Juoksutarinoita 24. Aikataulu on myöhässä (16.6.1994)

 

Rangers voitti NHL:n. Esa Tikkanen pelaa siellä. Sillä ei ole kaikkia hampaita. Imeeköhän se spagettia niistä puuttuvien hampaiden raoista? 

Aurinko paistaa. On ihan hyvä keli. Isän mukaan meren lähellä tuulee aina. Vaasaan ajetaan Sinistä tietä. Miksi se on sininen? Siksi, että se menee merelle päin? Mutta toiseen suuntanhan se ei mene merelle päin? En ymmärrä. 

- Tuossa on se mänty, joka on vanhassa 50 pennin kolikossa. 

- Miten niin SE mänty? Mistä tiedät, että se on justiin se mänty? 

- No se on vaan. Se on saman näköönen. 

- Vanhoja mäntyjä on joka paikassa. 

- Mutta tuo on siinä kolikossa! Kohta ei vissihin oo enää pennejäkään, kun tuloo ecut. 

- Eikö se oo ihan hyvä, että on yhteinen raha? 

- Ei. Sitten kaikki määrätähän jostain muualta. 

Tästä aiheesta ei kannata ehkä väitellä. Olkoon. Minulla on kaksi tonnia. Onneksi ei ole kuuma, Vaasassa yleensä on. 

Perillä mennään varmistamaan osallistuminen. Toivottavasti ei ihan heti tarvitse verryttelemään lähteä. On jalat istumisesta jumissa. 

- Se mun juoksu on vasta 20.20.

- Miten se niin pirun myöhään on? Siihen on neljä tuntia. 

- En tiedä. Ne puhu huonosti suomea, niin en jaksanut kysellä. 

- Oliko paljon osallistujia?

- Kaks tällä hetkellä. En nähnyt kuka toinen. 

- Tässä ehrittäs käymään Saulilla kahvilla. Joo, niin me tehräänki!

- Onko pakko? 

- Ei olla kauaa. Et sää tännekään voi jäädä. 

---

Löydetään Saulille. Ihme kyllä. Saulilla on hieno talo. Uima-allaskin. Meille on kahvit ja isä pakottaa minutkin juomaan. Ja taas on Marie-keksejä. Mikä perhana niissä on vanhojen mielestä niin hyvää? Saan onneksi myös Spritea. Saulilla on sitä aina. 

Pelataan pari koiraa ja lähdetään takaisin. Onneksi. Minun on vähän vaikea olla Anjan seurassa. Se ei tykkää, että ajan siitä mökin vierestä polkupyörällä. 

---

Käyn katsomassa listoja, että onko tullut uusia nimiä. Ei ole, mutta aikataulussa on punakynää. Lähtöä on siirretty yhdeksään! Ei saatana! 

- Ei tottajumalauta!? Ei ne osaa kyllä täällä kisoja järjestää! Ne maantiejuoksutkin oli päin persettä järjestetty. Käyrääs tuossa kaupungilla vähän kävelemäs. 

Käydään kaupungilla. Katsotaan jotain toria ja jotain armeijan paikkoja. Ei kiinnosta yhtään. En saa jäädä autoon. Isä syö jäätelön, minä en voi ennen kisaa. Saan leivän. 

Mennään takaisin kentälle. Lähdetään verryttelemään. Ensin vähän hölkkää ja sitten raviradalle juoksemaan. Kavioura on ärsyttävää juosta. Juostaan kaksi kertaa 500m aika kovaa. Rata pölyää ja takasuoralla tuulee. 

Tullaan kentälle ja kuulutus kertoo, että lähtö viivästyy maalikameraongelmien takia. Me ei olla koskaan kotona! Villi Pohjola jää näkemättä. Saatana! Osaisko äiti tai sisko laittaa sen videolle? Ei kyllä osaa. Perse! 

Vihdoin pilli soi. Kello on kymmentä vaille kymmenen. Korkeus on vielä kesken, muuten kentällä ei ole ketään. Juoksen yksin. 

- Neljänneltä kierrokselta sitten kiristät! 

- Mmm... 

En kiristä. Kisa on aivan hirveä. On vähän kylmä ja yksin ei ole mitään fiilistä juosta. Jalat on tyhjät. Aika on paska. 

- No se ei kulkenut. Olit aivan aikataulussa. Olisit kiristänyt neljännen kierroksen alussa. 

- Olisit itte! Lähdetään jo. Vaasa on perseestä! 

Laskeva kesäkuun aurinko on hieno. On kylmä ilta. Sumua pelloilla. Radiossa soi Tanita Tikaram. 

---

Rahamäntyjä on väitetysti monessa paikassa. Pudasjärvellä, Porissa ja Pusulassa ja tämä Laihialla. Ei siitä kuitenkaan ole todisteita, että sen mallina olisi mikään oikea mänty. 

EU oli akuutti asia tuolloin. Se jakoi kansaa vahvasti ja varsinkin maaseudun väestö oli sitä kovasti vastaan. Osin ihan aiheesta, vaikka on se näin melkein 30 vuoden jälkeen paljon hyvääkin tuonut. 

Vaasan Vasama järjesti nuo kisat. Järjestäjänä se oli tuolloin melkoisen kehno, mutta aktiivinen. Aikataulut ei pitänyt koskaan ja muutenkin se oli vähän vasurilla tehtyä. Nyt, kun kisajärjestämisestä on itselläkin paljon kokemusta, veikkaan talkoolaisia vain olleen liian vähän.

Sauli on isän setä. Urheilumies, joka opetti minulle uintitekniikkaa, mutta aika omapäinen persoona. Saulin vaimo Anja se vasta persoona olikin. Voisi sanoa, että persoonamme eivät kohdanneet, vaikka kyllä minä myöhemmin tulin molempien kanssa hyvin juttuun. Ehkä minä Anjan mielestä vain rikoin heidän mökkirauhaansa.

