kaarteessa?
- Tuskinpa.
- Eiköhä lähretä verryttelemähän!
Verrytellään kolmestaan. Mennään lopuksi Teron kanssa käymään kuuluttamoon. Arto on siellä. Sieltä otetaan Teron kanssa viimeinen avausveto, joka on kyllä ihan maksimi. Teron kanssa tasapäin tullaan suoran päähän. Kumpikaan ei juuri enää puhu. Taistelu on mielien välistä. Tero ärsyttää. Nuorempi ja jotenkin rujo jätkä tulee ja pärjää hyvin, vaikkei ole edes treenannut. Se on kuitenkin ihan hyvä tyyppi.
---
Verkattu on. Vessassa on käyty. Piikkarit on laitettu. Juoksen aukkareita takasuoralla. Väärään suuntaan. En osaa juosta niitä jotenkin rennosti ja kovaa. Ne on väkinäisiä. Pakotettuja. Kävelen muka rennosti suoran päähän ja otan uuden aukaisuvedon. Ihan yhtä jäykkä sekin. Saatana.
Pilli soi. Otan takin pois. Ja tuulihousut. Ne onkin tärkeät tällaisessa 22 asteen lämmössä. Nauhat on kolminkertaisesti solmittu. Shortsit ei ole solmittu.
Kaitsu laittaa meidät järjestykseen ja viivalle. Jännittää. Mutta en meinaa jäädä Teron selästä yhtään. En senttiäkään.
PAM. Tonnivitonen on ok, kun selviää ekan 500m. Tero menee kärkeen. Esa siihen perään. Haluaisin, että juostais kovempaa, mutta en halua itse vetää. En uskalla. Pelkään hyytymistä.
Esa menee viimeisellä kierroksella menojaan. Tero kangistuu edellä, mutta ei ole herkkua minullakaan. Mutta en jää kyllä senttiäkään. En perkele.
Ennen loppusuoraa tulen Teron rinnalle. Tuntuu aivan hirveälle. Hapot jyllää ihan jokaisessa solussa. Mutta en aio hävitä tätä! Tuntuu, että yleisö mylvii, mutta eihän sitä ole. Juostaan rinta rinnan maaliviivalle. Ei ole tietoa kumpi voittaa.
Pakko on heittäytyä maahan selälleen. En tunne käsiäni. Tero kävelee jonnekin kaarteeseen.
- Poijillaha oli kunnon kirikisa!
- Kumpi oli ensin?
- Ei pysty sanomaan. Aivan samoja käsiaikoja. Pitää orottaa maalikameraa.
Minä voitin. Aika ei ollut kova, mutta kisa oli tiukka. Voitin Teron. Se on tärkeintä.
---
Teron kanssa sitä on pari kertaa otettu yhteen. Tuo on niitä tiukimpia, vaikkei tuossa vauhti mikään maaginen ollut. Ihan kyttäilyä. Muistelen tuon kuitenkin Teroa kismittäneen.
Noissa kisoissa Peräseinäjoen pojat juoksi ruotsalaisviestin piirinennätyksen. Vesisateessa. Se on ihan hyvä suoritus vieläkin.
Tuo oli vielä aikoja, kun maalikamerakuva otettiin filmille ja sitä piti kehittää. Ei ollut ihan live-tuloksia, vaan kisoissa kesti ja kesti. Vaikka Alavuden urheilukenttä on yksi nostalgisimmista, niin on siellä vietetty myös monta kuolettavan tylsää iltaa isää odotellen.
