Vaarojen Maraton 2011 - Osa 2.

6-10km

Toomio:

Jauholanvaaran suuntaan kaarrettiin samalla erotuksella, vajaata parisataa metriä kärkijoukon perässä. Lopulta neljänneksi juossut Antti Lepistö iskeytyi kantaan. Hetken kuluttua saimme kiinni alkuvauhdista vastanneen neon-vihreän miehen. Tuntui olevan eväät loppumaisillaan vaikka alle 10km oli takana. Jauholanvaaran päällä mies lopulta ohitettiin. Lepistö siirtyi vauhtimieheksi ja vauhti jopa kiihtyi maaston teknisyydestä huolimatta. Siinä yleisesti höpöteltiin ja ohiteltiin duon kilpailijoita. Saattoi olla kyllä ihan marankin menijöitä. Mistä noista tietää…

Kilsavauhdit: 4.16 – 6.27 – 6.03 – 5.14 – 5.54


Härvääjä:

Siinä tiepätkällä ennen metsään kääntymistä sai aika hyvän kuvan

muodostui. Menin suunnilleen samaa kyytiä jonkun naispuoleisen kanssajuoksijoiden matkavauhdista ja joitakin porukoita siinä juoksijan kanssa, ja kävi ilmi että kyseinen hahmo oli taivaltamassa ensimmäistä maratoniaan. Ennakkoluuloton reittivalinta kyllä ja pakko myöntää että kävi mielessä että saattaapi kanttaus odottaa (olin kovin väärässä). Herajärven kierroksen Pielisen puoleinen osa on enimmäkseen ihan helppokulkuista polkua eikä tiukkoja nousuja ole kuin muutama. Siinä mentiin vaihtelevassa porukassa suht koht maltillista kyytiä,mutta ihan hyvällä rytmillä ja juoksu tuntui hyvältä. Kellään takaa tulevalla ei tainnut olla niin kovia menohaluja, että olisi tällä pätkällä ohittanut, joku selkä siinä taisi tulla vastaan. Vaihdettiin tämän suunnistajanaisen kanssa muutamia ajatuksia siinä matkan varrella, kovasti kyseli että mitä tuleman pitää ja koitin vähän viimevuotisten mielikuvien perusteella kertoilla Ryläyksen miellyttävyydestä. Ensimmäiseen kymppiin tuhraantui aikaa reilut 61 minuuttia, joka on tuohon maastoon ihan liikaa mutta sillä lailla linjassa kisasuunnitelman kanssa, että alkuvauhti oli tarkoitus pitää maltillisena.

11-15km

Toomio: 

Miehissä etenimme Herajärven itäistä puolta. Pieni aavistus hiipi mieleen, että tulikohan sitä sittenkin lähdettyä liian kovaa. Jaloissa oli väsymisen merkkejä ja polku oli osittain kovin mutainen. Pitkospuut olivat heikossa kunnossa, ja näin oli lähes koko reitin mitalta. Aivoissa kiersi vielä sen verran verta, että uskalsin jättäytyä Lepistöstä pikkuisen. Annoin askeleen hiukan rentoutua ja passailin ennen Ryläyksen tuskia.

Kilsavauhdit: 4.44 – 4.47 – 5.04 – 4.53 – 5.26


VIDEOLINKKI

Härvääjä:

Tämäkin pätkä meni vielä aika kevyesti. Jokunen juoksija tuli selkä edellä vastaan laskussa ja vähän sen jälkeen joku tuli takaakin saman  Tämäkin pätkä meni vielä aika kevyesti. Jokunen juoksija tuli selkä  letkaan niin että Lakkalan kohdilla samassa nipussa oli puolenkymmentä  juoksijaa. Samoilla paikkeilla heitin yhden numerolappua kiinni  pitävistä hakaneuloista menemään, kun se oli auennut ja tökkäsi  ikävästi mahaan. Näillä main meno muistutti jo ihan oikeaa  maastojuoksua ja polku oli paikoin tosi märkää mutavelliä. Pudonneet  lehdet naamioivat ovelasti kiviä ja juuria niin että askelta sai kyllä  koko ajan varoa. Jotenkin Kiviniemeen tullessa tätä mutaa riitti eniten.