Kisa oli hirveä. Ei ollut fiilistä yksin ravata ja harjoittelukin oli kyllä kummallista ennen tuota päivää. 14x200m pururadalla lähes täysiä. Miksi? 

Juoksutarinoita 23. Kurikan sisulisämaastot (28.5.1994)

Aurinko on laskemassa. Tuoksuu vähän muta ja maassa on vesisateen jäljiltä lätäköitä. Tienreunat vihertävät ja äiti oli nähnyt leskenlehtiä. Olemme juuri lopettaneet jalkapallon peluun koululla.

- Käydäänkö levähdysalueella katsomassa uusia telineitä?

- Kello on kyllä jo aika paljon...

- No ei siinä kauaa mene! Nössöt voi tietysti mennä kotiin.

- Mulla on huomenna kisat Kurikas. Pitää lähteä aikaasin.

- No mene kotiin, kusipää!

- Tuun mää mukaan, lähteekö Hata ja Jussi?

- Joo, mutta ei voi olla kauaa. Äitee suuttuu.

Ajetaan puoli kilometriä koululta levähdysalueelle. Melkein kaikilla on Hero-merkkinen maastopyörä. Opon pyörä on jo maalattu spraylla mattamustaksi ja lokarit on revitty pois. Levähdysalueen reunalla on vihreät telineet. 

- Aika siistit! Täs voi vetää leukoja tai tehdä kiepin.

Jussi ja Opo saa kiepin, minä ja Hata ei yritetä. Ei kuitenkaan saada. Lisäksi on punnerrus- ja vatsalihasteline. Ei siis mitään siistiä minulle, kun ei ole voimaa tehdä näistä mitään.

Opo ottaa vauhtia ja jarruttaa sladissa vesilätäkköön. Täysin uusi asfaltti luistaa hyvin ja veden saa lentämään kaarella, kun tulee oikealla tavalla lätäkön reunaan. Kaikki muutkin koittavat.

Haen vauhtia laiturin läheltä. Nyt tulee jättiroiskaus!

*Rysäys*

- Ai vittusaatana!

- Uuuh! Aiiiii!

- Jumalauta, ootteko kunnossa?!?

- Kyllä kai...

- PERKELE!

- Jussi ajo suoraan sun kylkeen! Kumpikaan ei kattonu! Pystyttekö kävelemään?

- Joo. Housut on rikki ja polvi ruvella. Kämmenet veressä.

- Mulla olkapää... Jarrukahvakin meni poikki... 

- Pyörät taitaa muuten olla kunnossa, Lytön vaihtaja on vääntyny.

- Tietysti.. Ny pitää mennä kotiin. Lippiskin likanen. 

- Joo, tuun saattamaan. Mee sää Hata Jussin kans!

- Joo.

Opo ajaa mun kanssa tienhaaraan asti. En anna sen tulla pidemmällä. Vien pyörän salaa luttiin. Pitää huomenna yrittää katsoa se vaihtaja.

- Kah. Mitäs sää oot tohloollu? Housut ravas ja käret veres.

- Olin maalivahti. Syöksyin vähän huonosti.

- Jo on touhua. Kallihit housut rikki. Käske äitees paikata! 

Saatanan pappa. Ei kukaan paikkaa housuja enää. Vähän nolot jotkut paikatut housut. Minä en kyllä vanhana pidä suoria housuja ja henkseleitä.

---

Moottoripyöräkello herättää. Polveen sattuu. Pitää äkkiä laittaa pitkät housut, niin ei isä vielä huomaa jälkeä. Pitääköhän siellä olla piikkarit?

- Nykkö sää vasta heräsit? Puolen tunnin päästä pitää olla jo menos!

- Kyllä mää ehdin...

- Toimippa reippaasti sitte!

- Joo joo...

Kurikkaan mennään ihan AU:n yhteiskuljetuksella. Meinaan istua yksin. Ei siellä kuitenkaan ole minun ikäisiä poikia.

Istun isän taakse. Minun takana istuu Jenni ja Maria. Maria hölöttää koko ajan. Se on suunnistaja ja pelaa se jääkiekkoakin. Ihan kiva, mutta vois välillä olla hiljaa.

- Hei, mitä matkaa sää juokset? Meillä on 3km. Onkohan teillä kisa meitä ennen? Voitko sitten kertoa millainen reitti? Mää oon ollut Kurikas suunnistamas. 

- Oisko kolme ja puoli... Meillä on varmaan teidän jälkeen. Naiset ensin. 

- Ai jaa? Suunnistuksessa voi olla toisinkin päin. Missäs siellä verrytellään? Verrytteletkö paljon? Onko... blaa blaa blaa... hölö hölö hölö... 

---

Olipa rauhoittava matka. Veijo jakaa kaikille numerot. Isä laittaa sen mun paitaan. Osaisin kyllä itsekin. "Jotta tuloo suorahan."

Lähdetään kiertämään porukalla rata. Veijo kertoo mistä kannattaa juosta. Se on juossut maaottelussa. Esteitä vissiin.

Rata on pirun mutkainen ja mäkinen. Aika kapeakin. Pitää olla tarkkana, ettei jää pussiin. Polveen koskee. Reitin varrella on liikaa pajupuskia. Kaipaisi raivaussahaa.

Verryttely on tahmea. On vähän vajaa luotto kuntoon. Ei ole treeneissä kulkenut. Jalat on pirun raskaat. Kari juoksee liian kevyesti vastaan. Se on treenannut ihan hulluna. Tiedän sen. 

