Juoksutarinoita 92. Petten ja Teron kanssa Kuortanehallilla (18.1.1998)

Äiti on sairaslomalla. Kai se saa jotain hoitoja. Kotona se kuitenkin pääasiassa on. Siinä on se hyvä puoli, että se tekee aamupalaa.

Sulkavankylän urheilutalolla pelaavat sählyä. Meinasin mennä sinne, vaikka illalla on Kuortanehallivuoro. Hyvin siitä ehtii.

- Onkohan tuas ny oikeen järkiä?

- Miten niin?

- Sullon vetoja tänään, niin sitte mennä jäätymään sählyyn ja vielä mopolla. Turhaa väsyttää lihakset.

- Ei ne siitä väsy. Se on niin pieni se salikin.

- Menöö vielä nilikat.

- Pöh!

- Tohlolta vaikuttaa...

Tohlolta. Jumalauta. Minähän liikun. Urheilen. Mitä tohloa siitä olis? Kyllä isä ei ymmärrä mistään mitään. 

Ajelen mopolla urheilutalolle. Siellä ei äärettömän lämmin ole, eikä ole kyllä pihallakaan. Mulla on vähän paska maila ja se ei kyllä tuosta pakkasesta tykkää. 

Hannu, V-P ja Esko siellä jo on. Ja Mikko. Samu, Markku ja Manu vissiin tulee pian. Lattia on liukas. Siellä on ollut tanssit ja perunajauhoja on kylvetty lattiaan. Ärsyttää salissa sen sivuseinän tolpatkin. Ei ole seinän kautta syötöille mahdollisuutta. 

Pelaillaan pari tuntia. Kuuma on ja lopulta Velin kanssa vääntäessäni saan ProStickini paskaksi. Ruts vaan, saatana! 

---

Isä vie Vesitorninmäelle. Petterin kyydillä mennään kolmestaan Kuortaneelle. Vesitorninmäki on ihan mukavaa aluetta, mutta Kaarti sinne mennessä jotenkin pirun ankeaa. Ei puita. Vain väsyneitä rivitaloja. Ihmisillä on varmasti vain tylsiä elämiä.

- Noh, mää tuun sitte kahreksan mais hakemahan.

- Joo...

- Koita ny sitte pysyä peräs!

- Joo joo!

Eihän se nyt kisa ole.

Soitan ovikelloa. Tero tulee avaamaan.

- Morjens!

- Moro. Mikä aikataulu? Otanko kengät pois?

- Eiköhän mennä! Petteri tulee pelkissä boksereissa Teron taakse.

- Eli otan...

- HOHOOOHOHO!

Tero nauraa mielipuolisesti. On se kyllä vähän hullu. Sellainen elokuvien täyskahjo.

Pojat pakkaavat. Minä jutustelen Eskon kanssa. Esko oli minun yläasteen ruotsin opettaja. Rauhallinen tennismies. 

Vihdoin ollaan valmiina hyppäämään Petten autoon. Valkoinen Corolla on iskuvalmiina Kuortaneen matkaan. Billy Idol soi. Autossa haisee Toyotalle. Niissä on ominaistuoksu. Mukava mennä, mutta toisaalta vedot myös vähän kauhistuttavat. Huominen koulupäivä ärsyttää. 

---

Käydään pihalla verkalla ja mennään päätypukkariin. En ikinä mene siihen toiseen. Hallissa on muitakin alavutelaisia ja lisäksi Eduard Hämäläinen on hyppäämässä korkeutta. Tartan tuoksuu. 

On vuoden eka ratatreeni. Aika kevyt ja lenkkareilla. Ettei jalat hajoa. Kaarteet ovat alhaalla. Ensin tonni, vedetään vuorovedolla noin 300m per jätkä. 3.03. Hölkätään 600 metriä. Vuorossa 400 metriä. 68 sekkaa. Hölkkää 400 metriä ja lopuksi 200 metriä 29 sekuntiin. 

- Olipa helppo! 

- Aika löysä. Olisko jopa liian löysä? 

- Ei. Se piti pitää tosi helppona. Sitten ois vielä kymppi kertaa satku. 

- Juostaanko se kierroksella vai suoralla? 

- Mennään kierroksella ja satasen hölkkäpalautus. 

- Ja taas vuorovedolla? 

- Joo. Tero voi vetää viimesen munasillaan. 

- HOHOHOOOHOHOO! 

- Ootte sairaita... 

Viimeinen veto on tietysti kisa. Petteri voittaa, minä vähän ennen Teroa. Loppuverkka hallissa ja sitten kahviossa Hart-Sport ja kreemimunkki. Kenossa vitosen kimppa. 

---

ProStick eli nykyinen Fat Pipe. ProStick Spider oli vihreänmusta maila, jossa oli hämähäkinseittikuviointi. Ihan hyvä maila, mutta ei mikään ääretön. Aika painava. 

Tero ja Pette olivat niitä harvoja hulluja, jotka juoksivat. Pette aloitti aika myöhään, ehkä lukiossa vasta. Sitä ennen pelasi sulkapalloa. Omien sanojensa mukaan siihen asti ryyppäsi ja kessutteli, mutta vaikea sanoa, mikä on totta. Sen verran kaheli veljespari on kyseessä, että reissuista on väkisin tullut ikimuistoisia. 

Muistelisin, että Petterillä oli valkoinen Corolla, mutta voin olla väärässäkin. Yleensä ihmisten entisissä autoissa en. Poikien isällä oli kutenkin taatusti Primera. Siitä olen varma. 