16 – 20km

Toomio:

Lakkalan tilalta Kiviniemen ylitykseen voimat alkoivat palailla. Oli vahva usko siihen, että jalat jaksavat ja vauhti pysyy. Leppäs-Jaskasta ei ollut tietoakaan, eikä Raivosaari tai Turkka kummitellut taustapeilissä. Kiviniemen vesistöylityksessä kävin keskustelua miehen kanssa, joka sanoi keskeyttävänsä. Vanha Kettu Vartiainen seisoi vastarannalla huutaen: ”Fincke on 4min edellä!” Tuumasin mielessäni, että: ”Ei perkele ole vielä sen kauempana…” Kysyin Vartiaiselta myös kyytiä Joensuuhun. Luvattiin. Eli iltakin oli turvattu.

Kiviniemen pihalla jätin huollot väliin saavuttaen Lepistön uudelleen. Ensikertalaiseksi Lepistö eteni vauhdikkaasti. Sen verran mukavaa vetoapua olin mieheltä saanut, että päätin varoittaa Kolinvaaran petollisesta noususta. Mies näytti peukkua ja paineli menojaan. Lähestyttiin mielestäni reitin ikävimpiä vaiheita. Todennäköisesti juuri Kriikkula hivuttautui kantaani.

Kilsavauhdit: 5.42 – 5.43 – 5.53 – 5.52 – 6.24

Härvääjä:

Kiviniemeen tullessa käväisi mielessä, että tuleekohan ruuhka vesistönylitykseen, kun edellä menevien selkiä alkoi vilkkua vähän matkan päässä. Pelko osoittautui turhaksi. Ainoa kommellus vesistönylityksessä sattui, kun vene jäi hetkeksi jumiin karille ja osa porukasta luikki tietysti menojaan sillä välin. Samassa veneessä ollut porukka (minä, suunnistajaneitonen ja joku iisalmelaishemmo) jatkoi letkana Kolinvaaraa ylös. Vesipisteellä en pysähtynyt sen kummemmin, ryystin vettä repusta veneessä nautitun geelin päälle. Koitin Kolinvaaran nousussa ajatella vielä edessä olevaa Ryläystä ja himmailin vauhtia kävelyksi, vaikka oikeastaan olisi tehnyt mieli juosta ja pysyä letkassa. Sama porukka kyllä oli taas kasassa kun 20 km merkille tultiin. 11-20 km- väli tuli päälle 72 minuuttiin, eli hipi hiljaa.

21-25km

Toomio:

Päästyäni hetkeksi Heraniemen tielle, ja siitä kohti Ryläystä vievälle tielle keskittyminen petti hetkeksi. Ensiksikin tie Ryläykselle päin oli peitetty uudella hiekalla ja soralla. Sepä olikin mannaa jaloille. Tosin puuron muodossa. Ennen pitkää nousua oli tehty hakkuuhommia. Maisemat olivat muuttuneet. Kaivelin siinä repusta geelejä ja yhtäkkiä huomasin olevani mökin pihassa, josta ei ollut tietä minnekään. Mitä helvettiä? No helvettiä! Täyskäännös ja takaisinpäin. Hetkessä olinkin takaisin reitillä. Hyvin se oli merkattu. Merkkausnauhat ja viitat. Geelien kaivelu vei huomiontikykyä ja näin tapahtui tuo virhe. Uskoin pummin olevan puolen minuutin luokkaa. GPS-viivan ja kartan kun tutkin, niin pummin kestoksi tuli 3 minuuttia. Jumalauta, KOLME minuuttia!?! On se nyt aika paljon. 570m tuli ylimääräistä juoksua oman kepsin mukaan. No, oma moka ja muutama sijoitus.