PAM! Kirmataan kentältä maastoon. Reitti kapenee äkkiä ja jään siihen pussiin ja jumiin, jota aiemmin pelkäsin. Päätän kiristää alamäessä. 

Alamäessä hapottaa. Jalat ei liiku niin kuin pitäisi. Vähän sattuu polveenkin. Ehkä odotan vielä. Edellä on ainakin 10 juoksijaa. Kari menee jossain kaukana. Kisa ei kiinnosta. Mitä väliä sijoituksella?

AU:n tytöt kannustaa kentän lähellä. Jenni voitti oman sarjansa. Pitääkö se sitten kiristää? Päätän, että kiristän viimeisen sata metriä. Paska kisa. 

Kenttä näkyy ja kuulutus kuuluu. Kari on maalissa se voitti. Minulla on ainakin 300m matkaa. Olen ehkä 12:s. Pakko tässä on kympin joukkoon!

Kohennan lippiksen asentoa ja alan kiristää tahtia. Kovennan hengitystä. Ohitan kenttäalueella vielä yhden. Maali. Olisihan sitä ollut varaa juosta kovempaakin. 

- Noinko paljon jäi varaa loppuun? Liian hiljaa juoksit matkalla. 

- Niin juoksin. Ei kiinnostanut kisa. 

- Ei tänne sitten olis kannattanut lähtiäkään. 

- No ei. 

En jaksa verkata. Käyn suihkussa ja ostan irtokarkkeja. Menen linja-autoon istumaan. Melkein takapenkille. Syön kaikki karkit ja melkein koko kotimatkan oksettaa. Taipaluksen kylän kohdalla on todella huono olo. 

Illalla menen kalaan Heikin kanssa. Mukava heitellä rannoilta, kun lumpeet eivät vielä ole kasvaneet. 

---

Sapsalammen poikaporukka oli tiivis. Minä, Heikki, Jussi ja Petri pyörittiin tosi paljon yhdessä. Yläasteelle siirtyminen muutti sitä vähän, mutta kesään -94 liikuttiin porukassa. Edelleen porukka pitää ainakin osittain yhteyttä. Pete on tyttäreni kummisetä. 

Meillä oli erikoisia lempinimiä toisillemme. Opo, Lytö, Hata... Se kuului tuohon aikaan. Heikin isä, Atte, keksi kaikenmoisia nimihirviöitä. Tästä syystä itsekin keksin ihmisille outoja lempinimiä. 

Levähdysalue oli leirintäalueen ja parin kaupan ohella Sapsun ainut "paikka". Siellä käytiin, vaikkei siellä mitään ollut. Tuollaiset viriketelineet tuli tuolloin. 

Tuo suunnistaja-Maria valittiin lopulta Vuoden varus"mieheksi" ja on nykyään tutkijana Likesillä. Taisi suunnistaakin ihan ok. Oli selkeästi monipuolisin urheilija meidän ikäisistä tytöistä. Ja aivan älytön puhumaan. 

Kurikan kisa oli paska. Jotenkin ei lähtenyt yhtään. Kasvoin keväällä paljon ja kaikki tekeminen oli kankeaa. Motivaatiokin oli vaakalaudalla. 

juoksutarinoita 22. Aku (2.3.1994)

Huuli on puutunut. Oli hammaslääkäri. Vasemmalla alhaalla oli reikä. Ensimmäinen. Ikinä. Poraaminen on hirveää. Hiominen hirveämpää.

Kävelen sankarihautausmaan kohdalla linja-autoasemalle. Sankarihaudat näyttävät jotenkin juhlavalta lumisateessa. 

Kävisikö Ärrällä laittamassa pitkävedon? En käy, kun ei pysty puhumaan. Menen seisomaan pysäkille. Jos pääsisi ajoissa linja-autoon.

Alavuden linja-autoasema. Sen täytyy olla maailman rumin rakennus. Aseman kahvio on maailman tylyin paikka. Siellä ei saa hengata. Ja siellä haisee tupakka. Mikäs ääni tuo on?

- Säätana, sullon ne rahat! Minä annoon ne sulle! 

- Haista sinä paska! Et antanut rahoja vaan pirät ne itte, jotta saat tupakkia! 

Ei helvetti. Jorma ja Sirkka. Ja päissään, kuinkas muuten. Pakko mennä jonnekin taakse. Ei jaksa kuunnella niitä. Sulkavankylääset on hulluja.

Revin lippuvihkosta lipun ja annan Pentille. En kehtaa katsoa silmiin, kun pari kertaa olen painanut nappia tosi myöhään, jotta Pentti joutuu jarruttamaan tosissaan pysäkille. 

Menen toiseksi viimeiseen penkkiriviin istumaan. Sari istuu takarivissä. Se ei puhu minulle. Jorman ja Sirkan lisäksi autoon tulee myös Aatos. Se on vammainen. 

Autossa tuoksuu tunkkaiset penkit ja vanha viina. Voi tuoksua tuorekin viina. Tuoksuu myös hiki. Jorma on entinen postinkantaja. Sirkka kaupungilla ihme kyllä vieläkin töissä. 

- Aatos! Hei, Aatos, kuule! Eläkelääset ne mun tyäpaikkani vei! Antoovat, saatana, potkut! 

- Juu, juu. Kyllä, kyllä. Juu, juu. 

- Näin se on, kuule! Otakko huikan? 

- Ei, ei. Aatos ei juo. Ei. 

- Anna nyt, jumalauta, sen olla! Pullo tänne!

- Pistäkäähän se pullo pois, kun täällä autossa ei saa juoda. 

Hyvä, Pentti! Pistä ne pihalle! Lähdetään liikkeelle. Kyntäjällä on paljon autoja. Ihmiset on päässeet töistä. Uskaltaisko nukkua hetken? 

