Malmia louhimassa

On tullut omalla uralla juostua lähes joka pääsiäisenä hölkkäkisa. Ennen kulta-aikoina se oli Jytinän hölkkä Alavudella, mutta nykyään se on Malmijuoksu Joensuussa. 

Tällä kertaa kunnolta ei ollut paljonkaan tukea tulossa, joten piti luottaa tuuriin ja taktiikkaan. Keli oli kaunis, joskin vilakan tuulen kuorruttama. Asteita oli ehkä +1. Malmijuoksu kiertää kolme n. 4km lenkkiä, ja yhteismatka on sekin NOIN 12km. Ei se paljon ole alle, mutta satakunta metriä kuitenkin. 

Verryttelin parisen kilometriä, juoksin 300m (Räsäs-Matin) kisavauhtia ja 5x100m kovaa (täysiä). Lähtöviiva oli ahdas. Voimakkaiden jalkojen alla hiekoitussora sinkoili pitkin poikin suita ja silmiä. Jiri ja lyhyemmän matkan kumppanit painoivat niin pirusti alun. Myös veteraanit. Junnuja ja veteraaneja muuten yhdistää sellainen tappokova alku.

Ensimmäinen kilometri oli melko verkkainen 3.35 tienoille. Siinä oli lunta, jäätä ja kuraa. Toisen kilometrin alussa Garminista pimeni näyttö. Se kyllä mittasi, mutta nestekide näyttö simahti. Vieressä kulki Leppäs-Jaska. Ajattelin meneväni liian hiljaa ja nykäisinkin hiukan. Ylämäkeen vielä. Vauhti tuntui suunnilleen oikealta. Näyttö heräsi henkiin. Toinen kilometri 3.17! Pikkuisen oli Tomi-poika lähtenyt kovaan kyytiin. Sepä sitten hyydyttikin sen verta, että Jaska sai kiinni. Kolmen kilometrin kohdilla saatiin Kähkösen Satu kiinni. Edellä paineli Erä-Jaana.

Toiselle kierrokselle lähdettiin, Jaskalla oli kovasti menohaluja. Taktikkona jäin Leppäsen leveän selän taa tuulen suojaan. Jaakko kiristi vauhtia ja ohitimme Jaanan ylämäessä ennen Katajan kannustusosastoa. Ketsun tiellä Jaskalta loppui menohalut ja keuhkot. Näsänen intoutui kiristämään, muttei jaksanut kauaa. Jaana paineli ohi. Sai mennä, sillä naiset juoksivat vain 8,5km. Toisen kierroksen lopussa laitoin pienen vauhdinnoston ja se upposi. Jaakko ja Näsänen jäivät.

Viimeisen kierroksen ylämäkiosio tuntui keuhkoissa. Ajattelin mielessäni kornisti "tämä on kivaa, tämä on kivaa, tämä on kivaa!" Vaikka se nyt kuulostaa ihan niin amerikkalaiselta kuin olla ja voi, se tuntui auttavan. Viimeinen kilometri painoi jo kiitettävästi. En oikeastaan tiennyt kuinka kaukana Jaakko ja Sami tulivat, kun ei nykytapoihini kuulu taakse katselu. Olen sen lopettanut, sillä siellä ei kovin usein enää ketään ole. Jos on, se tulee katsoessa ohi.

Maaliin tulin ajassa 44.48, joka on sellaista 3.45-vauhtia. Ihan jees. Ei huippu, muttei niin paskakaan kuin pelkäsin. Palkinnoksi pokaali, sateenvarjo ja pm-pronssi. Näitä lätkiä alkaa olemaan aimo repullinen.

Tuskasta ja hyvästä olosta koostuu minun mielestäni urheilu. Ja se kumpaa kokee, johtuu mielestäni asennoitumisesta, ei niinkään vallitsevista olosuhteista. Tämä kisan viimeinen kierros tuntui pahalta, mutta nautin siitä silti. Tämä sääntöhän pätee kaikkeen muuhunkin elämään. Tällä hetkellä tuntuu, ettei ole riittävästi aikaa vaimolle, ei lapselle, ei koiralle, ei remontin tekoon, ei juoksuunkaan eikä muille harrasteille. Välillä tuntuu, ettei edes töille. Mutta en koe elämääni onnettomaksi. Vaikka harvemmin ja vähemmän voi tehdä niitä OMIA juttuja, ne tuntuvat sen vuoksi sitäkin arvokkaammilta.

Pari urheilijaa ja hamppi.