Omasta mielestä olen hiukan kehittynyt alamäkijuoksussa. Tästä kuuluu kiitos suunnistajille. Jonkun verran olen heidän perässä juossut ja varmaan on myös luottoa kenkien pitoon tullut lisää. Eteneminen ei siis aivan kävelyksi mennyt missään vaiheessa. Melkoisen yksin sain edetä. Lepistö meni menojaan ja takana ei näkynyt ketään.

Kilsavauhdit: 6.27 – 5.48 – 6.30 – 8.20 – 6.40

Härvääjä:

Ensimmäiset väsymisen merkit jaloissa. Tuumailin että passailu edellisen nyppylän ylityksessä ei tainnut auttaa ja edellä paineleva suunnistajatyttö alkoi mennä menojaan. En edes yrittänyt pysyä peesissä kun tiesin mitä on tulossa ja jalat eivät antaneet aihetta kiristää vauhtia. Tiukimmat nousut menin kävellen enkä muutenkaan yrittänyt pitää vauhtia kun jalat eivät antaneet siihen aihetta. Manailin mielessäni että ensi vuodeksi pieni voimaharjoittelu voisi olla paikallaan. Jokunen ukko tässä lappoi ohi, enkä koittanut peesata vaan mennä vaan jotain vauhtia eteenpäin.

26-30km

Toomio:

Himpun verran ennen Ryläyksen laavua takaa alkoi kuulua ääntä. Kuului ainakin lause: ”Tuohan on Pyylampi.” Katsoin taakse arvaten Leppäsen tai Raivosaaren saavuttavan. Mutta ei. Siellä olivat Hernelahti ja Rantala. Olin luullut, että Hernelahti on kärkiporukassa. Rantalan en uskonut saapuvan maaliin alle viiden tunnin. Olin väärässä. Olin tyytyväinen, sillä taktiikkani oli joltain osin onnistunut. Alku ja helpot kohdat kovaa, ja välimatka Jaakkoon riittävän suureksi. Uskallus ei riittänyt Hernelahden ja Rantalan polkuvauhtiin, joten miehet menivät menojaan.

Saattoi olla jälleen Kriikkula, joka jatkoi vauhdissani. Pitkospuut eivät kulkeneet ja kiertelinkin niitä mahdollisuuksien mukaan. Jerontielle saavuttiin hyvissä voimissa. Jaksamista olisi ollut vaikka minkä verran. Entuudestaan tiesin, etteivät pohkeet ja sisäreidet kestä kovaa vauhdinnostoa tiellä. Ja kuin käskystä nivusalueella alkoikin olla krampin esiasteita.

Kilsavauhdit: 7.08 – 8.20 – 8.45 – 7.06 – 7.02

Härvääjä:

Viime vuodelta tutuksi tullut ilmiö, etureisissä poltteleva helvetin tuleen verrattavissa oleva vihlonta alkoi riivata. On tämä vaan perkeleenmoinen pätkä. Koitin tulla jyrkimpiä laskuja nilkkoja rikkomatta ja juostavammat pätkät jotenkin hölkäten ja tässä taas vakiintui muutaman juoksijan letka. Hetkeksi tultiin tielle, ja yllättäen juoksu kulki hetken selittämättömän hyvin. Seuraava polkupätkä ennen juottopaikkaa oli taas takkuisempaa, mutta pystyin kumminkin juoksemaan pääosin ja tunsin pientä voitonriemua, sillävuosi sitten kanttasin näillä main ja jalat lakkasivat toimimasta. Nyt tuntui siltä, että energiat on hyvät ja koneessa olisi vielä tehoja vaikka miten, mutta jalat aiheuttivat pientä huolta. Etureidet tuntuivat naurettavan jumisilta ja muutenkin erästä bloggaavaa wannabe-maratoonaria lainatakseni tuntui siltä että kapulat olisivat vähintään väärin päin hanurissa kiinni. Katselin kelloa ja mietin, että viiden tunnin alitus vaatisi viimeisen kympin juoksemista reippaasti kokonaan. Muuten onnistuisi, mutta mites ne nousut? Kolmannen kympin aika 1h25min kertoo aika karulla tavalla missä kohtaa peli 5 tunnin rajaa vastaan hävittiin.