Säpsähdys. Ollaan Jokivarren risteyksessä jo. Yritän pysyä hereillä. Lämmin auto on älyttömän unettava. Sari jää Ritarin risteykseen. 

Painan nappia ja nousen kyydistä. Vedän henkeen pakokaasua, koska vanhan viinan ja hien sekoitus meinaa oksettaa. 

Katson postilaatikkoon ja vilkaisen tien pintaa. Luminen. Ei aurattu tai karhuttu. Aika ankea juosta. Pitää lähteä heti lenkille, koska koko ajan sataa lisää lunta. 

---

Juurakon mäki on liukas. Oikaisen S-mutkan, vaikka reunat on kaltevat. Se lyhentää kuitenkin matkaa. Pyylammen päästä ei järvelle juuri näy. Sataa niin paljon lunta. Pyylammen nousussa päässä soi CMX:n Kultanaamio. Keneltähän sen levyn voisi kopioida?

WROUH! Jumalauta! Säikähdän. Se on Aku! Ei kai se irti ole? WROUH, WROUH! On se. Voi helvetti! Kylmä hiki iskee läpi kehon. Kiristän vauhtia. WROUH, WROUH! Kuulen kuinka kynnet napsuu tien pintaan. Lisään vauhtia. "MEE KOTIAS SIITÄ!" WROUH! Aku saavuttaa ja juoksee vierelle. Se tappaa minut! Puree ainakin. WROUH! Sen kieli on ulkona ja kuola lentää suupielistä. Hampaat välkkyy. Se painaa varmaan kaksi kertaa minun verran. Juoksen aivan täysiä. WROUH! Aku pysähtyy. Minä jatkan juoksemista Antin talolle asti.

Katson taakseni. Aku seisoo ja katsoo minua. Lähteekö se vielä perään? Ei lähde. Juoksen Arvon risteykseen ja kävelen hetken. Kädet tärisee.

Helvetin koirat! Pitäisivät kiinni ne! Kai Juhanin koira sentään on kiinni? Huomenna juoksen toista kautta Pyylammen puoliväliin ja samaa reittiä takaisin. Ei ole ainakaan koiria.

---

Minulla ei lapsena ollut hampaissa reikiä. Ensimmäinen vasta yläasteella. Sen jälkeen niitä toki on ollut ja luulen, että olen perinyt vähän heikot hampaat äidiltäni.

Neljän linja-auto oli ankea. Siinä kulki harvoin ikätovereita. Mieluummin epämääräistä sakkia. Jorma ja Sirkka oli vakiokulkijoita. Tappelivat keskenään aina. Jormalta meni työpaikka, kun posti vähensi jakajia. Siitä alkoi kupin otto ja mökyööliin taisi lähteä henkikin vai olisiko mies jopa tapettu, en muista tarkasti. Surullinen tapaus kuitenkin.

Aku oli Pyylammen mäellä asustava koira. Rottweiler ja iso sellainen. Varmasti sen 60 kiloa. Siihen aikaan koirat olivat pääasiassa irti elleivät olleet metsästyskoiria. Irti oli Akukin ja lähti usein perään. 

Silloin pelkäsin koiria, koska lapsena olin jäänyt kahden koiran jyräämäksi ja isää oli lenkillä purrut koira. Nyt koiran omistajana pelko on kaikonnut ja tiedän, että Aku oli vain innoissaan, kun joku juoksi ohi. Aku oli lopulta tosi kiltti koira. Muutama vuosi myöhemmin uskalsin sitä vähän silittääkin. 

Tuolloin ne kuitenkin pelottivat ja juoksinkin seuraavat Pyylammen kierrot puoliväliin ja takaisin. Se oli toisaalta myös turvallisempaa vähäisemmän liikenteen takia. 

Juoksutarinoita 21. Ei kiinnosta I (20.1.-2.2.1994)

- Voisit vähän käydä lenkillä.

- Joo joo.

- Ei se juoksu vanhasta muistista kulje.

- Ei huvita.

- Eipä tietenkään. Ei sitten myöskään pärjää.

- Juoksu on niin tylsää. Siinä ei tapahdu mitään.

- Ei kaikessa pidä aina tapahtua jotain. Käy edes hiihtämässä.

- Ei oo hyviä latuja.

- Ei ennenkään latuja ollut, ne hiihrettihin itte. Muutaman päivän päästä ne on pirun hyvät, jos tarkasti tekee.

- Jaa.

- "jaa ja jaa". Lopetapa se vänkyttäminen ja hae puita! Papalle kans. 

- Kohta. 

- Ei, kun nyt. 

- Höh. 

Menen illalla pelaamaan jääkiekkoa. Talvella juostessa nilkkoihin menee lunta ja se on niin paskaa. Ladut voi olla hyvät, mutta sauvat uppoaa aina. Isä on pahalla päällä, kun en käy lenkillä. Ei kannata nyt uutta tietokonetta kysellä.

Saatanan puut! Miksei meillä voi olla normaalia? Lämmintä koko talossa. En jaksa.

---

- Äiti täällä. Lähden nyt töistä. Laitapa hellaan tuli ja pese perunat. Laitan sitten makkarakastiketta kun tuun.

- Onko pakko? Oon lähdös koululle pelaamaan.

- Ensin syöt ja jos et itse syö, niin muut syö. Ei ole, Tomi, iso homma.

- Joo, joo. Mitäs Sanna ja Sami tekee?

- Ne on vielä pieniä. Sanna voi laittaa astiat pöytään.

- ja tiskata!

- No, katsotaan.

- Moikka.

- Mnnöö...