Kuortaneella vietetään vielä monet tarinat, mutta hallin tuoksu on yksi niistä lapsuuden ja nuoruuden tuoksuista. Hieno ja vauhdinsekainen, mutta samalla niin ahdistava, tunkkainen ja tuskainen. 

Edelleen muuten puhutaan päällysteissä Tartanista, vailla sitä se ollut 1960-1970-luvulla. Sen jälkeen tuli alkuperäinen Mondo, Novotan ja Spurtan 1980-luvulla. Ysärillä sitten Polytan ja Rekortan, jota muuten on eniten Suomen kentillä. Samaan aikaan alkoi maailmalla yleistyä Mondon uusi versio, jota nykyisin lienee eniten uusien kenttien päällysteenä. Minun lapsuudessa tosin oli vielä useita tiilimurska- ja kivituhkaratojakin. Jossain jopa kumiasfaltti. 

Eduard treenasi Kuortaneella. Asui myös. Mies siirtyi edustamaan Suomea tultuaan hajonneesta Neuvostoliitosta IVY:n edustamisen kautta lopulta Suomeen. Hyvin itäpainotteinen treenaustapa. Eli pirusti juoksua ja liian vähän heittolajeja. Päälle vielä sopivasti tupakkaa. "Eetu" ja isänsä Pavel oli yleinen näky Kuortaneella vielä kauan.

Juoksutarinoita 91. Vuosi 1997

Koulu kiinnosti kovin vähän. Tai oikeastaan tietyt aineet kiinnostivat, mutta ei mitään läksyjä kyllä omaehtoisesti tullut tehtyä. Hankalat tai tylsät tunnit perusteltiin itsellemme jollain tekosyyllä mieluummin lintsattaviksi. Tylsyyden kestäminen oli minimissään, kavereiden tärkeys maksimissaan.

Seurasin urheilua kuin hullu. Enemmän kuin koskaan. Siksi tuolta ajalta muistaakin paljon. NHL-joukkueet ovat hyvin muistissa. Junnut ihmetteleekin, miksi ääneen aina mietin, onko joku pelaaja sen ja sen poika tai "miks joku Yzerman managerina on niin ihmeellistä?".

Sain jo melko vapaasti päättää menemisiäni. Tai ehkä en saanut, mutta en kyllä lupia paljon kysellytkään. Tottahan tytöt kiinnostivat. Kuitenkin ne oman lukion tytöt oli jotenkin liian tuttuja. Piiri oli liian pieni. Jos olisi kysynyt jotain treffeille, niin riski pakeista ja kasvojen menetyksestä olisi ollut liian suuri. Kun ei juonutkaan mitään, niin ei tullut sitten edes vahingossa mihinkään lähikontaktiin mentyä. Tytöt olivat kavereita. Kauniita toki, mutta enemmän kavereita. 

Se, mikä tuolloin iski toden teolla oli musiikki. Löysin raskaamman musiikin ja uskalsin jättää teknon. Kuuntelin kaikkea mahdollista kirjaston kattavasta valikoimasta ja musiikkitietous karttui. Kehun itseäni pohjalaiseksi liian vähän, mutta musiikkivisoissa minulle on kyllä hankala pärjätä. Genrestä riippumatta. Se on jäänyt ruotsia paremmin päähän. 

Juoksussa tulin vaiheeseen, että oli oikeasti omaakin motivaatiota treeneihin. Ei pelkästään käskettyä. Pääsin ensimmäistä kertaa SM-maastoihin. Tuon kerran jälkeen onkin sitten pari kertaa tullut käytyä. Vaikka todellisuudessa olen aika huono maastojuoksija, on se tapahtumana vuoden urheilullisia kohokohtia. Jotkut katsovat mäkiviikon, minä SM-maastot. Katson minä kyllä mäkiviikonkin...

Tutustuin taas urheiluvammoihin. Monet sanovat, että urheilu kasvattaa. Minä sanoisin, että urheiluvammat kasvattavat. Vammat kasvattavat pettymyksensietoa, mutta myös uskoa siihen, että kaiken paskankin takana saattaa olla jotain hyvää. Toisaalta se, kun joku kertoo, että näitä voit tehdä ja kunnossa se on suunnilleen tällaisen ajan päästä, on urheilun parhaita motivaattoreita. Harva urheilija kaipaa kisoja tai menestystä. Väitän, että urheilija kaipaa säännöllistä liikuntaa siinä omassa lajissaan. Ilman kipua. Tai miedolla kivulla marinoituna. 

Tuolloin alkoi myös erittäin merkittävä ystävyys Petrin kanssa. Oikeastaan tyypin, joka oli rasittava, mutta yhtä avoin kaikelle hullulle. Tuosta tyypistä on tullut tärkeä bändikaveri ja tyttäreni kummisetä. Toki tunnettiin aiemminkin, mutta jotenkin tuossa kohtaa löytyi jotain yhteistä. 

Jonkinlainen itsenäistyminen ja oman suunnan etsiminen tuohon aikaan kuului. Alettiin olla "sillä seinällä", josta ne omat teokset löytyisivät. Hiustyyli, musiikki, urheilu ja tietynlainen piittaamattomuus alavutelaisesta tavasta toimia.

Siellä on se Kolmannen naisen Maailma on tyly -meininki, mutta jotain muuta se oma sisin kuitenkin on. Siellä on sitä jyrkkää pohjalaisuutta, mutta sitten sellaista sovittelevaa ja ratkaisukeskeistä muutakin.