Perse. "Hae puut, laita tuli, pese perunat". Joudun tekemään ihan kaikki! Laitan radion päälle. Aina on joku Järviradio tai Radio Suomi. Missä on Radiomafia? Ahtisaaresta tuli presidentti. Se on huono. Kai. Isän mielestä ainakin. Jes! Green Day soi, se on hyvä!

---

- Mää lähden nyt kuoroon. Haen Topin kyytiin. 

- Vie mut koululle samalla. 

- Itte saat mennä, kun et lenkilläkään käynyt. Tulee edes vähän liikuntaa. 

- Jääkiekko ON liikuntaa. 

- No ei kummoista. Nyt en ehri viemään. 

- Ei sitte, saatana! 

- Tomi, älä manaa! 

- Saatanan saatana!

- Nyt suu kiinni tai et lähde minnekään pelaamaan!

Paiskaan oven niin kovaa kiinni, että pappa tulee omalle ovelleen. Jumalauta, nuo ei ymmärrä mitään! Puen, laitan luistimet mailaan ja otan potkukelkan. En varmaan kävele!

Minulla on Grafin valko-siniset luistimet ja Titanin 4020 maila. Se on vähän lyhyt, pitäs ostaa Montrealin 66 tai 88.

Ei perkele ja justiin ajaa hiekoitusauto! Kelkka tihkoo. Ja meillä on vain 150 vuotta vanhoja kelkkoja, jossa ei ole muovijalaksia. Kipinät vaan lentää. Pakko mennä vanhan tien kautta ja sitä ei varmasti ole aurattu.

Koululla on jo porukkaa. Varmaan ovat jo tehneet jaot, kun tuun näin myöhään. Työnnän kelkan reteästi lumipenkkaan ja menen laittamaan luistimet.

---

- Eiköhän se riitä. Kello on kahdeksan!

- Heikki, onko mun kiekko siellä maalissa?

- On, ota kiinni!

Heikki vippaa kiekon löysästi kohti. Minulla on kädet luistinten nauhoissa, joten voin vain väistää. Väistän väärään suuntaan. Kiekko osuu suoraan ylähuuleen oikealle.

- Voi vittu! Sori!

- Ei sattunut, mutta tuleeko verta?

- No ihan helvetisti! Laita jääpaakku siihen! Käydään näyttämässä äiteelle!

- Ei tarvi. Lähden kotiin ja laitan laastarin.

- Sori, ei ollut tarkoitus.

- Minähän se väistin väärään suuntaan. Tere!

- Tere!

---

- Herran ihme, mitä sulle on tapahtunut?

- Kelkka tihkas, niin löin huulen sarviin.

- Tuo pitää neuloa. Laitapa kuivat vaatteet, niin lähdetään päivystykseen.

- Ei tarvi. Ihan hyvä se on.

- Pitää varmasti, siihen jää muuten iso arpi.

- Paska...

- Nyt sitten kielenkäyttöä!

- Joo joo...

---

Pitkän flunssakauden jälkeen minua ei kiinnostanut lenkkeily yhtään. Pimeys ja kylmyys ja huono kunto ärsytti. Tuli lopsaus, kuten Julma sanoi. Liikuinhan minä. Pelasin päivässä sen 2-3 tuntia jääkiekkoa. Siihen koululiikunnat päälle. Mutta ei se jääkiekko niin paljon juoksua palvellut. Se oli koko ajan aika kovatehoista,kun vaihtomiehiä ei välttämättä ollut.

Meillä oli kyllä sähköhellakin, mutta lämmitys oli pääsääntöisesti puulla, joten puuhellaa käytettiin. Perunoiden hakeminen ja peseminen oli ankeaa, tulen laitto ihan mukavaa. Paitsi usein oli märkiä puita ja hellan pesä puihin nähden ahdas. Aina kädet noessa.

Meillä ei sellaista oikeasti hyvää potkukelkkaa ollut minun lapsena ollessa. Ne oli sellaisia vanhoja, harmaantuneita, piikkijalaksisia tappokelkkoja. Menivät mihin sattuu ja tihkoivat niin pirusti. Potkukelkalla kuitenkin käytiin pelaamassa ja ala-asteella koulussakin aina, jos oli keliä.

Ei meillä mitenkään erityisen tiukkaa kuria kotona ollut. Selvät säännöt kuitenkin oli. Puhetapa vaan oli sellainen vähän töksäyttelevä. Silti kiroilu ei lapsilta ollut oikein suotavaa. Mutta kyllähän se yläasteella tarttui. Siitä kuitenkin tuli sanomista. Tuossa vaiheessa alkoi sellainen murrosiän uhmakin kasvamaan. 

En voinut kertoa, mitä oikeasti tapahtui. Sitten olisi joutunut pitämään kypärää päässä, eikä muillakaan ollut. Kelkkaan lyöminen oli hyvä selitys. Onneksi äiti vei neulottavaksi. Kolme tikkiä huuleen ja silti on vielä arpi. Olisi ollut melko ruma ylähuuli ilman. En muista, tulinko tätä valhetta äidille koskaan kertoneeksi. 

Juoksutarinoita 20. Kolari Tampereella (8.1.1994)

Toyota Corolla. Lada. Toyota Carina. Saab 9000. Mitsubishi Colt. Ford Sierra. Lada. Opel Ascona. Poliisi! Opel Calibralla! Siis liikkuvat! 

Yritän tunnistaa autoja edestäpäin. Tiedän melkein kaikki. En Ladojen malleja. Ei tarvitsekaan. Veli pelaa käsikonsolipeliä. Sisko lukee.

- Vieläkö on pitkä matka?

- Ei. Kohta ollaan Orituvalla.

- Käydään Orituvalla!

- Ei käydä. Ei tarvita mitään.

- Mulla on nälkä!

- Kolarikadulla saa jotain syömistä.

Orituvalla käydään vaan kesällä, jos silloinkaan. Korkeintaan vessassa ja ehkä Eskimo-puikot hakemassa. Onneksi pian ollaan perillä. Ollaan menossa minun kummeille. Siellä on todennäköisesti pizzaa, koska Eija tietää, että mun herkkuruokaa on pizza. 

Ravintola Rustholli. Käytiin siellä neljännen luokan luokkaretkellä. Sampo ja Hilkka oli vahteina, kun Aarno sai sydärin. Nyt ollaan lähellä, koska ollaan jo liikennevaloissa. Golf-kenttä. Pelaako sitäkään kukaan oikeasti? Greg Norman ja Nick Faldo ehkä. Suomessa ei kukaan. 

Pari kilsaa enää.

- VARO!! 

*RUSAHDUS JA KOLINAA*

- Sattuiko teihin!? Sattuiko!? Ootteko kunnossa?! Voi hyvä jumala! 

- *itkua*

- Ei sattunut. 

- Perkele, se tuli vaan eteen!

Äiti ei pääse autosta, vaan katsoo siskoa ja veljeä etupenkkien välistä. Isä nousee autosta ja menee katsomaan autoa, Minäkin nousen autosta. 

Taksi ajoi huoltoaseman pihasta Toyota Camryn oikeaan etukulmaan. Taksin kuskina on noin viisikymppinen nainen, joka on hiukan hysteerinen, mutta näyttää olevan kunnossa. Isä käskee minut takaisin autoon. 

Menen takaisin autoon. Paikalle tulee poliisit ja ilmeisesti taksia ajaneen naisen poika, joka antaa kyllä tulla äidilleen sellaista kieltä, ettei meillä moista kuunneltaisi. 

---

Meidän pitää jäädä yöksi, auto ei ole ajokunnossa. Se jääminen tietysti on hyvä asia. Vähän ahdasta vain yhdeksälle ihmiselle olla kaksiossa, mutta voidaan pelata C64:sta ja muutenkin on siistiä, koska kummit on parhaita. 

Minulla on sellaiset vaatteet, että käyn Arton kanssa lenkillä. En pärjää sille. Saatana. Kerrostalon saunavuorolla on aina jännää, joten häviökään ei niin pitkään haittaa. Yöllä pelataan Wizards of Waria. 

---

Perinteinen automatka sukuloimaan. Meillä oli sonneja navetallinen, joten yön yli reissuja ei usein ollut. Tämänkään ei pitänyt. Taksia ajanut nainen ei ollut nähnyt meidän valkoista Camrya ollenkaan. Törmäys ei ollut kovsvauhtinen, mutta etuposki meni sisään ja auto huoltoon. 

Tuohon aikaan osasin lähes kaikki automallit. Olisi ne Ladatkin saattaneet mennä. Varsinkaan pimeällä matkustaessa ei ollut paljon muuta tekemistä kuin tunnistaa autoja etuvaloista. Silloin oli olemassa vielä liikkuva poliisi, jolla oli Opel Calibroja. Se oli olevinaan urheiluauto ja varmaan ehjänä ollessaan näin olikin. 

Golf ei ollut sellainen kaikkien laji mitä se tänä päivänä on. Tietokonepeleissä sitä oli, mutta Suomessa sitä pelasivat vain snobit. Golf-kenttiä kuitenkin ajoittain näki.

Kummisetäni Arto oli tuolloin vielä kovakuntoinen mies. Niitä ainoita harrastamattomia, jolle en tahtonut aina juoksussa pärjätä. Tuolla kertaa ei varusteetkaan olleet ihan priimaa. Tuulihousut, koululenkkarit ja gollege-paita. Raskaat päällä. Ja varmaan vähän järkytystä kolarista. 

Tapauksena tämä ei ole ihmeellinen, mutta hyvin muistettava. En ihan ole varma, olimmeko tosiaan siellä kaksiossa yötä vai jopa jossain hostellissa, mutta se ei suuria muuta. Vakuutus korvasi taksimatkan kotikylän taksilla takaisin. 

Juoksutarinoita 19. Vuosi 1993

Vuonna 1993 aloin oikeasti tapailemaan ohjelmoidun harjoittelun säveliä. Vaikka pianon tapailu yläasteelle siirtyessä jäikin. Piano tuntui nössöltä, koska "oikea" musiikki soitettiin kitaralla. En kuitenkaan jaksanut niin paljon syttyä, että olisin sitä alkanut harjoitella. Alkuvuodesta treeniä tuli minulle ihan eri määrissä. 20-40 km viikossa. Tosin loppuvuodesta olin melkein puolitoista kuukautta flunssassa. 

Lenkkipäiväkirjaan ei kuitenkaan ole merkitty niitä kymmeniä ja jopa satoja jääkiekkotunteja, joita talvella tuli. Ei siellä ole hiihtojakaan. Tai ylipäätään mitään muuta lajia. Ei se ollut treeniä, vaan vapaa-aikaa. Puuttuu sieltä myös kotihommat. Metsätyöt, heinätyöt, polttopuuhommat, kivien keruut ja muu sellainen pakollinen paha, joka nyt näyttäytyy ihan fiksulta. Silloin niihin meni "koko elämä", isän mielestä noin prosentti siitä, mitä hän oli joutunut lapsena tekemään. Nyt on hetkiä, jolloin helposti voisi vaihtaa toimistohommat niihin puun paasaamisiin. 

Eihän sitä toisaalta ollutkaan paljoa muuta tekemistä. Illalla katsottiin Onnenpyörää tai Kummelia, mutta muuten pelailtiin tai oltiin mäenlaskussa. Lama oli synkeimmillään. En minä osannut sitä meidän elämästä edes huomata. Ei sellainen kulutusjuhla ollut meidän talon juttu. Elämä pyöri eri juttujen ympärillä. Minulla pääasiassa liikkumisen ja urheilun. 

Aika paljon värkkäsin myös pienoismalleja. Osaan vieläkin useita vanhoja sotalaitteita nimetä nähdessäni. Varsinkin lentäviä. On tullut kuvastoja selailtua. Suosikki on Vought F4U Corsair. Siistit siivet. Vieläkin on semmoinen fiilis, että voisi joskus jonkun pienoismallin värkätä. Ainakin leluosastolla V:n kanssa käyn niitä fiilistelemässä.

Samalla kuuntelin Radiomafiaa. Pet Shop Boysin Go West, Aerosmithin Livin' on The Edge ja Faith No Moren I'm Easy sytyttivät, mutta sellainen musafanitus ei ollut vielä syntynyt. Syntyy se kyllä, ei huolta.

Muistan vain muutamia maailmantapahtumia tuolta ajalta. Bill Clintonin valinta presidentiksi, hätänumeron vaihtuminen kolmesta nollasta 112:een, Daavidin oksan itsemurhat, Brandon Leen ja Pablo Escobarin kuolemat ja elämäntapaintiaanit. Sanottiin muuten yhtä Mariaa elämäntapainkkariksi, koska se oli vähän hippi ja se oli niin out ysärillä. 

Urheilusta taas muistan vaikka mitä. En tosin tarkkoja tuloksia. Tommi Ahvala pärjäsi trialissa. Pahin kilpakumppaninsa oli Jordi Tarrés. Andi Goldberger hallitsi mäkihypyssä ja Kenji Ogiwara yhdistetyssä. Dählie ja Yegorova hiihdossa. Silloin ensi kertaa vilahti mielessä, että ovatkohan nuo doupanneet.

Yleisurheilukisojen aikana treenimotivaatio kasvoi. Sotomayorin ME:n jälkeen hypittiin Sapsun koululla korkeutta. Jacksonin ME:n jälkeen olisi voinut juosta aitoja, mutta niitä ei ollut saatavilla. Perunapellon vakojen yli vähän mallailtiin. Noureddine Morceli oli juoksijoista suosikki ja Kiinan naiset vähiten suosikkeja. 

Juoksuharjoittelu oli vähän sillisalaattia, mutta kyllä sitä tuli. Tein paljon vetoja. Eri mittaisia, mutta tällä tietoa liian pitkiä ja hapollisia. Ei ollut maksa vielä siinä formussa, että olisi niitä hyvin polttanut. Varsinkin pitkät mäkivedot olivat aika tappoa. Ei siihen aikaan ollut valmennustietouttakaan siinä määrin saatavilla. Kyllähän isä kävi valmennuskursseillakin, mutta semmoista kokeilua se oli. En minä kuitenkaan pahoillani siitä ollut, että sai juosta kovaa. Päinvastoin.

Oli siellä harjoittelussa toisaalta paljon hyvääkin. Kiihtyvää VK:ta tuli paljon, PK-harjoitteluun nähden liikaakin. Ja nopeusharjoittelua oli mukavasti. Lyhyitä, teräviä suorituksia metsätiellä tai navetan edessä. Rytmityksen vaan olisi voinut tehdä toisin.

Lamaan nähden kisoissa kuljettiin paljon. Eipä se kyllä bensakaan ollut ihan samoissa sfääreissä. Eikä syöty huoltoasemilla, kun oli eväät. Nakkeja ostettiin autossa syötäväksi. Ja keksejä. Helvetin kuivia Marie-keksejä.

Yläaste alkoi ja kuukausittaisten diskojen myötä alkoi vastakkaisesta sukupuolesta löytymään siedettäviäkin piirteitä. Koulu nyt ei varsinaisesti muuten kiinnostanut. Vieläkään.

Sellaista oman polun etsimistä se oli. 

Juoksutarinoita 18. Ensimmäinen sykemittari (24.10.1993)

 

Isä tutkii tuvan pöydän ääressä sykemittarin ohjeita. Ne on englanniksi ja mukana on myös käsinkirjoitetut kopiot suomennoksesta. Laatikossa lukee Polar. Isä haki sen joltain Veijolta.

- Kohta lähdetään Pyylammen kiertoon. Saat laittaa tämän päälle.
- Onko pakko?
- On, jos meinaat saada peliaikaa tietokoneelle.

Eli on pakko. Kopioin Eskolta The Lost Vikingsin ja haluan pelata sitä vielä. Puhun veljenkin peliajan itselleni, niin että se saa katsoa, kun pelaan. Sisko ei sitä aikaansa kyllä anna.

On kylmä. Pakkasta. Kirkas taivas. Pitää siis laittaa pipo. Ehkä kaulurikin, vaikka se kutittaa.

- No niin, tämä tulee paidan alle. Nostapa paitaa.

Panta tuntuu kylmälle ja kovalle. Ja liian isolle. Isä solmii pannan, koska kiristysvara loppuu.

- Nyt tuo solmu jää ärsyttävästi tuohon kainaloon.
- Hyvä se on. Ei kaikesta pienestä kannata välittää. Pitää oppia vähän kestämään tuollaisia. Sitten rannekello kätehen!

Panta on perseestä. Solmu hiertää jo nyt. Kello on iso, se ei mene hyvin takin hihan alle. En ole koskaan juossut rannekellon kanssa. Ei mulla hyvää kelloa kyllä ole ollutkaan.

Kävellään tienhaaraan. Pyörittelen käsiä ja teen vähän vuorohyppelyitä. Kiristän kengännauhat. Hiekkatie on jäätynyt. Traktorinjäljet on ihan kovat. Autojen pakokaasut näkyvät jotenkin selvästi. Haapoihin vielä jääneet lehdet rapisevat, vaikkei oikeastaan tuule.

- No sitten piti painaa tuosta punaasesta napista ja sellaanen syrämmen kuva alkaa vilkkumahan siinä yläkulmassa.
- Vilkkuu. Mutta muuta ei näy. Näkyykö tästä aika?
- Pitääs sen näkyä. Painapa uudestaan!
- Jotain vilahti, mutta lukuja ei näy.
- Mikäs piru siinä nyt on? Paina vielä kerran!
- Nyt alkoi kello käymään. Ja sydän vilkkuu.
- Hyvä. Sitten matkaan!

Lähdetään Harjulle päin. Kellon takia hiha nousee koko ajan ylös. Ranne jää paljaaksi. Paska kello. Mitä jollain sykkeellä tekee? Ihan sama.

- Mitä syke näyttää?
- Ei mitään. Kellossa ei näy mitään.
- Perkele! Se ei varmaan oo tarpeeks kireällä tai ei saa kontaktia, kun oot tuollaanen luikero. Nosta paitaa!

Isä kostuttaa mittarin elektrodeja omalla sylyllään.

- Hyi helvetti! Olisin minä nyt itsekin voinut!
- Älä valita! Nyt se taas toimii. Sen pitäis piipata, jos mennään liian korkeille sykkeille.

Jatketaan matkaa. Syke ei koko ajan näy, mutta en jaksa sanoa isälle siitä. Aika kyllä pyörii. Kunhan pääsee äkkiä pois täältä.

Noustaan Pyylammen mäkeä ja kello alkaa piippaamaan.

- Nyt pitää hiljentää vauhtia!
- Hiljentää!? Me juostaan jo nyt hiljaa!
- jos menee yli 155, niin se on liian kovaa.
- Mistä sää sen muka tiedät?
- Niin se Veijo sano. Ja Taisto.
- Mistä ne sen muka tietää?
- Ne on kuule pikkuusen enemmän juossu! Nyt hiljaa! Mäen päällä voi taas kiihdyttää.

Mäen laen jälkeen piippaus loppuu. Aku haukahtaa pensasaidan takana ja piippaus alkaa. Toivottavasti se ei ole irti.

Kello piippaa nyt tasaisin väliajoin ja koko ajan pitää hidastaa. Hermo alkaa mennä koko mittariin.

- Onko sulla noin huono kunto, että tuollakaan sykkeellä ei voi juosta? Pitää alottaa juoksemaan pitkiä lenkkejä aivan hiljaa. Tai kävelemään.
- Ei kai tämä mittari nyt meille jää?
- Ei sillä oo kiire. Se Veijo lähtee jäänmurtajalle töihin. Kyllä sitä nyt pidetään tässä PK-kaudella.
- Millä PK-kaudella?
- Peruskunto. Sitä on tästä nyt ainakin tuonne tammikuun loppuun. Paljon pitkää ja hidasta lenkkiä.

Kuulostaa aivan helvetin tylsältä. Mittari piippaa koko ajan. Vyö kutittaa. Otan pannasta takin läpi kiinni ja ravistan ylös alas. Syke katoaa. Mutta piippauskin loppuu. En kerro isälle, ettei sykettä näy. Voidaan juosta jotain järkevää vauhtia kotiin. Palo-Pentti tulee vastaan.

- Nyt sitten painat punaasesta, niin se kello pysähtyy. Paljonko meni?
- 56.59.
- Niin kauan? Olis luullut, että sun kunto on parempi.

Mitä se hidas lenkki mun kunnosta kertoo? Juostais täysiä, niin et pysyis mukana. Saatanan mittari. Heitän se järveen.

Menen suoraan suihkuhuoneeseen. On kylmä. Ei tuollaisessa vauhdissa tule hiki. Jaksaako käydä edes suihkussa?

---

Sykemittarit olivat tulleet ja isä halusi sellaista koittaa. Minulle. Veijo, jolta se haettiin oli vähän erikoinen tyyppi, mutta jostain syystä sillä oli paljon mittareita.

Mistään sykerajoista ei isällä ollut tietoakaan, eikä kyllä niillä vanhemmilla miehilläkään. Tuulesta vaan temmattiin, että "se on varmaan tuo 155 hyvä raja". Paskat. 

Minä olin laiha, nuori poika, jolla sykeskaala on aina ollut laaja. Sykkeet olivat välillä 32-214. Aikuisenakin kevyet lenkit olivat 140-150 bpm välissä. Tuosta voisi arvioida, että tuolloin 160-170 väliin olisi voinut olla enemmän oikein.

Tuon jälkeen juostiin muutamia kertoja tuolla "arvioidulla" sykkeellä, mutta kun Pyylammen kierto alkoi kestämään yli tunnin, alkoi isäkin kääntymään sille suunnalle, että raja on väärä. Tuon lenkin keskisyke oli muuten 179.

Mittarit olivat tuolloin vaivalloisia. Ja aika pitkään sen jälkeenkin. Kontaktia ei saanut ja patteri oli loppu ja vaikka mitä. On minulle niitä asioita, jossa hermo menee, kun sykemittari ei ota kontaktia. Se on johtanut äärimmäsiin tekoihin, joihin tullaan vielä myöhemmin. Toimimaton elektroniikka ketuttaa.

Meillä sai tietokoneeseen peliaikaa eri tavoin. Minä ja veli juoksemalla ja sisko pianoa soittamalla. Joku hyvin lyhyt perusaika oli ja siihen päälle sitten sai bonusta harrastamalla. Sitä sai myös säästää varastoon. Silloin tuo "ruutuaikarajoitus" ärsytti, mutta ihan fiksua se oli.